Laura Koistinen: Tanssiteos muodostui osaksi ympäristöä

Paluumuutimme perheemme Kainuusta Länsi-Uudellemaalle eräänä pimeänä myöhäisiltana 1.4.2020 ja heittäydyimme takaisin freelancereiksi puolisoni Saku Koistisen kanssa. Siitä eteenpäin arki ei ollutkaan ihan niin yksinkertaista ja vapaata, syystä, jonka kaikki niin valitettavan hyvin tiedämme. Tässä jutussa kerron, kuinka päädyimme erään nykytanssiproduktion kanssa pandemian aikana työskentelemään, ja mitä siitä koitui.

Valmistimme äänisuunnittelija Miikka Ahlmanin sekä tanssitaiteilijoiden Saku Koistisen ja Ville Oinosen kanssa vuosien 2020-21 aikana nykytanssiesityksen Lauma. Esitys käsittelee yhteisöllisyyden merkitystä, yksinäisyyden kokemuksia ja olemassaolon outouksia. Ensi-ilta oli 27.8. 2021 Leppäkorven työväentalossa vanhassa Nummi-Pusulassa.

Teoksen koreografina päädyin pitkin prosessia ratkomaan kysymystä siitä, voisiko teosprosessi olla toimintatavoiltaan moniuloitteisen kestävä suhteessa sen synty-ympäristöön ja tekijöihin. Ja voisiko se toimia ainakin jossain määrin jopa uudistavana, regeneratiivisena (katso sanan määrittely jutun lopusta)?

Kansainvälisestä paikalliseen

Produktio suunniteltiin alunperin työvaiheiltaan osin kansainväliseksi. Siihen oli tarkoitus liittää esityksin sekä työpajoin toteutettava koulukiertue heti ensi-illan yhteyteen, työryhmän piti työskennellä ainakin puolet ajasta residenssissä Ranskan maaseudulla vanhassa linnassa, esittää teoksen ennakkoensi-ilta siellä, pitää työpajoja sekä ulkomaanresidenssissä että kouluissa eri puolilla Länsi-Uudenmaan maaseutua. Ajattelimme, että tämän teoksen parissa verkostoidutaan ja kierretään paljon poissa arkiympyröistä.

Mutta sitten kaikki jämähtikin paikalleen. Ulkoisesti. Yhtäkkiä ei ollut ollenkaan tarkoituksenmukaista kuvitella sinkoilevansa Suomesta yhtään minnekään. Oma reviiri ulottui suurimmaksi osaksi kotimme postilaatikolle, aittaan, lähimetsään, korkeintaan naapuriin ja huippuhetkinä kylälle ostamaan ruokaa. Mitä verkostoituminen voisi tarkoittaa nyt? Ja mitä kiertämisen ja toisaalla työskentelyn sijaan voisi tehdä sellaista, että voisimme ajatella työn olevan silti yhtä ulottuvaista, ja meille tekijöinä eräänlainen inspiroiva matka, mahdollisuus kokea arkiympäristöä uudella tavalla?

 Viljely ruokkii tanssia

Vaikka kevät 2020 tuntui fyysisesti jämähtäneeltä, ajatukset sen sijaan sinkoilivat sinne ja tänne, välillä tuntui että liiankin kanssa. Turhautunut keho ja mieli tarvitsi päivittäistä liikettä, tanssijantyötä. Koska etätaide- ja kotityötä tehtiin huolehtien samalla lapsipesueesta, ja koska neliöt käyvät muulloinkin äkkiä ahtaaksi viisihenkisen perheen pienessä kodissa, taiteellinen työ oli kesän tullessa parempi tapahtua ainakin osaksi lähimetsässä tai koti-ikkunan takana. Ikkunan taakse alkoi sitten laajentua aiempaa isompi kasvimaa.

Kuokan- ja haranvarressa oli aikaa muotouttaa Lauman suunnitelmia uusiksi sekä keksiä miten taiteellinen työ ja fyysinen ulkotyö voisivat kohdata. Aloin siinä valmistaa samaan aikaan toista teosta, Kasvin tanssi -nimistä maaperää ja elämän keskeneräisyyttä käsittelevää esitystä. Maaperästä tarvitsin muutakin tietoa kuin omaa mututuntumaa. Tieto löytyi läheltä: mikrobiologi Iiris Mattila asuu onnekseni naapurikylässä. Lähellä asumisen myötä oli kätevää tehdä tätä työtä, sillä Kasvin tanssia saatoimme edistää tai olla edistämättä päivä kerrallaan sään ja kaiken muun mukaan, samaan aikaan kun kasvatimme perheillemme ruokaa ja lapset leikkivät turvavälihippaa ulkona. Työryhmään myöskin kuului vain me kaksi ihmistä.

