Tänään 19.3 vietetään Minna Canthin syntymäpäivänä tasa-arvon päivää. Canth on ainut nainen, joka on tullut valtion taholta niin nähdyksi, että hänellä on Suomessa virallinen valtiollinen liputuspäivä.
Nähdyksi tulemisen vastakohdaksi voi ajatella näkymättömäksi jättämisen. Näkymättömäksi jättäminen on tullut toistuvasti mieleen, kun tarkastelee suomalaisen tasa-arvokeskustelun ytimessä olevaa palkkatilastointia ja tilastoista johtopääteltäviä sukupuolten palkkaeroja.
Palkkatilastoilla mitataan säännöllisen työajan keskimääräistä kuukausiansiota. Kuukausittaisia ansiotietoja laskettaessa otetaan mukaan vain kokoaikaiset ja kuukaudelta täyttä palkkaa saavat. Näin nähdyksi tulevat siis työntekijät, jotka työskentelevät kokoaikaisesti palkkatyösuhteessa. Tämä on kohtuullisen hyvä mittari mittaamaan kaikkien niiden ansiotasoa, joiden työ on säännöllistä, kokoaikaista ja palkkatyösuhteista.
Esimerkiksi Tinfon Teatteritilastoissa mitataan kokoaikaisia kuukausiansioita. Ansioita Tinfokin mittaa kuitenkin vain VOS-teattereiden ja Kansallisteatterin osalta, muissa teattereissa tehty työ ei tilastoissa näy.
Säännöllisen työajan kuukausiansiomittarilla mitattuna Suomessa sukupuolten välinen palkkaero on 16 prosenttia ja se on EU-maiden suurimpia.
Ykskantaan voidaan todeta, että eroa on 16 prosenttia liikaa. Eron poistamiseksi on tehtävä työtä ja esimerkiksi palkka-avoimuus on yksi keino tuon eron poistamiseksi, josta Metelin pääkirjoituksessa naistenpäivänä 8.3.2019.
Samalla on ymmärrettävä, että käytetty mittari jättää näkymättömäksi tai näkee puutteellisesti kaikki ne, jotka eivät työskentele kokoaikaisesti, eivätkä palkkatyösuhteessa. Vähintään 700 000 työtä tekevän ihmisen työ ei tule samapalkkalaskennassa nähdyksi oikein ja näistä useampi on nainen kun mies. Osa-aikainen, keikkoina tehty, vaihtelevalla työajalla eli nollasopimuksilla tehty palkkatyö ja erilaiset palkkatyösuhteen ulkopuolella itsensätyöllistämisen muodoissa tehtävä työ on tällä mittaristolla pitkälti näkymätöntä. Voidaan sanoa, että muussa kuin kokoaikaisessa palkkatyössä työskentelevät eivät siis pelkästään ole jääneet, vaan heidät on jätetty ulos, kun yhteiskunnallisessa keskustelussa määritellään sukupuolten palkkaeroa.
Palkkatilastointimittarin ainut ongelma ei ole se, että se jättää työn muodon perusteella näkymättömäksi osa-aikaisen-, keikkapalkka- ja nollasopimustyön sekä itsensätyöllistämisen.
Mittari myös tavallaan narauttaa ajattelemaan, että kerran kuukausittaisesti mittariin osuva ansio olisi jatkuvaa vuosittaista ansioita. Ei ole, kun kyseessä on määräaikainen työsuhde.
No onko palkkatilastomittari sitten hylättävä? Tai onko samapalkkatavoite mahdoton? Ei ja ei ole, vaan mittaristoa on kehitettävä tunnistamaan kaikki työn tekemisen tavat. Yhteiskunnan on kyettävä keräämään tietoa työstä maksetuista ansioista oikein ja säännöllisesti muidenkin kuin vakituisessa ja kokoaikaisessa palkkatyösuhteessa työskentelevien osalta. Jotta sukupuolten tasa-arvoa, samapalkkaa tai -ansioisuutta kaikissa työn muodoissa voidaan edes tavoitella, on kehitettävä mittareita, on haluttava tietää yhä enemmän ja tarkemmin. On siis haluttava ja kehitettävä. Elokuva-alan työnantajilta näyttää toistaiseksi puuttuneen palkkatilastointihalu, vai onko sittenkin kyseessä ymmärtämättömyys siitä, että kyseessä on keskeinen yhteiskunnan tasa-arvoistamisen työkalu?
