Työkaverit oppivat toisiltaan

Teatterityö vaatii jatkuvaa oppimista. Toisinaan paras opettaja onkin lähin työtoveri. Turun Kaupunginteatterin pukusuunnittelija Tuomas Lampinen ja lavastaja Jani Uljas ovat tehneet yhteistyötä kymmenissä produktioissa. Ensimmäinen yhteinen työ oli vuonna 2006 M. A. Nummisen näytelmässä Einstein, Weinstein, Wittgenstein Juha Siltasen ohjaamana. Yhteistyö tiivistyi samana vuonna, kun teatteri juhli 60-vuotisjuhliaan Teatterirynnistys-näytelmäsarjalla, johon kuului 10 ensi-iltaa. Jokainen teos sai kolme viikkoa harjoitusaikaa.

– Toteutuksista tuli todella freesejä, kun esitykset rykäistiin kasaan, Uljas sanoo.

– Piti tarttua ensimmäiseen ideaan ja lähteä toteuttamaan sitä. Nopea tekotapa tuntui raikkaalta pitkän kypsyttelyn sijaan, Lampinen kertoo.

Yhteistyö on välitöntä, sillä Lampinen ja Uljas työskentelevät viereisissä huoneissa.

– Kolkuttelemme huoneidemme välistä väliovea päivittäin. Tsekkaamme, missä vaiheessa töiden suunnittelussa mennään ja keskustelemme niistä, Lampinen kertoo.

Lampinen saattaa mennä katsomaan Uljaan tekemää pienoismallia nähdäkseen, onko lavastussuunnitelmaan tullut uusia yksityiskohtia. Uljaan reitti verstaalle kulkee puvuston kautta, jolloin hänen tulee nähtyä pukuihin valittuja värejä ja materiaaleja.

– Meillä on aika hyvät tuntosarvet toistemme työn suhteen. Osaamme lukea toistemme ajatuksia ja kuvia ja sopeuttaa niitä omiin ajatuksiin. Aina ei ole tarvetta istua suunnitellusti alas miettimään, vaan yhteistyö on sujuvaa ja elää myös hetkessä, Uljas luonnehtii yhteistyötään Lampisen kanssa.

Yksi mieleenpainuvimmista yhteistöistä on ollut Tom of Finland -musikaali Suomi 100 -juhlavuonna 2017. Musikaali oli kantaesitys, joten musikaalille ei ollut aiempia vertailukohtia. Produktio oli suuritöinen: pensselit olivat molemmilla kourassa vielä ensi-iltanakin.

Helsingin kautta Turkuun

Lampinen muutti Turkuun Helsingistä vuonna 2006, kun sai Turun kaupunginteatterista pukusuunnittelijan paikan. Uljas oli aloittanut lavastajan työt kaupunginteatterin vakituisena työntekijänä vuonna 2004. Molemmat ovat valmistuneet Taideteollisesta korkeakoulusta, mikä nykyään on Aalto Taideyliopisto.

– Päädyin teatterin pariin vahingossa, sillä tein valmistumisen jälkeen töitä Takomo-teatterille, Lampinen kertoo.

Uljas innostui teatterista teatteritekniikan kautta jo pikku poikana päästyään lapsisolistiksi Suomen Kansallisoopperaan ja Savonlinnan oopperajuhlille.

– Näin silloin, että tällainen ammatti on ylipäänsä olemassa. Lavastajan ammatti alkoi pyöriä mielessä jo yläasteella ja lukiossa. Valmistuin vuonna 2001 Taideteollisesta korkeakoulusta ja työllistyin pian sen jälkeen Turun kaupunginteatteriin.

Molemmille työ teatterissa on unelmatyötä. Lampisen sanoin ”työ vie salakavalasti uusiin maisemiin ja tunnelmiin”. Teatterissa käsitellään aihepiirejä, joihin ei välttämättä arkielämässään törmää. Siksi Lampinen ja Uljas pitävät työstään vielä kahdenkymmenen vuoden uran jälkeenkin.