Teos työstyy ulkona

 Meillä on kahden perheen yhteinen, yhteensä kuuden aarin kasvimaa Mattiloiden regeneratiivisella Kilpiän tutkimustilalla, jonne vuonna 2021 jätettiin yksi palsta myös taiteelle. Ajatus toteuttaa työ kasvimaalla alkoi siitä, kun leikittelimme ajatuksella kylvää regeneratiivisesti myös taidetta samalla kun kuokimme maata samoin periaattein. Taiteen puolelle menevät keskustelut ja tekemiset tuntuivat pitävän kehoa ja mieltä virtaavana muuten epävarmana aikana.

Kasvin tanssi loi minulle tekijänä kokemuksen siitä, että teoksen valmistusprosessi voi olla orgaaninen, ympäristöä kuunteleva ja konkreettisesti, aidosti kunnioittava, ja että tämä tapa ei ole mistään itselleni olennaisesta pois – päinvastoin. Miksei siis isommalla ryhmällä tehtävä näyttämöteos voisi myös rakentua samoin tavoin?

Sen sijaan että toteuttaisin produktion johonkin aikaisempaan tottumaani tapaan, keksisimmekin työryhmän kanssa juuri tälle työlle sopivan tavan toimia sekä loisimme sille yhteiset periaatteet. Ja entä jos tekisimme nyt päätöksen, että ollaan visusti paikallaan – etenkin kun matkustaminen oli meille oikeastaan mahdotonta – niin löytäisimmekö paikallaan olosta jotakin, mitä emme saisi tässä työssä muuten; jotakin, mitä voisimme hyödyntää nyt ja myöhemmin? Minua kutkutti ajatus siitä, miten voisi rakentua regeneratiivisesti ajateltu teosprosessi, ja mitä voisi tarkoittaa regeneratiivinen suhtautuminen kulloinkin vallitsevaan tilanteeseen ja ympäristöön. Ja samalla, kuinka tekijät voisivat parhaiten nauttia siitä ruokkiakseen siten kukin omaa työskentelyään.

 Paikallisuus korostuu

Se, että emme menneetkään Lauma-työryhmän kanssa valmistamaan uutta Ranskan maaseudulle, vaan organisoitiin kotosuomeen ”omaresidenssi” Pusulan ja Nummen maaseudulle, osoittautui meille tekijöille hedelmälliseksi tavaksi työskennellä ja toteuttaa tämä produktio. Miikan, Villen ja Sakun kanssa olemme tehneet yhteistyötä jo useamman vuoden. Oli myös helppo luottaa siihen, että tämä poppoo hyppää täysillä mukaan myös tämänkertaisesti toteutettuun produktioon kaikkine sivuprojekteineen.

Pusula ja Nummi, kylät joihin työskentelymme sijoittuivat, ovat kaunista, inspiroivaa ja vastaanottavaista tilaa olla ja työskennellä. Nykysirkusfestivaali Pusu ja aiemmat paikkakunnalla vierailleet esitykset sekä yhteisölliset projektit ovat tehneet esittävää taidetta jo hieman tutuksi paikallisille. Vaikka alue sijaitsee noin tunnin päässä Helsingistä, ja vaikka kesätapahtumia on, paikka jää kulttuurin kokemisen mahdollisuuksien osalta periferiaan.

Lauma-produktion kanssa halusimme tästä syystä avata ovet ja jakaa prosessia ympäri vuoden sen jokaisessa vaiheessa paikallisille, jotka sitten tulivatkin osaksi esityksen valmistamista alusta saakka monin eri tavoin. Sitä tarkoitti vaikka auton lainaaminen tai vuokraaminen tarvittaessa, asunnon tai mökin vuokraaminen sopuhintaan muualta tuleville taiteilijoille, tämän asunnon kalustaminen, patjan ja lampun lainaaminen, treenitilojen kartoittaminen ja etsiminen yhdessä työryhmän kanssa, katsomon rakentamiseen osallistuminen, pop-up-kahvilan pitäminen esityksen yhteydessä, esityksen taltioiminen… Vastalahjaksi osalliset pääsivät katsomaan harjoituksia sekä esityksen ja saivat työryhmästä apua esimerkiksi spelttipellon kitkemiseen. Yksi viime vuoden hienoimmista hetkistä oli, kun Lauman ensi-illan jälkeen valmistimme yhdessä osallisten kanssa satoaterian ja juhlimme tehtyä.

