Tapaan ohjaaja Kaisa Korhosen ja Teatteri Jurkan uutena taiteellisena johtajana 1.1.2016 aloittavan ohjaaja Hilkka-Liisa ”Hili” Iivanaisen Käpylässä lokakuun lauantai-iltapäivänä. Hili harjoittelee Oulussa toista viikkoa näytelmää Breaking the Waves, jonka ensi-ilta on 14.11.2015 suurella näyttämöllä. Iivanaisen viimeisimpiä ohjaustöitä ovat Rechnitz (Tuhon enkeli) -näytelmä sekä Helsingin Juhlaviikoilla 2015 kantaesityksensä saanut pienoisooppera Wunderbar!. Iivanaisen ohjauksia on esitetty kotimaisten teatterien ja konserttisalien lisäksi myös Scandinavian Housessa New Yorkissa, Prix Europassa ja Drama Fest Mexicossa. Kaisa valmistelee tulevia tuotantoja Jyväskylän kaupunginteatteriin ja Kansallisteatteriin. Teksti Reija Hirvikoski
Ja niin kuin varmasti kaikilla, esityksissä on aina joku itseä riivaava dilemma, oma aihe teoksessa sisällä. Seksi, rakkaus ja eroaminen toistuvana looppina, työ ja työnarkomania, kapitalismi, lapsuus, mielikuvittelu…
Teatteriesityksen ohjaaminen on vastuullista, antoisaa, hauskaa ja elämässä kiinni pitävää työtä. On hienoa työskennellä erilaisten ammattilaisten kanssa, jotka jakavat omaa ajatteluaan. Ohjaajan työ sisältää ennakkoon paljon aikatauluttamista, keskusteluja, pitkiä palavereja koko tuotantotiimin sekä näyttelijöiden kanssa. Harjoitusten aikana päivittäin sama kommunikointi etenkin katsomossa istuvien luottoihmisten kanssa jatkuu. Aina joku keksii, mikä on oikea ratkaisu. Viime hetkillä tulee yleensä esityksen kannalta tärkeimmät ratkaisut. Myös stressi tuottaa usein hienoja tuloksia ja paineen alla on mahdollista hioutua huippuunsa, parhaat ratkaisut saattavat kirkastua vaikka juuri ennen unen tuloa. Käsillä olevat teokset tuntuvat tietysti aina haastavimmilta. Haastavimmista, työläimmistä produktioista on näiden ohjaajien mielestä tullut hyviä. Niistä tulee rauhallinen mieli. Kun on tehnyt kaikkensa, silloin toteutuu samalla jotain sanatonta. Koko tuotantoryhmälle henkilökohtaisesti merkittävät teokset jäävät erityisesti mieleen. Vain suomalainen ominaisuus, jossa ensimmäinen vastaus on aina ei, pitäisi keskustelijoiden mielestä saada poistettua teatterin tekemisen kulttuurista.
Pohdimme juttutuokion aikana myös varhaisia impulsseja ryhtyä alalle ja hyvien opettajien kannustavaa merkitystä kasvattaa uskoa itseensä. Omaan lapsuuteen taiteilijauran suuntaajana keskustelijat suhtautuvat ymmärtävällä huumorilla ja nauru on haastatteluhetkellä herkässä.
Kaisa Korhonen Minä selitän tällä alalla olemiseni lapsuudella. Olen toiseksi vanhin lapsi kahdeksanlapsisesta perheestä. Me kaksi vanhinta olimme tyttöjä ja sitten alkoi syntyä poikia. Suurella määrällä alaikäisiä lapsia oli vanhempinaan sodassa tai työmatkoillaan oleva isä ja umpinääntynyt äiti. Huomion saaminen siinä porukassa oli työn takana. Täytyi olla joku oma ”juttu”, eikä se saanut muistuttaa jonkun toisen hallitsemaa roolia. Oli usein tunne, että pojat saivat enemmän huomiota ja olivat tärkeämpiä. Se oli kyllä jo Mannerheimin ilmoittama asia, että poikia – uusia sotilaita – täytyy syntyä. Ja kyllähän veljet osasivat asemaansa myös käyttää. Isosisko oli esikoisena asiallinen, hyvä pomo ja piti lapsiporukkaa koossa. Minusta taas tuli perheen pelle. Esiinnyin koko ajan, lauloin, lausuin, soitin sekä näyttelin, kirjoitin ja ohjasin nelirepliikkisiä näytelmiäni. Tietysti varasin kirjoittamistani näytelmistä itselleni parhaan roolin. Taisin olla kahdeksanvuotias kun luokkamme kuoro lauloi joulujuhlassa. Opettaja huomautti harjoituksissa, että ”Kaisa älä laula niin kovaa”. En minä osannut hiljempaa laulaa. On minulla toinenkin selitys sille miksi valitsin ohjaajuuden. Olen helposti panikoiva ihminen. En löydä etsimiäni tavaroita vaikka näkisin ne, koska olen paniikissa. Valitsin uhallakin paniikkialttiin ohjaamisen. Se on kuin homeopaattinen lääkitys: lääkkeiksi sairauden lähde. Tämä ei ole vain vitsi. Teatteria tehdessäni en panikoi koskaan.