Onko sitten ja miten moninaistuneen työn ansioiden mittaaminen mahdollista? Tasa-arvovaltuutettu luovutti joulukuussa 2018 Eduskunnalle ensimmäisen kertomuksensa tasa-arvon tilasta Suomessa. Kertomuksessa käsiteltyjä teemoja ovat tasa-arvo työelämässä ja oppilaitoksissa, syrjintä työelämässä, sukupuolivähemmistöjen asema, vihapuhe ja naisiin kohdistuva väkivalta.
Kertomuksessaan tasa-arvovaltuutettu nostaa esiin teoksessa Rapautuvan palkkatyön yhteiskunta (2018) vaaditun yhteiskunnallisen vaikutusarviointityökalun. Kertomuksessa kirjoitetaan: ”Työnteon tapojen muututtua moninaisiksi kaikissa työ- ja sosiaalilainsäädännön sekä työehtosopimustoiminnan vaikutusarvioinneissa olisi otettava käyttöön pätkätyö-, osa-aikatyö-, itsensätyöllistämis- ja alustataloustyön vaikutusten arvioinnit, samaan tapaan kuin tehdään sukupuolivaikutusten arviointia. Itse asiassa tämä näkökohta tulisi yhdistää myös osaksi sukupuolivaikutusten arviointia. Kuten edellä todettiin, toistaiseksi voimassa oleva kokoaikatyö on miehille yleisempää kuin naisille ja naisilla taas on miehiä enemmän määräaikaisia ja osa-aikaisia palvelussuhteita. Vaikutusarvioinneissa tulisi ottaa systemaattisesti huomioon, onko ehdotuksilla erilaisia vaikutuksia verrattaessa jatkuvassa kokoaikatyössä työskenteleviä ja sellaisissa töissä olevia, joilla työn teettämisen tapa poikkeaa jatkuvasta kokoaikatyöstä.”
Samapalkkatilastointi suorastaan huutaa työn moninaisuuden parempaa näkemistä. Kun kaikkien työn ansiot eivät ole olemassa olevilla työkaluilla tulleet näkyviksi, on vahvat syyt ottaa käyttöön uusia työkaluja. Ensimmäiseksi rukattavaksi, väännettäväksi ja käännettäväksi on otettava palkkatilastointimittari. On väännettävä mittaristo siihen asentoon, että jokaisen työn arvo tulee näkyväksi. Valistunut veikkaukseni on, että mittarien uusimisen jälkeen on entistä enemmän työtä, jotta sama ansio samasta työstä sukupuolten välillä toteutuisi.
Minna Canthin koulunkäynnin aikaan 1800-luvun lopulla ruotsinkielisessä valtion tyttökoulussa –Frouvasväen koulussa sivistyneimpäin (herraisten) vanhempain tyttäriä varten tyttöjä – varjeltiin tyttöjä liialta tiedolta. Tiedolta varjelu perustui ajatukseen, että tytöt eivät kestäisi liikaa tietoa, vaan sairastusivat hermoromahdukseen. Mietin mitä Minna Canth vastaisi, jos häneltä tänään vuonna 2019 kysyttäisiin tiedon merkityksestä samapalkkaisuuden toteuttamiselle.
Arvaan, että vastaus alkaisi sillä, että tietäkää, tehkää enemmän, nähkää miten työtä teetetään ja tehdään tänään. Uskon, että hän jatkaisi: Tietäkää enemmän esimerkiksi Islannin mallista. Tietäkää, että vuoden 2018 alussa astui voimaan samapalkkamalli, jossa Islanti alkoi ensimmäisenä valtiona maailmassa sakottaa sukupuolten välisestä palkkaepätasa-arvosta.
Hyvää tasa-arvon päivää!