Paikallinen harrastajakuvaaja innostui kuvaamaan harjoituksia ja vietti lopulta kaksi kokonaista päivää harjoitussalissa. Pidimme avoimia ovia pitkin prosessia aina kun tilanne niin salli, ja rajoitusten kiristyessä katsomaan pääsi yksi ihminen kerrallaan. ”Kiitos tästä elämyksellisestä matkasta”, oli yksi viesteistä, jonka vastaanotin eräältä osalliselta projektin jälkeen ja liikutuin – en olisi itse tekijänä osannut etukäteen ollenkaan arvioida, että keskeneräisen työn ja prosessin palasen kokeminen voi tuntua työryhmän ulkopuolisille niin merkitykselliseltä. Monelle esityksen kokeminen tuntui läheiseltä sen jälkeen, kun oli ollut jossakin kohtaa matkaa mukana.

Keskeneräinen teos ”kävi koulua”

Emme kiertäneet kouluja, mutta pääsimme toteuttamaan lähikoulussa Teosystäväluokkaprojektin. Meillä oli yksi luokka, jonka kanssa tapasimme prosessin aikana seitsemän työpajan verran erilaisin tilanteen sallimin tavoin. Aluksi emme tienneet, tapaammeko kerran vai useammin ja työpajojen sisällöt vaihtuivat lennosta aina vallitsevan koronatilanteen mukaan. Onneksi yhden opettajan ja luokan kanssa sopiminen piti työn meille sopivan kokoisena, ja onneksi ketteryys ja orgaanisuus ui myös mahdollisuuksiin toteuttaa spontaaneja ideoita.

Jossakin kohdassa havahduin siihen, että vain yksi luokka saa nyt tätä kulttuurikarkkia osakseen, eli entäs ne kaikki muut oppilaat? Saimme koululta luvan tanssia Lauman teosotteita jalkapallokentällä yhden työpäivän ajan niin, että kaikki luokat saattoivat varata oman katsomisvuoron viiden minuutin pituisella työpajalla höystettynä. Edes se. Näyttämötilaan emme saaneet oppilaita kutsua. Minusta tuntui, että nämä kohtaamiset hyödyttivät sekä meitä taiteilijoina että valmistuvaa teosta, vaikka sen kummempaa tavoitetta kouluyhteistyöllä ei lähtökohtaisesti ollut. Ehkä poikkeusaika sai meidät kaikki osapuolet tuntemaan nämä pienetkin kohtaamiset entistä ainutlaatuisempina.

Vain vähän kompromisseja

Minulta kysyttiin tätä kirjoittaessani, jouduinko tekemään valintoja ja kompromisseja taiteellisen toteutuksen ja kestävän kehityksen välillä. Vaikka kuinka kääntelen vinkkeliä, oikeastaan ei kompromisseja tarvinnut tässä mielessä tehdä yhtään.

Päätimme jo alkuvaiheessa rakentaa skenografian site spesific -tyyliin, ja vastaanottaa avut sekä ostaa palvelut läheltä. Puvustus koottiin omista kaapeista löytyvillä sopivilla vaatteilla, mikä on tietysti tosi tuttua monesta nykytanssiesityksestä. Lavastus ja valaistus rakennettiin minimalistisiksi. Vara-ajatuksina olivat noin sadat raksavalot, joita tarvittaessa olisi saatu lainaan, mutta päätimme olla ilman.

Äänentoisto vuokrattiin paikalliselta teknikolta: Sami Karjalainen, oman alansa huippuammattilainen löytyi omalta kylältä! Jätesäkkejä jouduimme hankkimaan, koska niitä käytettiin teoksessa. Niille on kyllä suunniteltu jatkokäyttö, joten ihan heti ne eivät ole menossa roskaksi kierrätykseen… Eli siis oikeastaan ei ole kokemusta kompromisseista. Jos jossakin kohdassa luovuimme jostakin asiasta, niin jokin toinen nousi painavammaksi ja luopumisen syyksi.

Prosessin aikana oma perheeni luopui kokonaan autosta. Mietin aluksi, että koska treenipaikalle omasta kodista on kuitenkin pieni matka, en joka säässä ehkä jaksa ja kuitenkin alan laiskana kaivata autoa. Mutta itse asiassa jokapäiväistä pyöräilyriittiä jäi pian ikävä. Se oli ihana tapa tuulettaa ajatukset aamuin illoin. Työkaverille olin kyllä hieman kateellinen, koska hän löysi pyöräreitin majapaikkaansa alpakkafarmin läpi. Autoillessa tuonkaltainen matkustusriitti olisi varmasti jäänyt kokematta.

Haasteet, oivallukset, kokemukset…

Entä mikä toimi ja mikä ei? Oikeastaan kestävän kehityksen ratkaisut toimivat aina erittäin hyvin. Tuntui siltä, että helposti juuri ne ratkaisut muotoutuivat sellaisiksi, että ihminen, joka niiden kanssa operoi on tullut myös kokonaisvaltaisesti huomioonotetuksi. Niin kuin vaikka työryhmän asuminen.