Hili Iivanainen Lapsena ohjaaminen on varmasti tapa järjestää leikkiä.
Kaisa Niin, johtaa leikkiä. Lapsethan innostuvat sellaisesta. Sitten alkoi myös esiintyminen vähän julkisemmin. Markus-sedän ja hänen viikoittaiset lastenohjelmansa radiossa tunsi koko Suomi. Oli kova juttu, kun Markus-setä tuli äänittämään ohjelmaansa Pieksämäen keskuskansakoululle, jota kävin. Olimme muutaman luokkatoverini kanssa toivottamassa Markus-setää tervetulleeksi eläimiksi pukeutuneina. Hän kysyi ensimmäiseksi minulta: ”Kukas sinä olet.” Vastasin, että ”Minä olen pupu.” Markus-setä oli kamalan tärkeä lapsille silloin – ei ollut oikein mitään muuta julkisen median kautta lapsille suunnattua. Se, että sai esiintyä radiossa, tuntui kuuluisuudelta.
Hili Aivan mahtavaa. Minulle alkaa käydä nyt niin, että alan kirjoittamaan omaa tarinaani suhteessa Kaisan tarinaan tai puhua sitä. Heti löytyy kolme samaa jaettua asiaa: laulaminen, pupu sekä näytelmien tekeminen. Oma äitini oli opettajien taholta lytätty koulun laulutunneilla niin, että hän ei vieläkään uskalla laulaa ääneen. Äiti kokee, että hänellä ei ole minkäänlaista lauluääntä tai sävelkorvaa.
Kaisa Oma sodanjälkeinen lapsuuteni ja varhaisnuoruuteni aika oli kovaa ja armotonta. Kuri oli maan pääideologia – sekä ruumiillinen että henkinen kuritus oli itsestäänselvyys. Jos vaikka laulu jäi laulukokeissa kesken, siitä sai koulussa ala-arvoisen numeron.
Hili Minä olen itse hirveästi rakastanut laulamista, laulanut mummolle, laulanut karkkipussista ja leikkinyt iskelmälaulaja Sirpa Pippuria. Laulaminen on ollut oma emansipatorinen projektini ja samalla protesti äidin puolesta. Nykyään se projekti on muotoutunut karaokessa riehaantumiseksi. Olen pikkulapsena vuosi toisensa jälkeen pyytänyt äitiä kertomaan saunan lauteilla itse keksittyä satua pupusta. Äidin kuului kertoa, että ”Olipa kerran tyttöpupu ja poikapupu, jotka tapasivat ja saivat pikkupupuja. Sen pituinen se.” Ehkä minua on jo pienestä pitäen arveluttanut koko heteronormatiivinen parisuhde- ja ydinperhemalli.
Kaisa Pieksämäellä lastentarhanopettajiksi opiskelevat diakonissat järjestivät aina ennen joulua lastenjuhlan. Olin isosiskoni kanssa mukana kuvaelmassa, jossa siskoni nukkui pyykkikorissa. Minä ja eräs toinen tyttö olimme perhosia hänen unessaan. Liihottelimme keveästi paperisiivillä pyykkikorin ympärillä. Esitys loppui siihen, että sisareni nousi istumaan, pyyhki silmiään ja sanoi: ”Ah kuinka ihanaa unta näin”.
Hili Jonkinlainen esiintyjyys näyttää meillä molemmilla olevan lapsuudessa yhdistävä tekijä sekä määrätietoisuus, joka on sitä ohjaajuutta – kokonaisuuden hahmottamisen halua. Kun tähän haastatteluun kysyttiin valokuvia esityksistä, niin yritin löytää valokuvan 80-luvulta, jossa esitän naapurin pojan kanssa päiväkodin joulujuhlassa kuvaelman. Minä olin Maria Magdaleena, naapurin poika oli Josef ja Jeesus oli tietenkin nukke seimessä. Esityksestä otetussa kuvassa minulla on sormi syvällä nenässä ja haaveilen varmaan sen rään syömisestä. Mahtavinta oli tietysti, että sain esiintyä sen pojan kanssa, johon olin vähän ihastunut.
