Vappuna, toukokuun 2018 pääkirjoitus, Kalle Ropponen
Eino Leinon ”Proloogi Tampereen teatterin avajaisiin”:
Suur´ on taiteen valtakunta, mahtuu sinne maailmat,
mahtuu nuoret, mahtuu vanhat, mahtuu köyhät, rikkahat,
mahtuu kaikki onnen osat, riemu, murhe, kevät, syys,
yksi vaan ei sinne sovi: sydän ahdas, itsekkyys.
Tasa-arvoisuus on täällä! Jumaluutta palvellaan.
Aatos pienin salaisinkin tuodaan julki, tuomitaan,
tutkitahan töiden synnyt, syytkin: voiton seppeleen
saa, ken ollut elämässä enimmän on ihminen.
Onpa vakaa taiteen valta, on sen säädöt ankarat:
ihmiskunnan parhaat henget tuomareina istuvat,
auki sydänten on laki, vakavanha, aina uus,
toinen todistaja aika, toinen – iankaikkisuus.
Eessä taiteen jumaloiden niinpä nöyrry, ihminen!
Astu taiteen taikapiiriin niin kuin Herran huoneeseen!
Näyttämö on pyhä paikka, kieli sen on kalleus,
sana, kansan omatunto, ajan hengen heijastus.
Kaitse, kaitse kalleuttas, suomalainen näyttämö!
Laiminlöisit laulun kielen, vihastuisi Väinämö.
Vaali isän, äidin kieltä, että orpo suojan sais,
ettei itkis ihanainen, ettei kaunis karkkoais.
Taitehessa kansa laatii ihanteensa ikilait,
taitehessa kansa puhuu, kun on ihmiskielet vait,
taitehessa kansa tuntee kauneimpansa päällä maan,
taitehessa kansa elää, kukkii vielä kuoltuaan.
Säkeet ovat lainauksia Eino Leinon runosta Proloogi, jonka hän kirjoitti Tampereen Teatterin avajaisiin 8.9.1904. Mielestäni taiteen merkitystä ei juuri paremmin voi sanallistaa.
Nyt kulttuurin ja taiteen puolustaminen itseisarvona vaatisi suorasanaisia ja sen autonomista asemaa korostavia puheenvuoroja 113 vuotta Eino Leinon Proloogin kirjoittamisen jälkeen.
Kulttuurin merkitystä perusteltaessa jopa taiteilijat, kulttuurikentän tekijät ja taideinstituutioiden johtajat ovat alkaneet puolustaa taiteen yhteiskunnallista asemaa taiteen välillisillä ja soveltavilla hyödyillä; ”kulttuuri luo hyvinvointia, jokainen kulttuuriin sijoitettu euro tuo itsensä takaisin, kulttuuriharrastus on ennaltaehkäisevää nuorisotyötä…”
Jos argumentointi kuitenkin jää vain tuolle tasolle, käy niin että alamme puolustaa ainoastaan taiteen sovellettavissa olevia vaikutuksia
Tuo kaikki on tietenkin totta ja on tärkeää, että numeeriset, tilastoitavat ja taloudelliset hyödyt sanallistetaan selkeästi ja paikkansa pitävästi, kun taiteen yhteiskunnallista asemaa ja rahoitusta puolustetaan. Jos argumentointi kuitenkin jää vain tuolle tasolle, käy niin että alamme puolustaa ainoastaan taiteen sovellettavissa olevia vaikutuksia: taiteen perusopetusta, sosiaalityön yhteydessä tehtävää soveltavaa taidetta, nuoriso- ja yhteisöprojekteja jne. Kiistämättömän tärkeitä ja puolustettavia asioita, mutta asioita jotka eivät itsessään (ainakaan kaikissa tilanteissa) ole taidetta, vaan taiteen soveltamista muihin premissesihin.
Eino Leinon innoittamana yritän sanallistaa joitakin taiteen omia, ainutlaatuisia vaikutuksia, joiden vuoksi se on jokaisen itsenäisen kansakunnan olemassaololle merkityksellistä, jopa välttämätöntä ja siksi sitä pitää puolustaa.
Taide voi käsitellä niitä asioita, jotka jäävät tieteen, politiikan ja uskonnonkin vaikutuspiirin ulkopuolelle. Taiteella on mahdollisuus antaa ääni asioille ja ihmisille, jotka eivät muuten saisi ääntään kuuluville yhteiskunnassa. On yleinen mielipide, että taide on kuin peili joka heijastaa ympäröivää yhteiskuntaa. Taide voi olla kuitenkin enemmänkin. Se synnyttää todellisuutta, ei vain peilaa sitä.
Ihmiskunnan omanatuntona toimiva taide on jotain pysyvämpää.
On esimerkiksi kiistaton tosiasia, että taide on kantanut merkittävän roolin vuoden 1918-tapahtuminen aiheuttaman sukupolvien yli jatkuneen trauman purkamisessa. Kirjallisuus, dokumenttielokuvat ja teatteri alkoivat käsitellä tuota kansallista traumaa 1980-luvun lopulta alkaen. Taiteen keinoin tuota traumaa on voitu käsitellä politiikkaa neutraalimmin ja nyt kansalaissodan satavuotismerkkivuonna voimme todeta taiteen muuttaneen yhteiskuntaamme: vaiettu trauma on muuttunut osaksi kansakuntamme ääneen lausuttua historiaa.
Taiteen yksi tärkeä merkitys on toimia kansallisena muistinamme. Minusta sanonta ”Viihde auttaa ihmistä unohtamaan, taide auttaa muistamaan” on hieno ja kuvaa hyvin ja ilman arvolatausta viihteen ja taiteen vaikutusten eroja. Kumpaakin vaikutusta tarvitaan.
Me ihmiset olemme täällä vain käymässä. Ihmiskunnan omanatuntona toimiva taide on jotain pysyvämpää. Taide linkittää meidät osaksi kulttuurista ja ajallista jatkumoa. Taide katsoo taakse päin, muistaa, se luo todellisuutta tässä ja nyt, ja se on silta kohti tulevaisuutta. Lopulta meistä ja ajastamme jää vain kulttuurinen jalanjälkemme. Taiteessa on pohjimmiltaan kyse olemassaolosta.
Minä-keskeiseksi kaventunut kertakäyttökulttuurinen aikamme ei tunnu ymmärtävän, että velvollisuutemme on ymmärtää paikkamme ajan ketjussa ja kantaa vastuumme myös perinnöstä tuleville sukupolville. Antakaamme taiteen siis tehdä tehtävänsä. Taide on keino muistaa, sanoa, antaa ääni, auttaa näkemään, ravistella, hämmentää ja lopulta ehkä auttaa ymmärtämään. Siksi taidetta tarvitaan aina ja todellakin juuri nyt.