Miikka ja Ville asuivat askeettisessa mökissä suolammen rannalla. Aluetta pyritään varjelemaan sen herkän ekosysteemin takia ja mökissä on tarkoitus asua ekologisia arvoja vaalien. On muun muassa kompostoiva käymälä, kannettava juomavesi, maltillinen sähkön ja lämpimän veden kulutus. Miikka ja Ville kokivat paikan hienoksi ja hyväksi olla, sekä omaresidenssityylin sopivaksi tähän kohtaan elämää: kotona saattoi käydä viikonloppuna ja työkavereiden kanssa oli antoisaa istua iltoja tulilla. Ei kuulemma haitannut ottaa huomioon mökin omia hienovaraisuuksia. Ehkä ne antoivat impulssin kuunnella herkästi myös itseä. Samalla päädyimme kaikki asumaan suhteellisen samalla tavalla harjoitusperiodin ajan; muun työryhmän asumus on vanha pieni talo ilman vesivessoja tai sähköpattereita metsän kyljessä.

Minusta teoksen koreografina oli kiva saada aamulla treenisaliin ihmisiä, jotka olivat iloisia metsän keskellä, suolammen rannalla nukutun yön ja aamuisen lampipulahduksen jälkeen.

Me tekijät emme päässeet ulkomaille työskentelemään itsellemme vieraammassa ympäristössä sekä verkostoitumaan siellä. Mutta. Minusta tuntuu, että teimme tämän prosessin aikana monipuolisen ja rikastavan mielenmatkan pitkällä aikavälillä, johon sisältyi myös muuta elettyä elämää. Osaksi matkaamme tulivat ihmiset, joiden kanssa jaamme elintilamme. Haaveilen siitä, että useampikin produktio voisi toteutua samaan tyyliin.

…ja ikuisuuskysymykset

Oikeastaan jos jokin ei toiminut, se liittyi pandemian aiheuttamiin tilanteisiin tai freelance-kentän ikuisuuskysymyksiin esimerkiksi riittämättömistä resursseista. Olisi tosi hienoa voida jakaa joitakin töitä projektin organisoinnissa niin, että tällaisessa villin vapaan kentän produktiossa koreografin ei tarvitse tuottaa sekä tehdä koreografin työtä ainakaan siinä kohdassa, kun vauhti kiihtyy ensi-iltaa kohden. Sivuprojektien – paikallisten osallisuuden organisointi sekä koululaisprojekti – suunnitteleminen sekä toteuttaminen, oli äärimmäisen merkityksellistä ja hauskaa ja mitään en kadu, mutta vei oman aikansa ja hetken aikaa oli melkoinen kiire. Ehkä ripaus uudistavuutta tuohon loppumetreille lisää olisi täydellistä. Toisaalta. Tämä koreografi karkasi sinne suolampimökille sittemmin ihan yksikseen tuotannon päätteeksi. Mökin isäntäväki oli niin tyytyväinen siellä majailleeseen työryhmään, että antoivat ensi-iltalahjaksi Laumalle muutaman ylimääräisen vuorokauden askeesiluksusta.

Regeneratiivisuus lisää hyvinvointia

Haastattelin muita työryhmän jäseniä. Kokemus jonkinlaisesta orgaanisesta ja regeneratiivisesta tavasta toteuttaa teos jätti positiivisen jäljen koko työryhmään. Tässä produktiossa meillä oli myös mahdollisuus antaa asioille keskimäärin aika paljon aikaa. Prosessi sijoittui pitkälle aikavälille kahdelle vuodelle ja yhdessä vietettyjä viikkoja oli suhteellisen paljon. Jos tämän aikaresurssikysymyksen saa ratkaistua tulevissakin töissä, unelmoin voivani kuvitella ja suunnitella töitä jatkossakin samoin ajatuksin: lisää uudistavuuden näkökulman pohtimista, ekologisia ratkaisuja, ympäristön ja sen ihmisten huomioonottamista, kaiken mahdollisen ajan antamista asioille, luottamista, monimuotoista yhteistyötä. Koimme tässä työssä näistä tulokulmista lähestymisen tuottavan myös meille tekijöille lisää hyvinvointia.

Edit: Nyt kirjoituksen jo tehtyäni ja kaiken jälleen maailmassa muututtua, pandemia ei enää ole se, mikä hallitsee suunnittelua, joten alkuperäisideassa ollutta koulukiertuetta päästiin suunnittelemaan vuodelle 2022. Kiitos tästä Taiteen edistämiskeskus, joka myönsi lisäesityksille apurahan.

Lauma-teosta ja sen sivuprojekteja ovat tukeneet Jenny ja Antti Wihurin Säätiö, Suomen Kulttuurirahasto sekä Taiteen edistämiskeskuksen Uudenmaan alueen rahasto.