Kaisa Olemme sittemmin molemmat kouluttautuneet, mutta emme kumpikaan suoraan ohjaajiksi. Minä opiskelin lavastustaidetta silloisessa Taideteollisessa oppilaitoksessa osastolla, joka oli nimeltään näyttely- ja lavastustaiteen osasto. Nimihän kertoo jo paljon sisällöstä, ensimmäisenä on tarjolla kaupallinen mahdollisuus: tulla somistajaksi. Pääaineen opettajamme oli Kansallisteatterin lavastaja Pekka Heiskanen. Elettiin vielä maalattujen kulissien aikaa ja hän vei meidät omilla tunneillaan teatterin fondimaalaamoon seuraamaan niiden valmistumista. Siitä ei paljoa kostunut, koska olisimme tarvinneet aineksia omaan teatterinäkemykseen. Atskissa en sitten kauan viihtynyt, kaksi tai kolme vuotta. Pääsin kuitenkin noina vuosina Ylioppilasteatteriin, kierrettyäni ainakin vuoden verran Vanhaa Ylioppilastaloa syvää kunnioitusta tuntien ja omia kykyjäni epäillen. Vuosi oli 1962. YT muutti kaiken, jäin sinne, kotouduin. Kulttuuripiireissä ja lehdistössä YT otettiin siihen aikaan yhtä vakavasti kuin ammattiteatterit. Se oli uuden ajan tulkki, siellä tehtiin modernia eurooppalaista draamaa. Samuel Beckettin, Eugène Ionescon ja heidän seuraajiensa näytelmissä soi ajan sävel. Niitä kutsuttiin absurdiksi teatteriksi. Näytelmät sisältävät paljon mustia aukkoja, joita katsojan pitää täyttää omilla mielikuvillaan. Beckettin Huomenna hän tulee on tosin klassikko. Tragikomedia aiheesta, jonka jokainen tunnistaa: pelastajaa ei tule.
Ilmassa oli jonkinlaista rajankäyntiä teatterikäsityksestä. Ilmeni tilaisuuksia uusille ajatuksille. Teatterille omistautuneilla opiskelijoilla oli tapana käydä Berliinissä, joskus jopa pari kertaa vuodessa. En näin jälkeenpäin ymmärrä, millä rahalla sinne mentiin. Berliner Ensemblea, Schaubühneä ja Deutsches Theateria seurattiin tarkasti. Moniin näyttelijöihin rakastuttiin ja muutamia ohjaajia suorastaan palvottiin. Suomennutin lempisäveltäjäni Hanns Eislerin Brechtin näytelmiin säveltämiä lauluja ja aloin esittää niitä. Toimittaja Max Rand oli parhaita ystäviäni – kaiken lukenut, monikulttuurinen, erittäin kielitaitoinen ihminen ja hän ryhtyi suomentamaan Brechtin kirjaa Aikamme teatterista, joka kannattaa lukaista silloin tällöin. Siinä ovat Brechtin edelleen ajankohtaiset periaatteet kauniilla suomenkielellä. Minusta oli tullut hiuksista kantapäihin brechtiläinen. Olin ollut YT:ssä ahkera hallituksen sihteeri, näyttelijä ja pari kertaa lavastajakin – teatterin periaatteen mukaisesti valmis tekemään vähän kaikkea. Runoilija Jyri Schreck oli YT:n johtaja, kun alkoi vuosi 1965. Hän tiesi, että metsästin ohjaamismahdollisuutta ja sanoi minulle eräässä illanvietossa ikään kuin ohimennen että ”Etkö sinä voisi ohjata sitä Brechtiä?” No voisin! Olin pyörtyä onnesta. Niin minä sitten ohjasin Pikkuporvarihäät YT:n parhaalla mahdollisella miehityksellä. Näytelmää alettiin harjoitella nopeasti, koska se lähetettiin kevään lopulla YT:n edustajana Ranskan Nancyssa pidettävään ylioppilasteatterifestivaaliin. Festivaalilla oli lukematon määrä ryhmiä Afrikkaa myöten. Me voitimme kilpailussa kolmannen palkinnon. Palkinto oli esiintyminen Pariisissa seuraavana päivänä! Sanoin jo silloin, että tätä pidemmälle en tule ikinä ohjaajana pääsemään. Henkilökohtaisesti oli erittäin vapauttavaa saada kokemus siitä, että oma ohjaus oli tullut vastaanotetuksi ja hyväksytyksi sekä ylittänyt kielirajat.
Saman kevään vuosikokouksessa minut valittiin kahdeksi vuodeksi YT:n taiteelliseksi johtajaksi Kalle Holmbergin jälkeen, hänestä tuli ammattilainen valmistuttuaan opinnoistaan. Minulla oli niissä vuosissa moukan tuuria ja onnenkantamoisia. Lapualaisooppera (1966) koettiin jonkinlaisena suomalaisen teatterin käännekohtana. Se teki poliittisen teatterin näkyväksi. Yhteiskuntakriittisiä kabareita oli kyllä jo tehty, mutta jätetty vaille suurempaa huomiota. Vivica Bandler teki moniosaisen poliittisen O-POP kabareen, jossa sain esiintyäkin. Ylioppilasteatteri teki Radioteatterille yhteiskunnallisiin, sosiaalisiin ja poliittisiin epäkohtiin pureutuvan kabareesarjan Orvokkeja äidille. Siinä ensiesitetyt Matti Rossin kirjoittamat, Kaj Chydeniuksen säveltämät ja Kalle Holmbergin esittämät Vietnam-laulut järisyttivät ja jäivät legendoiksi. Ne olivat ajankohtaisia vuodesta toiseen, sillä Vietnamin sota jatkui 1970-luvulle. Kun radiokabareemme aineksista koottiin TV-versio, vastustajat ponnahtivat esiin kuin käskystä. Erikoisen tuomittavina pidettiin Marja-Leena Mikkolan kirjoittamaa laulua Et kai vain ole nimikristitty? Minut, papin tytär, laulun laulajana tuomittiin myös. Laulussa ei ollut mitään rumaa, se vain haastoi tekopyhyyden. Nancyn festivaalilla 1967 Ylioppilasteatteri voitti sitten Grand Prix -pääpalkinnon Eija-Elina Bergholmin ohjaamalla, Marja-Leena Mikkolan kirjoittamalla näytelmällä Laulu tuhannesta yksiöstä. Se oli poliittista teatteria tyylipuhtaimmillaan ja juuri siitä voittopalkinto tuli.
