Taiteilijan yleisesti hyväksytty menestyksen kaava on tämä: tiedät jo lapsena, mitä haluat, muttet kerro siitä kenellekään. Harjoittelet salaa eli teet valtavasti töitä ja uhrauksia. Sitten tapahtuu käännekohta: läpimurto.
Kenties he tarkoittavat hyvää. He, jotka surkuttelevat freelancer-elämäni käänteitä ja urapolkuni polveilua. He, joiden mielestä minun olisi pitänyt ”tunkea jalkani oven väliin kun oli mahdollisuus” tai ”takoa kun rauta oli kuumaa”. Olin aiemmin usein pohtinut, mistä nämä ihmiset tiesivät minua itseäni paremmin, mitä minä halusin.
Seurasin taannoista Saara Aallon X-Factor-uutisointia kiinnostuneena, sillä aloin sen avulla pikkuhiljaa ymmärtää raudantakomisilmiötä: lähes jokainen toimittaja ja netin kommenttikenttä tuntui tietävän, mitä Aallon pitäisi kilpailun jälkeen tehdä. Miten hänen tulisi ”hyödyntää menestyksensä”, ”varmistaa kansainvälinen ura” ja ”käyttää kilpailua ponnahduslautana”.
Tajusin, että taiteilijoiden neuvominen on helppoa, sillä menestystarinat ovat aina samanlaisia. Sillä, mitä Aalto itse haluaa kilpailun jälkeen urallaan tehdä, ei ole mitään väliä. Tekee hän mitä tahansa, me arvioimme hänen onnistumistaan yleisillä menestyksen kriteereillä. Me vertaamme hänen urapolkuaan yleiseen menestyksekkään taiteilijaelämän kaavaan.
Minunkin tekemieni ratkaisujen hämmästelyihin sisältyykin siis tarve menestystarinan kaavan toistamiseen. Sillä, mitä itse haluan, millä keinoilla minusta on hyväksyttävää edetä tai millaista maailmaa haluan olla luomassa, ei oikeastaan ole väliä. Useimmat ihmiset eivät tunnu myöskään pitävän vaihtoehtona sitä, että olen jo saattanut kokeilla heidän avuliaasti neuvomaansa keinoa, vailla menestystä. Sellainen ei kuulu menestystarinoihin.
Kun olet kerran päässyt pinnalle, sinun on pysyttävä siellä huolimatta omista haluistasi, suhdanteista tai esimerkiksi elämästä. Yhden hitin ihme on sekin yleisen mielipiteen mukaan surullinen ja nolo tapaus.
Taiteilijan yleisesti hyväksytty menestyksen kaava on tämä: tiedät jo lapsena, mitä haluat, muttet kerro siitä kenellekään. Harjoittelet salaa eli teet valtavasti töitä ja uhrauksia. Sitten tapahtuu käännekohta: läpimurto. Sinusta tulee kuuluisa yhdessä yössä. Tässä vaiheessa saat paljastaa, että olet myös halunnut sitä. Sitten teet uraa, jossa jokainen menestys on suurempi kuin edellinen. Jatkuva kasvu nousee tasaisessa 45 asteen kulmassa, kunnes kuolet huipulla ja sinusta jaetaan järkyttyneitä päivityksiä sosiaalisessa mediassa kunnes joku vielä isompi tähti ottaa ja kuolee. RIP ja sydän.
Tunnettujen taiteilijoiden menestystä ruotivien kirjoitusten lisäksi paineet tietynlaisen kaavan noudattamisesta syntyvät myös arkisemmin, omissa puheissamme. Oletko koskaan käyttänyt sanoja wannabe, hasbeen tai one-hit wonder? Sitten olet osallistunut odotusten luomiseen. Olet vahvistanut kaavaa.
Wannabe tarkoittaa, että haluat olla jotakin. Mitä pahaa siinä on? Miksei saisi haluta olla jotakin? Haluaminen muuttuu sallituksi vasta kun saavuttaa sen, mistä on haaveillut. Eikö tämä ole vähän ankara tapa suhtautua elämään ja unelmiin? Hasbeen on yhtä paha asia. Olet joskus ollut jotakin, muttet ole enää. Miksi hasbeen on haukkumasana? Se varsinkin muokkaa käsitystämme hyväksytystä kaavasta: kun olet kerran päässyt pinnalle, sinun on pysyttävä siellä huolimatta omista haluistasi, suhdanteista tai esimerkiksi elämästä.
Yhden hitin ihme on sekin yleisen mielipiteen mukaan surullinen ja nolo tapaus. Miksi riistämme heiltä ilon siitä yhdestä hitistä? Kenen tahansa pitäisi tajuta, että hitin – oli se sitten musiikkia, kuvataidetta, kirja tai teatteria – aikaansaaminen on oikeasti ihme ja vaatii paitsi oikeaan saumaan osumista myös hillittömästi työtä ja lahjakkuutta. Eikö siitä voisi onnitella sarkastisen ilkkumisen sijaan?
Siitä, että on olemassa yksi ainoa yleisesti hyväksytty tapa määritellä menestyminen, on useitakin haittoja. Ensimmäinen on se, että jos pyrit kyseenalaistamatta toteuttamaan jotakin yleistä toimintamallia, et toteuta omaa unelmaasi vaan jonkun toisen. Toinen on se, että kaavan noudattaminen on äärimmäisen vaikeaa, eikä siihen pysty täydellisesti oikeastaan kukaan. Tähteys ja sen ympärille rakennettu koneisto pysyvät, mutta tähtien nimet vaihtuvat. Kolmas on se, että epärealistiset odotukset synnyttävät tilanteen, jossa voi kätevästi tuntea ikuista riittämättömyyttä. Lisäksi jatkuva noususuhdanne on täysin mahdoton saavutus: on harmillista, että taidemaailman sankaritarinoista kanonisoidaan versioita, joista on siivottu sitkeä yrittäminen, hiljaiset vuodet, apurahojen loppuminen ja se, ettei meileihisi vastata. Epäonnistumiset sankaritarinoissa ovat aina säännön vahvistavia yksittäistapauksia, joille on jokin muu syy kuin se, että epäonnistumiset todellisuudessa kuuluvat olennaisena osana paitsi taiteilijaelämään myös ihan vaan elämään.
Ainoa keino taistella näitä odotuksia vastaan on luoda itselleen ja uralleen täysin omat odotukset. Mikä on menestystä sinulle itsellesi? Haluatko oikeasti tulla tunnistetuksi lähikaupassa ja jäädä kirkuvan fanilauman alle vai riittäisikö vaikka se, että luet nimesi edes kerran paikallislehden kulttuurisivuilta? Mikä veisi sinua kohti ideaalia identiteettiäsi? Mikä olisi siisteintä ikinä? Mistä olisit ylpeä? Mikä olisi juuri sinusta hauskaa?
