Kim Modig: Taiteilijat ratkaisevat ilmastokriisin?

Harva odottaa eduskunnan tulevaisuusvaliokunnalta ratkaisevia avauksia, kirjoittaa Kim Modig.

Puolueiden edustajista kootut ja muodon vuoksi perustetut paneelit harvoin saavat muuta aikaan kuin roskakorin täyteen kertakäyttökahvikuppeja ja juustosämpylöiden muovikuoria. Tällä hetkellä valiokunnan jäsenistöön mahtuu monenlaista visionääriä, kuten Mikko Kärnää, Ilkka Kanervaa ja Antti Lindtmania

Valiokunnan viimeisin julkaisu kantaa taidealan kannalta jännittävää nimeä: ”Suomen luova potentiaali – ratkaisuja ilmastokriisin aikakaudelle.” Luovilla aloilla on tapana tarkoittaa kaikkea mainostoimistojen ja noise-musiikin väliin, ympärille ja sisään mahtuvaa toimintaa. Vuonna 2017 Suomessa luovilla aloilla toimi raportin mukaan 127 000 henkilöä, siis lähes Jyväskylän asukasluvun verran.

Kun puhe kääntyy luovien alojen potentiaalin hyödyntämisen solmuihin, julkaisussa onnistutaan kuvamaan osuvasti sitä järjetöntä hässäkkää, jonka keskellä freelancerit elävät. Työhön ei voi syventyä ja jatkuva epävarmuus vaikuttaa jo terveyteen. Yhteiskunnan tukijärjestelmistä ei ole avuksi, pikemminkin päinvastoin. 

Tuntuu hurjalta ajatella, että luovien alojen oletettu vapaus on näyttäytynyt joskus houkuttelevalta, siinä missä säännölliset työt miellettiin liian konservatiiviseksi. Voi vain toivoa, että ammattiliittojen merkitys käsitetään paremmin nyt, kun freelance-elämäntyylin fantasiat ovat romuttuneet.

Tosin eniten asenteen muutosta vaaditaan liitoilta eikä luovien alojen tekijöiltä, mutta jätän oman pesän likaamisen tältä erää tähän.

Osa julkaisun ratkaisuista sopii mutkatta temeläistenkin ajatuksiin, kuten itsensätyöllistäjien kollektiivinen neuvotteluoikeuden selvittäminen. Aihe on ollut tapetilla järjestömme uudessa hallituksessa.

Julkaisun mainitsema allianssikokeilu on pian alkamassa ja Teme on kuviossa mukana. Allianssimallissa tavoitteena on taata toimeentulo keikkatyöntekijöille silloinkin, kun keikkaa ei ole. Pelkään sen hyödyntävän taiteen kapeaa huippukärkeä. Näin tulee käymään, jos kokeiluun pääsemisen ehdot ovat niin tiukat, että vain kaikista menestyvimmät tekijät voivat ne täyttää.

Luovuudesta ja taiteesta puhutaan julkaisussa niin ylevästi, että lukiessa tekee mieli nostaa malja. ”Kyse ei ole [luovuudessa] vain hyväosaisten ilosta, vaan kaikkia elämän osa-alueita koskettavasta inhimillisestä välttämättömyydestä.” Paikoin liidellään reippaasti yläilmoissa: ”Uudenlainen taiteen kultakausi voisi yhdistää taiteen, kulttuurin ja luovuuden osaksi suurempaa yhteiskunnallista tehtävää, rakentamaan murrokseen näkyä siitä lähestyvästä horisontista, johon olemme törmäämässä.”

Taiteesta on tapana puhua kauniisti raporteissa, seminaareissa ja juhlapuheissa. Tämänkin raportit johtopäätökset kuulostavat varsin tutuilta: Taide on hieno asia ja se on syytä valjastaa paremmin yhteiskunnan käyttöön. Vaan kuka valjastaisi, miten, milloin, millä ehdoilla, ja kuka siitä hyötyisi? Julkaisun toimittajia, Antti Huntusta ja Krista Petäjäjärveä ei tästä voi tilille laittaa. He ovat tehneet hyvää työtä. Kysymys on osoitettava julkaisun tilaajalle, eli eduskunnalle.

