Kenenkään ei pitäisi suostua tekemään työtään ilmaiseksi, mutta freelancer joutuu käyttämään valtavasti aikaa, energiaa ja jopa rahaa, jotta pääsisi edes tekemään työtään.
Jokainen, joka on joskus sanonut ääneen haluavansa tehdä työkseen taidetta, on sen kuullut. Se on niin vaikea ala. Haaveilijaa pelotellaan nälkätaiteilijuudella, kateudella, verenhimoisilla kriitikoilla, loppuun palamisella tai väistämättömällä juoppohulluudella. Vain todelliset lahjakkuudet voivat pärjätä taidealalla, joten ihan turha edes yrittää. Tämä kolumni pohtii, oliko äitisi sittenkin oikeassa.
Harrastan juoksemista. Kerran vuodessa juoksen puolimaratonin: silloin julkaisen itsestäni Facebookissa kuvan, jossa näytän voitonmerkkiä mitali kaulassa onnellisen näköisenä. Kaiken muun ajan, sen, josta kukaan ei tiedä mitään, vietän lenkkipolulla treenaamassa. Käyn lenkillä pakkasessa, helteessä, räntäsateessa ja pimeässä. Vedän lenkkarit jalkaan vaikka väsyttää, laiskottaa, harmittaa tai itkettää. Kuluvan syksyn aikana olen alkanut havaita yhtäläisyyksiä juoksemisen ja freelancer-taiteilijuuden välillä. Ensi-iltahumujen ja kirjanjulkkareiden väliin mahtuu aika paljon tasaista puurtamista ja kauniisti ilmaistuna masentavaa paskaa.
Olen jutellut asiasta lukuisten kollegojen kanssa, ja yleinen kokemus on, että töiden ja toimeentulon saaminen on viime aikoina vaikeutunut. Töitä ei vain riitä kaikille, rahaa ei ole, riskejä ei uskalleta ottaa, ja apurahanjako muistuttaa entistä enemmän arpajaisia. Jos siis tuntuu, että kaikki johtuu sinusta ja taiteestasi, olet todennäköisesti väärässä.
Kenenkään ei pitäisi suostua tekemään työtään ilmaiseksi, mutta freelancer joutuu käyttämään valtavasti aikaa, energiaa ja jopa rahaa, jotta pääsisi edes tekemään työtään.
Itse olen tämän syksyn aikana muun muassa matkustanut satoja kilometrejä työhaastatteluihin omalla kustannuksellani, kirjoittanut yhdeksän apurahahakemusta työsuunnitelmineen, kirjoittanut yhteensä yli 40 sivua ohjaussuunnitelmia, visioita, konsepteja ja työhakemuksia, edistänyt yhteensä noin kymmenen eri potentiaalisen projektin asioita, pitänyt taiteellista ajatteluani esitteleviä työpajoja, antanut ohjausnäytteitä sekä istunut valmistautumista ja omistautumista vaativissa ja hieman pelottavissa palavereissa keskimäärin kerran viikossa.
Mistään näistä en ole tietenkään saanut rahallista korvausta, ja kaiken tämän saldona on toistaiseksi vain yksi sovittu ohjaus. Josta tosin ei saa palkkaa, joten joudun hakemaan rahoituksen itse apurahoina. Ja kaikkihan me tiedämme näiden arpajaisten todellisuuden: joskus hämäriltäkin tuntuvin perustein valittuja onnekkaita kohden on aina satoja tai tuhansia kielteisen päätöksen saajia. Joten kyllä, vaikeaa on.
Ovatko varoittelijat siis oikeassa? Kannattaisiko minunkin sanoa lapsilleni, että välttäkää vaikeita taidealoja? Ei tulisi mieleenikään, enkä suosittele toisten unelmien ruttaamista muillekaan.
Olennaista tässä kaikessa on nimittäin jokaisen oma, sisäinen palo tehdä taidetta, eikä kenelläkään ole oikeutta sammuttaa sitä liekkiä. Taideala on vaikea, kyllä, mutta sen voi nähdä myös positiivisena asiana. Se, että jokin on vaikeaa, yleensä lopulta tekee siitä vain palkitsevampaa.
Ottaisinko sitä paitsi juoksuvinkkejä vastaan ihmiseltä, joka ei ole koskaan juossut? En. Miksi me sitten kuuntelemme kauhistelijoita, jotka äärimmäisen harvoin ovat itse taidealan freelancereita? Vain me itse voimme sisimmässämme tietää, mikä on meille liian vaikeaa, ja mikä taas on kaikista vaikeuksista huolimatta täysin tavoittelemisen arvoista ja ainoa mahdollinen tapa olla.
Itse jatkan freelancer-taiteilijana samasta syystä kuin miksi jatkan juoksemista. Tiedän, että surkeiden jaksojen jälkeen tekeminen alkaa taas jossain vaiheessa tuntua mielekkäältä, merkitykselliseltä ja mahtavalta.
Siispä toivon sinulle voimia, kollega. Suojele liekkiäsi, vaikka joka suunnasta sataisi kielteisiä päätöksiä. Per aspera ad astra!