Työvaiheet ovat periaatteessa samat produktiosta toiseen suunnitteluineen ja toteutuksineen. Mutta koska jokainen näytelmä on erilainen, tekijöiltä vaaditaan innokasta asennetta ja tuoretta näkemystä.

– Tässä joutuu kyseenalaistamaan jatkuvasti omaa tekemistään, mutta olen utelias ja kiinnostunut uusista jutuista. Aina saa opiskella uutta ja olla valmis lähtemään alusta liikkeelle, Lampinen toteaa.

Myös Uljaan mukaan ammattitaitoa kertyy produktio produktiolta, mutta jokaisen näytelmän edessä on tietyllä tavalla uuden alussa.

– Jokaiseen näytelmään tarvitsee löytää oikealta tuntuva tulokulma ja tilaratkaisu. Työssä ei pääse leipiintymään, koska valmista kaavaa ei ole olemassa. Virkistävää on, kun aihepiirit ja työryhmät vaihtuvat, Uljas sanoo.

Pukusuunnittelija venyy myös lavastajaksi

Lampinen ja Uljas ovat molemmat suunnitelleet muutamiin teoksiin niin lavastuksen kuin puvut.

Uljaan viimeisin kokonaisvaltainen työ oli kolmen teatterin yhteistyönä toteutettu Huomenna hän tulee. Turun kaupunginteatterin lisäksi yhteistyössä olivat Tampereen Teatteri sekä Espoon Kaupunginteatteri. Lampinen työskentelee parhaillaan Viiru ja Pesonen -lastennäytelmän puku- ja lavastussuunnittelun parissa.

Molemmat ovat sitä mieltä, että suunnittelun laajentaminen omalta mukavuus- ja erikoistumisalueeltaan edistää ammattitaitoa. Samalla tulee katsottua produktiota eri näkökulmista.

– Lavastuksessa ja pukusuunnittelussa teosta lähestytään eri kulmasta. Jos lavastuksessa on kysymys tilasta tai olosuhteesta, puvuilla kerrotaan henkilön luonnetta ja historiaa, Uljas pohtii.

– Minulle Janin huone on jatkuva lavastustaiteen koulu, Lampista naurattaa.

– Pienoismalli on äärimmäisen tärkeä työväline, sillä se konkretisoi tehtyjä valintoja ja ratkaisuja.

Uljas luonnehtii lavastajia ”hypistelijöiksi”, jotka kiinnostuvat mielenkiintoisen näköisistä pintamateriaaleista, myös kankaista. Lampinen toteaa, että vaatetuksessakin käytetään toisinaan kovempia materiaaleja, ei vain kangasta. Digitaalinen printtimaailma ja uudet tekniikat tuovat uusia mahdollisuuksia sekä lavastus- että pukusuunnitteluun.

– Lavastusta suunnitellessa mittakaava on ihan eri. Puvustuksessa on helppo hahmottaa, mitä tarkoittaa 2-3 metriä helman leveydessä tai tilaa ihmisen ympärillä, mutta ison hallin mittakaava on paljon suurempi, Lampinen kertoo.

Työryhmä inspiraation lähteenä

– Lähtökohtaisesti teatteri on ryhmätyötä. Keskustelu on pukusuunnittelijan työssä rikkaus. Jos teen sekä puvustuksen että lavastuksen, olen tavallaan yksin, kun projektista puuttuu toinen, samalla tavalla ajatteleva visualisti, Lampinen sanoo.

Uljas on samaa mieltä.

– Minua inspiroi teoksen lisäksi yhteisestä suunnittelusta kumpuavat ideat ja työryhmän tekijät itsessään. Minulle työkaverit ovat tärkeitä, Uljas toteaa.

Hän kehuu, että Tuomas on työkaveri, jonka kanssa jutellessa löytyy vastauksia askarruttaviin asioihin. Ongelma saattaa kirkastua samoin tein, kun lauseen saa sanottua.

– Kollegan kanssa keskustellessa saan varmennuksen, että asia kerta kaikkiaan menee nyt näin.

Kuka?