Hili Minullakin on ihan selkeä tilanne, jossa teatteri-innostus syntynyt. Olen asunut lapsuuteni Lieksassa ja kouluiän Kuopiossa. 1980–1990-luvun taitteessa kävin sekä ala-asteen luokkani että vanhempieni kanssa paljon Kuopion kaupunginteatterissa. Ensimmäinen lempinäytelmäni oli Vanhempieni romaani vuonna 1991. Se oli minusta aivan ihana esitys, olisin käynyt katsomassa sen vaikka kuinka monta kertaa. Ja se varsinainen sysäys teatteriin oli Kuopioon saapuva porukka parikymppisiä Nätyläisiä. Oliko Alitalon Henna-Maija, Ilkka Pentti, Hanikan Henry, Majanlahden Antti ja Hämäläisen Minna sinun oppilaita Nätyltä, Kaisa?
Kaisa Oli kyllä, mutta opetin heitä vain yhden vuoden.
Hili Heistä tuli minun idoleja. Muistaakseni kirjoitin Henna-Maijalle ihailijakirjeen, kun näin hänet Juha Hurmeen ohjaamassa Romeossa ja Juliassa, jossa mielestäni oli aivan fantastista, että Julian roolin asenne oli anarkistinen, sellainen tukka auki ja korkokengät seinään. Romeo vaan pötkötteli näyttämöllä laiskana möhkäleenä – tämä on siis mielikuvani näytelmästä – Romeo on toki saattanut tehdä siellä kaikenlaista. Kuitenkin esitys oli Hurmeelle tyypillisesti rento.
Siitä Romeosta ja Juliasta syntyi ajatus, että minäkin haluan teatterilaiseksi, kai siinä syntyi vapaana olemisen haave. Että tuollaista haluan tehdä ja tuollainen olla. Muut teini-iän jalat alta -teatterikokemukset olivat Hype-musikaali Svenska Teaternissa ja Olli-Matti Oinosen ohjaus Killer Joe:sta Kuopiossa. Olin siis esiteinistä alkaen teatterifani. Tämä on siinä mielessä merkillepantavaa, että TeaKin opintojeni aikana tajusin, että moni ohjaajaopiskelija hakeutui alalle, koska ei pitänyt näkemästään teatterista tai halusi tehdä radikaalisti omannäköistään. Minulla on toisenlainen tausta siinä suhteessa. Rakastin teatteria. Olin vähän aikaa kuopiolaisessa harrastajateatterissa nimeltä Tellus-teatteri. Se toimi silloin yhteisessä tilassa Kuopion Ylioppilasteatterin kanssa. Ylioppilasteatterilaiset ne vasta kiinnostavia olivatkin, hengasivat teatterilla ja joivat bisseä, heräsivät aamulla silloin kun me juniorit tulimme harjoituksiin. Telluksella ja Kuopion YT:llä oli näin jälkikäteen mietittynä erittäin kiinnostava vihasuhde, ne eivät meinanneet mahtua samoihin nurkkiin. Muutaman vuoden pysyttelin Tellus-teatterissa, mutta lopulta se cooliuden, seksin ja alkoholin haju, joka leijaili Ylioppilasteatterin puolella, vei voiton. Kristian Smedsin Jääkuvia oli ainoa produktio, jossa olin YT:llä näyttelijänä, sitten kirjoitin ylioppilaaksi ja lähdin opiskelemaan Yhdysvaltoihin. Olin lukiossa ollut Lions-klubin kautta vaihto-oppilaana Iowassa ja ihastuin siellä amerikkalaiseen opiskelijaelämään. Hain opiskelijapaikkaa lukion viimeisenä vuonna, enkä kertonut aikeistani vanhemmilleni ennakkoon. Kerroin heille vasta kun sain New Yorkista ja Chicagosta koulupaikat sekä Fulbright Undergraduate -apurahan. Lähdin Chicagoon, koska keskilänsi oli tuttu ja koulu tarjosi stipendin edellyttämää BFA-tutkintoon johtavaa nelivuotista teatterialan koulutusta. Lähdin USA:an siis 18-vuotiaana, vuonna 1999, Rooselvelt University:n Chicago College of Performing Artsiin. Se on taidekonservatorio, joka toimii yksityisen yliopiston alaisuudessa. Stipendirahoitus oli vain ensimmäiselle vuodelle. Olin ainut ulkomaalainen opiskelija teatteripuolella. Pidin Chicagosta paljon, opetus koulussa oli vaihtelevasti hyvää, siellä oli osa todella hyviä opettajia, jotka pitivät hyviä kursseja ja sitten osa kursseista oli pelkkää leikkimistä. Opiskeluaikana pääsin kahden lempiprofessorini, Dexter Bullardin ja Adrian Danzigin kautta heidän teatteriryhmiinsä assistentiksi.
