Valittamisesta välittämiseen – näin muuttuu esittävän taiteen työkulttuuri

”Hän on tullut hiljattain töihin uuteen työyhteisöön. Työyhteisössä asiat tunnutaan tekevän kirjoittamattomien sääntöjen mukaan. Ehkä se johtuu siitä, että töitä on tehty vuosikaudet samojen ihmisten kanssa.”

Tällä tavalla alkaa yksi tyyppitarinoista, joita yhdessä tutkijaryhmämme kanssa koostimme Työterveyslaitoksen Floor is Ours! Puuttumisen kulttuurin vahvistaminen esittävien taiteiden työyhteisöissä -tutkimushankkeessa, kertoo Heli Ansio.

Toteutimme tutkimuksen yhteistyössä 33:n esittävän taiteen ammattilaisen kanssa. He toimivat kanssatutkijoinamme: keräsivät tutkimusaineistoa ja analysoivat sitä yhdessä tutkijaryhmän kanssa.

Kanssatutkijat pyysivät esittävän taiteen eri aloilla – teatterissa, tanssialalla, oopperassa, sirkuksessa, esitystaiteen tai musiikin aloilla – toimivia kollegoitaan kirjoittamaan kuvitteellisia tarinoita alan töistä. Suunnittelimme yhdessä kanssatutkijoiden kanssa pienet kehyskertomukset, joihin kanssatutkijat pyysivät alalla toimivia tuttaviaan keksimään jatkoa. Kehyskertomuksissa ohjasimme pohtimaan kirjoituksissaan epäkohtiin puuttumista, puheeksi ottamista, tasa-arvoista kohtelua tai johtamista ja esihenkilötyötä. Miksi asiat ovat muuttuneet parempaan suuntaan tai junnaavat paikallaan? Miksi pettymyksiä tulee, ja mikä ilahduttaa?

Tunnistatko sinä tyyppitarinasta jotain piirteitä oman alasi työstä?

Tarkastelimme yhdessä kanssatutkijoiden kanssa, millaista kerrontaa, toimintaa ja toimijoita kirjoituksissa esiintyy. Sitten yhdistelimme tutkijaryhmässä samantapaisia ja -aiheisia tarinoita keskenään ja koostimme niistä neljä tyyppitarinaa. Tyyppitarinoissa esiintyy – kuten nimikin jo sanoo – tyypillisimpiä kirjoituksissa esiin tulleita teemoja, juonenkäänteitä ja henkilöhahmoja.

Tässä kirjoituksessa siteeraan ja kommentoin yhtä meidän tutkijoiden koostamista tyyppitarinoista. Se ei siis ole kenenkään ihmisen todellinen tarina, vaan mielikuvituksen avulla kirjoitettujen tarinoiden kooste. Tunnistatko sinä siitä jotain piirteitä oman alasi työstä?

”Työyhteisössä vaaditaan suurta työmäärää ja joustamista. Autoritäärinen esimies olettaa kaikkien omistautuvan työlleen samalla tavoin kuin hän itse tekee. Työyhteisön ihmiset suhtautuvat työhönsä intohimoisesti ja ovat hyvin tunneherkkiä. Se on yhtäältä välttämätöntä taiteellisessa työssä, mutta toisaalta joidenkin ihmisten raivareiden pelko saa toiset olemaan varpaillaan.”

Taidealalla on tavallista, että työ tuntuu tekijöilleen erityisen merkitykselliseltä. Moni oikeasti rakastaa työtään – myös muut kuin taiteellista työtä tekevät esittävän taiteen ammattilaiset. Tämä on suuri voimavara työssä. Ongelmalliseksi tämä muodostuu, jos merkityksellisyydestä ja rakkaudesta tulee pakko: työlle pitää omistautua ja siihen kuuluu suhtautua intohimoisesti, ja tämän takia työlle pitää uhrata esimerkiksi kohtuuton määrä aikaa ja energiaa. Näin kuvitteellinen esihenkilö vaatii tyyppitarinassamme kaikkia työyhteisön jäseniä tekemään.

Toinen tavallinen alan piirre on se, mitä tarinassa kuvataan ”tunneherkkyytenä”. Taiteilijoiden ajatellaan helposti olevan erityisen herkkiä aistimaan ja tuntemaan, ja siksi heille annetaan ääneen lausumaton lupa sellaisiin tunneilmaisuihin, joita yleensä työelämässä ei pidetä hyväksyttävinä – kuten ”raivareihin” tai muuhun epäasialliseen käyttäytymiseen.

Hankalaksi leimautumisen pelko saa ihmiset helposti vaikenemaan työssä esiintyvistä epäkohdista. Tätä pelkoa kokevat erityisesti freelancerit, jotka ovat huolissaan tulevien työmahdollisuuksiensa puolesta, ja kokevat siksi painetta olla kivoja ja helppoja työntekijöitä.

Tarina jatkuu:

”Hän kokee itsensä ulkopuoliseksi ja ajattelee, että hänen työtään ei arvosteta. Hänestä tuntuu, että hän ei voi ehdottaa uusia käytäntöjä tai esittää kritiikkiä, koska on muita nuorempi eikä hänellä ole ’nimeä’ alalla. Hän pelkää, että saisi hankalan maineen työyhteisössä ja koko kentällä. Kun hän kerran ehdotti erään asian tekemistä toisin, toinen työntekijä vastasi hänelle epäasiallisesti ja ilmaisi kehonkielellä, ettei halua puhua koko aiheesta.”