Neljä taiteilijaa on kutsuttu tuomaan julkaisuun ennakkoluulottomia avauksia. Tanssitaiteilija Liisa Pentti kyseenalaista taiteen valjastamisen mutkattomuutta. Performanssitaiteilija Leena Kela nostaa esiin empatian. Se saattaisi ratkaisevalla tavalla auttaa ymmärtämään toisia ilmastokriisin aikakaudella. Globaalit katastrofit voivat joko yhdistää tai erottaa ihmiset ja muut elolliset olennot toisistaan.

Taiteilijoiden kommenttien lukeminen antaa energiaa ja kannustaa. He ovat kukin löytäneet puhuttelevia näkökulmia, joiden läpi voi kurkistaa toisenlaisiin tulevaisuuksiin.

Eräs yksinkertaisempi ratkaisu jää raportissa vailla huomiota. Mitä jos vain tekisimme vähemmän?

Onko meidän todella pakko tuottaa loputon suma julkaisuja, paneelikeskusteluja, näyttelyitä, festivaaleja, teoksia, loppuun palamisia, dinnereitä ja ”vapaamuotoisia” drinkkitilaisuuksia, podcasteja, linkkejä, ja kolumneja? Kenellä on varaa ja voimia kuluttaa kaikkea tätä luovaa sisältöä?

Luovat alat voisivat lisäksi tarjota radikaalisti toisenlaisia tuotannon ja yhteen tulemisen rakenteita. Tällä en tarkoita julkaisussa mainittuja vapaamuotoisempia kokouskäytäntöjä, vaan nykyisen paradigman mielekkyyden kyseenalaistamista.

Taiteen ja kulttuurin tuotanto on tällä hetkellä sidottu erittäin vahvasti kaupallisiin ja teollisiin malleihin. Kävijämääriä lasketaan, tuotantokaudelle on saatava riittävä määrä ensi-iltoja, resurssien käyttöä on alati tehostettava, uusia ketteryystemppuja opeteltava, ja ulkomaille on matkattava benchmarkkaamaan uusimmat ilmiöt.

Miksi ihmeessä me taiteilijat olemme alun perin suostuneet tähän pelleilyyn. Jokainen luovaa työtä tehnyt tietää että merkittäviä teoksia ei tehdä nykyisistä tuotantomalleista johtuen,  vaan niistä huolimatta.

Instituutiot taideyliopistoista teatteritaloihin ja raportointisirkukset paneelipönötyksestä julkaisuhömppään pakottavat meidät tuottamaan kulttuurin näköistä, mutta niin usein tekijöilleenkin merkityksetöntä sisältöä. Näiden kulttuurituotteiden ainoa yhdistävä tekijä on, että ne uuvuttavat tasaisesti kaikki osapuolet, sekä yleisöt että tekijät.

Jos oman alamme seuraaminen vie meiltä kaikki mehut ja kyynistää meidät, on vaikea kuvitella, miten jaksaisimme tarttua ilmastokriisin ongelmiin. En osaa tarjota ratkaisuja, mutta haluan kannustaa kaikkia luovien alojen tekijöitä kysymään itseltään, onko suunnitteilla oleva teos sellainen, jonka haluaisi ja jaksaisi itse kokea. Sen lisäksi voi kysyä, millaista elämää ihmisen on elettävä omatakseen voimia tulla tuon teoksen piiriin.

Tyypillisesti tällaiset olemassaolon oikeutuksen kysymykset voi kuitata materiaalisilla tarpeilla. Vuokra täytyy maksaa eikä töistä noin vain kieltäydytä. Mutta jo se  merkitsisi, että luovilla aloilla ymmärrettäisiin kuinka haitallista kovan työn uskonto sekä alati kasvavat tuotantovolyymit ovat meille kaikille, sammaleista sommittelijoihin.

Tulevaisuusvaliokunnan raportti… 

Työaiheisten kolumnien sarjani päättyy tähän, kiitos kaikille lukijoille. Kesytöntä kesää!