Kaisa Missä kaikkialla olit assistenttina?
Hili Ensimmäisenä vuonna olin ohjaajan assistenttina Plasticene Physical Theatre Companyssa, myöhemmin useammissa ammattiteattereissa ympäri kaupunkia. Ne innostivat minua jatkamaan opintoja ja sain hankittua joka vuodelle lisää opintojen rahoitusta. Tahtotilani pysyä Chicagossa oli kova, vaikka jatkorahoituksen hakeminen olikin työlästä. 2000-luvun alku Amerikassa oli myös järkyttävä ja rankka, WTC-iskut vaikuttivat arkeen joka puolella. Yksi teatterin tekemiseen liittyvä muisto siltä ajalta liittyy Tracy Lettsin näytelmään Bug (suom. Kalvaja) A Red Orchid Theatre Companyssa. Olin teoksessa ohjaajan assistenttina. A Red Orchid on samanhenkinen näyttelijöiden ensembleteatteri kuin Steppenwolf Theatre Company, tosin kooltaan huomattavasti pienempi, sellainen Teatteri Jurkan kokoinen, in your face -teatteri. Bug oli silloin 2000–2001 tuotannon alkaessa määritelty mustaksi komediaksi Persianlahden sodan veteraanin sekä lapsensa kadottaneen tarjoilijan suhteesta, vainoharhasta ja aivopesusta. Kun syyskuun yhdennentoista terroritapahtumat tapahtuivat New Yorkissa, komedian olemus muuttui hetkessä. WTC:n tapahtumat muuttivat näytelmän vastaanottamisen ja sisällön hetkessä kokonaan. Asuin Amerikassa 18-vuotiaasta 22-vuotiaaksi. Koti-ikävää podin vähän väliä, siihen liittyi se koko maan poliittisen tilanne. Oli tosi vieraannuttavaa, kun paikalliset parhaat ystäväni kannattivat sotimista ja amerikkalainen patrioottisuus kasvoi ja kasvoi. Valmistuin koulusta vuonna 2003 ja päätin kipuillen muuttaa takaisin Suomeen ja Helsinkiin, kaupunkiin jota lähtökohtaisesti pelkäsin. Helsingissä tunsin aina olevani savolainen maalaishiiri ja Chicagossa olin ollut eksoottinen suomalainen, eurooppalainen. Ensin ajattelin, että teatteria en Suomessa ainakaan ala tekemään, mutta huomasin kuitenkin vähän itseltänikin salaa hakevani Teatterikouluun vuonna 2004. Pyrin ohjauksen koulutusohjelmaan, jonne silloin omaksi yllätyksekseni pääsin ensimmäisellä yrittämällä sisään. Kurssikavereitani olivat Perttu Leinonen ja Inka-Riina Simola. Tein paljon juttuja myös oman vuosikurssini VÄSin ja lavastaja-opiskelijoiden kanssa jo koulusta alkaen. Professoreina olivat Juha Malmivaara, hetken aikaa virkaatekevänä Mika Myllyaho ja sitten tuli Maarit Ruikka. Pääsääntöisesti koin koulun mielekkääksi ja todella inspiroivaksi sekä vaikeaksi. Minulla on tendenssi ahdistua ja kilpailla yhtä aikaa. Koulussa tällaista oireilua on kai useimmilla. Kuitenkin, kun nyt vähän taaksepäin katsoo, niin todella paljon siellä minun mielestäni annettiin tilaa opiskelijoiden kasvulle. TeaKista valmistuin vuonna 2010, tosin viimeiset vuodet kouluaikana olin enemmän töissä kuin koulussa. Valmistumisen aikaan lähdin kahdeksi vuodeksi Kotkan kaupunginteatteriin kiinnitykselle.
Kaisa Täytyy sanoa tässä, että minähän olen itseoppinut ohjaaja. Vuonna 1962 perustettiin Teatterikoulun korkeakouluosasto, linja, jossa koulutettiin ohjaajia ja dramaturgeja. Hain ensimmäiseen ryhmään, mutta en päässyt. Ajattelin, että jos en kelpaa, niin katsotaan kelpaanko myöhemmin. Enkä tästä lannistunut. Minulle antoivat aluksi suomenruotsalaiset teatterit töitä. Luultavasti tämä osittain johtui siitä, että tutustuin Viveca Bandleriin YT:n aikana ja hän pyysi minua ohjaamaan Lilla Teatteriin Sandro Key-Åbergin Teatterileikin. Ohjasin myös pari näytelmää Svenska Teaterniin. Taisi se hieman johtua siitäkin, että olin naimisissa suomenruotsalaisen Kaj Chydeniuksen kanssa ja minun tiedettiin osaavan auttavasti ruotsia. Kun tekee mieluisaa työtä ja on elantoa hankkimassa, niin kyllä kieli sujuu. Katson, että oma kehittymiseni ja koulutukseni ohjaajana liittyy todella paljon siihen, että olen opettanut niin paljon – heti alusta lähtien. Oli aivan sattuma, että minua pyydettiin Teatterikouluun yhden valmistuvan ohjaajan lopputyötä valvomaan. Sehän oli kova ja hauska haaste. Pidin opiskelijoista. Meillä ei ollut kovin suurta ikäerokaan. Produktion jälkeen jäin sitten tuntiopettajaksi, pidin seminaarin silloin tällöin. Jokaisella viidellä vuosikymmenellä olen ollut kahdesta viiteen vuotta opettajan virassa, tosin ohjauksia tehden aina kun se on ollut mahdollista.