Pelko itselle koituvista kielteisistä seurauksista on tutkimuksemme perusteella yksi tärkeimmistä asioista, joka estää ihmisiä puuttumasta työn ja työyhteisöjen epäkohtiin. Tyyppitarinassamme kuvataan tilannetta, jossa kuviteltu päähenkilö uskaltautuu ehdottamaan muutosta toimintatapoihin, mutta ehdotuksen vastaanottaja tyrmää hänet sekä sanoilla että kehon kielellä. Tällaiset tilanteet luovat kulttuuria, jossa uusi työntekijä nopeasti oppii, ettei uuden ehdottaminen kuulu talon tapoihin tai ainakaan hänen asemaansa. Vaikka esittävän taiteen alalla pidetään julkilausutusti suuressa arvossa ihmisten yhdenvertaisuutta, eivät tutkimuksemme mukaan kaikki suinkaan ole tasa-arvoisia keskenään. Kuten tarinamme päähenkilökin kokee, on nimekkään ja kokeneen tekijän asemasta käsin helpompi saada ajatuksilleen vastakaikua työryhmissä ja -yhteisöissä.

Hankalaksi leimautumisen pelko saa ihmiset helposti vaikenemaan työssä esiintyvistä epäkohdista. Tätä pelkoa kokevat erityisesti freelancerit, jotka ovat huolissaan tulevien työmahdollisuuksiensa puolesta, ja kokevat siksi painetta olla kivoja ja helppoja työntekijöitä. Kuitenkin myös pysyvissä työsuhteissa työllistyvät välttävät sitä, etteivät leimautuisi työyhteisönsä silmissä ainaisiksi valittajiksi.

”Työyhteisössä pidetään yllä mielikuvaa hyvästä yhteishengestä. Hänestä se tuntuu valheelliselta. Hänestä tuntuu siltä, että ihmiset piilottavat todelliset tunteensa kuoren alle ja yrittävät vain miellyttää toisiaan, jotta ristiriitoja ei syntyisi. Todellisuudessa ihmiset valittavat paljon sekä puhuvat ja viestittelevät toisista selän takana pahaa. Yksi kollega myös nälvii jatkuvasti toista. Tähän ei kukaan puutu, koska kiusaaja on esimiehen suosikki, ja muut haluavat pysytellä konfliktin ulkopuolella.

Hän ei tiedä, mitä tekisi. Hän pelkää, että esimies ei ottaisi häntä vakavasti, jos hän menisi puhumaan tälle tilanteesta. Esimies on aina stressaantuneen ja pahantuulisen oloinen. Joskus, kun hän yritti ottaa jonkun ongelman puheeksi, esimies mitätöi hänen huolensa eikä tehnyt mitään asian ratkaisemiseksi.”

Yksi tutkimuksemme kanssatutkijoista pohti, että hänen edustamallaan esittävän taiteen alalla vallitsee samassa veneessä olemisen fantasia, jossa ongelmat halataan pois. Alalla on paljon puhetta ihanasta yhdessä tekemisestä ja mahtavista työryhmistä. Tyyppitarinamme työyhteisössä mielikuva hyvästä yhteishengestä toimii julkisivuna, jonka taakse jokainen piiloutuu ristiriitojen pelossa. Jatkuvaan naljailuunkaan ei kukaan puutu, ettei joutuisi vedetyksi konfliktiin mukaan.

Epäkohtien keskiöön piirtyy esihenkilö, joka ei osoita halua kehittää työyhteisöä tai ratkoa ongelmallisia tilanteita, vaan pitää yllä suosikkijärjestelmää, mitätöi työntekijöiden huolet ja pitää jatkuvalla kärttyisyydellä ihmiset loitolla.

Tarinamme päättyy näin:

”Hän ajattelee, että pitää kuitenkin tyytyä tähän työpaikkaan ja odottaa ongelmien ratkeavan itsestään. Koronan jälkeen työllistymisestä on tullut entistä vaikeampaa. Apurahatkin tuntuvat menevän aina samoille ihmisille ja työryhmille. Hän arvelee, että työllistyisi paremmin, jos hänellä olisi oikeanlaisia suhteita tai jos hän olisi kuuluisa, tai mies. Tietty äijäkerho tuntuu jakavan työt keskenään. Nämä samat tyypit hehkuttavat toinen toisiaan somessa eikä kukaan uskalla julkisesti kyseenalaistaa heitä.”

Tarinan päähenkilön tilannetta leimaa voimattomuus. Vaikka työyhteisön vuorovaikutus olisi pielessä ja työnteko hankalaa, ei vaihtoehtoja näy. Pieni piiri tuntuu pyörivän, ja siitä osattomaksi jääneen on vaikea työllistyä tai saada apurahoja. Sosiaalisessa mediassa näkyvät joidenkin toisten menestyksen kuvat ja sisäpiirin keskinäinen suitsutus.

Esittävän taiteen ammattilaisten ja työyhteisöjen tilanne ei onneksi ole näin toivoton. Tämä oli tyyppitarinoistamme vain yksi. Ne muut voit lukea tutkimusraportistamme.

Tutkimuksemme osoitti, että teatterin, tanssin, sirkuksen, oopperan ja esitystaiteen aloilla on myös työyhteisöjä, joissa keskinäinen huolenpito ja pulmien nopea puheeksiottaminen ovat normaalia työn arkea. Jotta tällaisesta toiminnasta tulee alan tapa, tarvitaan muutoksia kolmella tasolla:

Ensinnäkin muutosta kaivataan alan rakenteissa ja johtamisessa. Toiseksi muutosta tarvitaan arkisissa vuorovaikutuksen tavoissa. Kolmanneksi muutosta tarvitaan ääneen lausumattomissa kulttuurisissa oletuksissa, jotka ohjaavat työn tekemistä ja ajattelua siitä, mikä töissä on oikein ja normaalia.

Taiteen tekeminen on työtä siinä missä muukin työ, eikä työyhteisöjen ongelmia saa selittää pois rakkaudella taiteeseen.