Hili Miten itse olet kokenut opettamisen? Minkälaista se sinulle on? Onko se osa taiteen tekemistä, rikastuttaako se omaa ohjaajuuttasi?
Kaisa Opettaminen vain tuli minulle sitä etsimättä. Kai sen kuului mennä niin. Luin kauan sitten jonkun tutkijan väitteen, että opettajia tulee niistä, joilla on tarve ymmärtää mutta eivät ymmärrä. Outo väite jätti mietiskelemään. Tavallaan allekirjoitan sen: opettaessani minä opetan itseäni. Testaan, tulenko ymmärretyksi. Kun esittelen päivän agendan, puhun kaikille. On melko varmaa, etteivät kaikki ole ymmärtäneet, mahdollisesti eivät edes kuunnelleet. Ei se mitään. Joka tapauksessa tehtävä on käytävä läpi jokaisen kanssa henkilökohtaisesti. Oletetaan, että jokaisen pitäisi kirjoittaa ja ohjata kohtaus, jolla on tietyt ehdot: esimerkiksi kolme henkilöä, kolme repliikkiä, konflikti ja sen loppuratkaisu. Keskustelen kunkin kanssa. Saan käsityksen siitä, mitä kukin suunnittelee ja voin olla tarpeen tullen avuksi prosessissa kysymällä ja kannustamalla. Taidetta tässä ovat tulokset, ihanan erilaiset, nautin niistä! Toisten taide rikastuttaa elämääni ja ohjaajuuttani. Nuori sukupolvi opettaa minulle miten se maailman ja ihmisen näkee. Ehkä omaksuin tuon opettaja-oppilas -suhteen jo Taideteollisessa oppilaitoksen ainutlaatuiselta opettajalta Kaj Franckilta. Ensimmäinen vuosi oli uusille opiskelijoille yhteinen ja Franck oli pääopettaja. Hänen opetuksensa oli lumouksellista. Hän malttoi pysähtyä jokaisen oppilaan kohdalla katsomaan hänen luonnostaan, nyökätä, antaa hiljaisella äänellä jonkin neuvon tai kannustaa hyvää alkua. Kun häneen tutustui, ja oli hänen kanssaan työskennellyt tässä oppipoika-asemassa, hän ei koskaan unohtanut oppilastaan. Hän saattoi ilmestyä katsomaan jotakin esitystäni ruusujen kera vielä vuosia sen jälkeen kun olin lähtenyt koulusta. Hänellä oli epätavallisen vahva ja inhimillinen kyky kommunikoida suoraan yhden ihmisen kanssa ryhmässäkin. Hän ei yleistänyt. Siitä, että opettaja näkee toisen kokonaisena ihmisenä, tulee opiskelijan kehityksen tärkein impulssi. Hän tulee nähdyksi. Opettamisen kautta olen saanut mahdollisuuden tutustua lähes kaikkiin suku- ja ikäpolviin. Se on minusta rikkaus. Oliko Kotkan aika sinusta mukavaa aikaa?
Hili Kotkassa teatterilla oli inspiroivia ja lahjakkaita kollegoja. Tein esimerkiksi näytelmäkirjailija Emilia Pöyhösen kanssa useita töitä Kotkan aikana. Minulla oli kahden ohjauksen sopimus per vuosi. Aika oli opettavaista. Kotka on tosi pieni paikkakunta ja muuta ammattiteatteria tai teatterien rinnakkaisuutta, ei juuri ole. Suurin syy, miksi päätin lähteä Kotkasta freelanceriksi oli se, että koin tekeväni esityksiä, joille siellä ei ollut liiemmälti yleisöä tai laajempaa kysyntää. En osaa tehdä genrejuttuja, tuntuu siltä, että vaikka selväsanaisesti komediaa tilattaisiin, niin tulee Iivanaista. Myöskään minkäänlaisen nykydraama- tai nykyteatterijaoksen perustaminen Kotkan kaupunginteatteriin ei tuntunut hedelmälliseltä vaihtoehdolta. Itselläni ei ollut niin kovaa sitoutumista Kotkaan paikkakuntana, että olisin oikeasti voinut luvata työskenteleväni perinpohjaisesti vaikkapa 10 vuoden ajan ja pyrkiä kommunikoimaan esityksilläni juuri siellä. Ja olisiko siihen ollut mahdollisuuttakaan? Koin, että mieluummin jatkan toisaalle ja luovutan ohjaajanpaikkani jollekin, joka näkee Kotkassa tekemisessä enemmän mahdollisuuksia. Halusin pitää kiinni henkilökohtaisista taiteellisista kiinnostuksenkohteistani – ilman, että se rapauttaa jonkun teatteritalon katsojatilastot täysin.
Kaisa Vaikuttaako valintoihisi se, ketkä tulevat esitykseen mukaan?
Hili Vaikuttaa toki. Minulla on usein mielessä yhdestä kolmeen ihmistä, jotka haluan ehdottomasti mukaan. Nuo halut liittyvät aina jutun sisältöön ja jonkun ihmisen ominaislaatuun taiteilijana ja siihen olettamaan, että nämä asiat ovat ’match made in heaven’. Todella jännittävä ja haastava on tilanne, jossa toimin usein varsinkin kaupunginteattereissa, kun työryhmä muodostetaan osin kiinnitetystä henkilökunnasta ja osin freelancereista. Varsinkin nykypäivänä kaikkien vierailijoiden käytöstä käydään kolmesta viiteen palaveria, että saadaanko freelancereita mukaan tuotantoon, onko rahaa palkata.
Kaisa Et siis kiinnitä ajatuksiasi johonkin määrättyyn näyttelijään? Minun valintani perustuvat usein nimenomaan johonkin määrättyyn näyttelijään vastuullisimmassa roolissa.
Hili En välttämättä aina näyttelijään. Kotkassa, kun olin siellä pidemmän aikaa, alkoi hahmottua mitä kenenkin kanssa haluaisi tehdä ja lähti syntymään jokin esityksen ajatus aikaisemmin. Pidän ihan hirveän tärkeänä, että esityksen tekeminen lähtee omasta impulssista ja omasta halusta. Haluan sinnikkäästi olla yksi niistä, jotka uskovat teatteriesitysten merkittävyyteen taideteoksina – myös näinä aikoina. Lisäksi pidän erittäin tärkeänä sitä, että teatterin johdon kanssa keskustellaan järkevästi ja syvällisesti teoksesta, jota lähdetään tuottamaan, jotta kaikki ymmärtävät mitä sisältöjä ovat valitsemassa, vaikka vielä ei varsinaisesti tiedettäisi lopullisesta toteutuksesta mitään.
Kaisa Sitä keskustelua ei tahdota oikein Suomessa osata.
Hili Sisältökeskustelulle on raivattava aikaa, samoin tuotantojen suunnittelulle. Minulla ideat toteutukseen lähtevät paljon siitä, mihin paikkaan tai kaupunkiin olen tekemässä, mikä on se tila, johon esitystä tehdään. Aika- ja tilaresurssit kuitenkin usein lukitaan ensimmäisenä – näyttämö tai esitystila ja ajankohta, joskus jopa ennen itse teosta. Ja siitähän teoksissa on hirveästi kysymys – minkälainen olosuhde se näyttämö tai esitystila tekijöiden ajatuksissa on? Ja toisaalta konteksti: missä se sijaitsee? Mitä siellä on tai ei ole totuttu näkemään/tekemään?
Kaisa Oma lähtökohtani on, että tekstilähtökohta on oma ehdotus. Toki on sellaistakin tapahtunut, että teatterinjohtaja ehdottaa jotakin, joka kiinnostaa minua heti. Useimmiten näin tapahtuu kun hän tuntee minut ja minä hänet. Minä koen, että kun kyseessä on tekstilähtöinen teatteri, niin tärkein aloituspiste on tekstin tekeminen niin omaksi, että todella luottaa siihen. Minä ymmärrän tämän näin, ja jos minä ohjaan tämän teoksen, niin teen sen tästä näkökulmasta. Tekstissä pitää olla jokin aito tunnistuspiste, oma havainto. Se voi olla ihan pienikin asia. Sen älyllinen analysointi ei ehkä kovin pitkälle vie, mutta kun jokin minussa alkaa helistä, hälyttää, kiihottaa, tiedän, että minun tulee tarttua tähän juttuun. Käytännössä pyrin rakentamaan jonkinlaista työkalua siitä, että annan teokselle aiheen. Se on näkökulma, jota käytän tutkimusprosessissa. Näytelmätekstin sanat ovat jo olemassa, minun pitää päästä niiden yli tai alle. Haluan kieltää sanamaailman yksinvallan. Näen esityksen ytimenä toiminnan, tapahtumat, en sitä mitä sanotaan. On aina ensin kyse siitä, mitä minä voin tällä jutulla kertoa. Oletetaan, että valitsen aiheeksi ”nähdyksi tulemisen”. En voi kertoa siitä ilman sen vastakohtaa ”että ei tule nähdyksi”. Kun käyn kokonaisuutta läpi, kysyn onko kussakin kohtauksessa jotain, mikä tekee aiheeni näkyväksi. Onko tässä jotain täysin käänteistä tai joku variaatio? Vai onko tämä vain sideosa? Minulle teoksen aiheen määrittäminen merkitsee työn etenemisen virtaa. Tätä tietä kulkien en epäonnistu helposti. Löydän kaksi sellaista aihepiiriä, jotka ovat minua alusta lähtien kiinnostaneet ja kiinnostavat yhä. Yksi on toteutumattomuus. Se on tragedia. Uskon, että tarve toteutumiseen on ihmisen primäärinen pyrkimys. Hän pyrkii lapsesta saakka tunnistamaan, mitkä ovat hänen kykyjään ja tyydyttävät häntä luontaisesti. Kun hän on löytänyt ne, hänellä on luontainen tarve kehittää niitä. Toteutumisen mahdollisuus on siinä, luovassa tilassa. Mutta tarvitaan silmiä, jotka näkevät viisain silmin lapsen ja ihmisen. Tarvitaan kiitosta ja kannustusta sekä tukea. Ihminen, joka ei tule nähdyksi, muuttuu näkymättömäksi, ilmaksi. Toinen minua loputtomasti kiinnostava aihe on Suomen historia. Keitä me suomalaiset olemme, minkälaisia taakkoja kannamme geneettisesti ja historiallisesti? Mitä arvomme ovat, mikä on meissä aitoa, tervettä, omaa ja mikä tulee meihin ulkopuolelta, menneisyydestä, yhteisöstä, ihmissuhteista. Minä koen sinun ohjauksesi, joista yhteen olen osallistunut esiintyjänä, pikemminkin esitystaiteena kuin teatterina. Teatteri käyttää toisia taidelajeja pääsääntöisesti apuvälineinä, tehosteina, fokusoinnin välineinä. Sinun ohjauksissasi ne ovat itsenäisten, taiteellisten elementtien ketju, peräkkäin ja poikittain kuin dominopelissä. Katsoja ei voi ennakoida jatkoa ja pysyy avoimena, vastaanottavana. Onko ajatukseni harhateillä?
Hili Itse ajattelen, että ohjaukseni ovat hyvin draamallisia, mutta niiden ilmiasun ytimessä on maailmankuvallinen asia; kiinnostukseni tavaraan ja taiteeseen itseisarvona. Jos puen vastaukseni sloganiksi, niin rakastan savukonetta ja näyttelijää yhtä paljon. Kumpaakaan ei saa ottaa pois. Enkä myöskään ajattele, että toinen on enemmän teatterin perusasia kuin toinen. Mainitsit Hedda Gabler -ohjaukseni, jossa näytelmän alussa Hedda, jota Emilia Kokko näytteli, on viidestä kymmeneen minuuttia lasikaapissa. Se oli aika intuitiivinen ratkaisu, se alkukuva, löytyi vasta loppumetreillä, mutta liittyi haluun estetisoida Hedda, tehdä esittelykappale nykyhirviöstä. Tiesimme, että lopulta Hedda tekee itsemurhan työntämällä baseball-mailan jalkojensa välistä kohtuun asti. Ajattelin, että tämähän on hirveä fantasia, ja että siinä esityksessä pakokauhu ja kuoleman fantasia tulee olla rinnan koko ajan. Rinnastan materiaaleja, kiihdyn ja innostun siitä. Toivon tietysti aina, että ne yhdistelmät ovat kiinnostavasti epäsovinnaisia muidenkin mielestä. Lähtökohtaisesti inspiroidun toisten taiteilijoiden työstä ja haluaisin tuoda heidän läsnäolonsa ja osaamisensa ohjauksissani näkyviin. Käytän inspiraationa kaikkea guilty pleasurea, niin reality-TV:tä kuin musiikki- ja videotaidemaailmaa. Minua kiinnostaa kaikista eniten kaksi asiaa: todella hyvin suuhun sopiva, hyper-realistinen, dialoginen draama, joka käsittelee ihmistä emotionaalisena, esteettisenä ja psykologisena olentona ja toinen kiinnostuksen kohde on täysin kuvallinen pakkomielle. Yhtäkkiä en ole yhtään elävästä ihmisestä kiinnostunut. ”Kuvallisuus” on usein joku yksinkertainen asia kuten ”likaiset alushousut ja viilipurkki läppärin päällä sekä paljon savua”. Usein ne ovat mielestäni niin naiiveja kuvia, että alan kaivaa niistä ulos isompia keloja, teen dramaturgiaa niiden kautta. Video kiinnostaa minua nykyään ihan hirveän paljon. Itseäni huvittaa miten jälkijunassa tulen sen kiinnostuksen kanssa suhteessa muuhun teatterikenttään.
Ja niin kuin varmasti kaikilla, esityksissä on aina joku itseä riivaava dilemma, oma aihe teoksessa sisällä. Seksi, rakkaus ja eroaminen toistuvana looppina, työ ja työnarkomania, kapitalismi, lapsuus, mielikuvittelu – joka päättyy annihilaatioon. Nämä ovat olleet viime vuosien selkeästi toistuvia aiheita ja aineksia. Minä ajattelen, että kaikki voi olla teatteria. Että teatteri ei poissulje mitään vaihtoehtoa. Että kaikki taidemuodot voivat olla teatteria
