Tapaamme valosuunnittelija Ina Niemelän ja Pietu Pietiäisen kanssa Kansallisteatterissa sateisena ja synkkänä iltana kymmenen jälkeen, ensimmäisenä syyskuun keskiviikkona, päivänä jolloin kesäsää Helsingissä vaihtui auttamattomasti syksyyn. Pietu tulee Timo K. Mukan – Kristian Smedsin näytelmän Tabu harjoituksista, jonka ensi-ilta on 4.10.2015. Lavaklubilla on ensi-iltakaronkka, istumme tyhjän henkilökuntaravintolan nurkkapöydässä. Teksti Reija Hirvikoski.
Taiteen tekeminen ei koskaan ole irrallaan muusta maailmasta. Keskustelumme kääntyy myös välillä väkisinkin siihen, että yhteiskunnassa olisi nyt paljon parannettavaa, maapallo pitäisi pelastaa sekä myös tärkeitä että kiireellisiä asioita teatterikentän sisällä riittäisi.
Valosuunnittelijoiden ideat ”näkyinä” syntyvät tyhjissä hetkissä, parhaat ideat syntyvät vaikka lasta nukuttaessa. Valosuunnittelijana joutuu varautumaan fyysiseen köyhyyteen ja henkiseen rikkauteen. Kaikki alalla ovat nykyisin paljon lähempänä jaksamisen rajoja, kaikki joutuvat tekemään enemmän. Jos pelkää epävarmuutta elämässään, ei kannata ryhtyä valosuunnittelijaksi. Työssä jaksamisessa auttaa ensisijaisesti kanssaihmiset. Teatterialalle on ajautunut huikeita ja hankalia ihmisiä – muuallekin kuin näyttelijän tehtäviin. Hankalilta ihmisiltä kuitenkin myös saa jotain itse. Välillä mieltä nakertaa henkilökohtaiset kriisit ja kyllästymiset teatteritaiteeseen, tekemiset tekemisen vuoksi – mutta sitten kokee ainutlaatuisia kirkkaita helmiä. Näkee muiden hienoja esityksiä tai näkee vaikka harjoituksissa sellaisia hetkiä, että niitä on aivan ihan pakko yrittää tavoitella uudestaan ja yrittää saada ne tavoitettua näyttämölle yhtä kirkkaana – vaikka se on ihan objektiivisestakin näkökulmasta mahdotonta. Taiteen tekeminen ei koskaan ole irrallaan muusta maailmasta. Keskustelumme kääntyy myös välillä väkisinkin siihen, että yhteiskunnassa olisi nyt paljon parannettavaa, maapallo pitäisi pelastaa sekä myös tärkeitä että kiireellisiä asioita teatterikentän sisällä riittäisi.
Ina Niemelä Olen käynyt Taideyliopiston Teatterikorkeakoulun valo- ja äänisuunnittelun laitoksen (VÄS), ja olen teatteritaiteen maisteri, valmistuin 2013. Menin opiskelemaan kaksikymppisenä suoraan lukiosta vuoden tauon jälkeen.
Pietu Pietiäinen Harrastitko jotenkin teatteria tai kuvataidetta?
Ina Kyllä, koko pienen elämäni. En ehkä teatteria ennen kuin vasta Kallion ilmaisutaidelukiossa. Olen aina ollut kiinnostunut kuvataiteesta ja opiskellut sitä. Oikeastaan sattumalta valitsin valosuunnittelun. Kalliossa kävin teatteritekniikan kursseja ja se oli mielestäni kiinnostavaa.
Pietu Tuntuuko teatteri nyt oikealta valinnalta?
Ina En ole hirveästi miettinyt. Elämä on sattumusten sarja, eikä siihen aina voi niin paljon itse vaikuttaa. En kuitenkaan sen kummemmin kadu valintaani.
Pietu Minä olen teatteriperheestä. Isäpuoleni, joka on pyörinyt kuviossa melkein 50 vuotta on näyttelijä ja hänen mukanaan muutettiin. Sen jälkeen kun hän valmistui Tampereen yliopiston näyttelijäntyön laitokselta (Näty), muutimme Kouvolaan ja sieltä Vaasaan. Kaupunginteatterissa oli 70-luvun lopulla valaistusmestari Simo Leinonen. Hänen valokopistaan esityksiä katsomalla päädyin alalle. Sitten oli tauko ylä-asteella ja lukiossa, sellainen punkkarikausi, jolloin en missään tapauksessa olisi halunnut teatterialalle. Pyrin ajattelemaan järkevästi ja menin opiskelemaan matematiikkaa Jyväskylän yliopistoon, jonne oli tulossa ensimmäinen ATK-laitos ja pääsin sinne melkein suoraan lukiosta 1985. Siitä ei tullut mitään, suoritin ainoastaan yhden opintoviikon. Yliopistomatematiikka oli kaltaiselleni haihattelevalle nuorelle aivan liian vaikeaa ja teoreettista. Löysin itseni alle aikayksikön Jyväskylän ylioppilasteatterista suunnittelemasta valoja Sirkku Peltolan ohjaamaan Woyzeckiin. Näin päädyin takaisin teatteriin. Törmäsin ruotsalaiseen teatteriryhmään, teatteri Galeaseniin, joka oli ensimmäisellä kiertueellaan. Muutin työn ja teatteriryhmän perässä Tukholmaan, kun niistä opinnoista ei tullut mitään. Ryhmä oli juuri saanut uudet tilat kaupungilta Skeppsholmenissa. Vähän aikaa siivosin rappuja, välillä myin teatterilla lippuja, toimin apupoikana, välillä tein ruokaa ja vahdin lapsia. Vuodet 1986–89 toimin ryhmässä aktiivisesti. Loppuajat ajoin leipätyökseni myös taksia.
Sitten piti tulla Suomeen suorittamaan siviilipalvelus, poliisit soittelivat ovikelloa ja ilmeni, että olin etsintäkuulutettu pohjoismaissa. Soitin Seppo Muonalle Teatterikouluun, että tarvitsetteko sivaria, jolla on c-kortti ja muutaman vuoden teatterikokemus. Olin jo kerran silloin pyrkinyt VÄSille, silloin otettiin oppilaita vain joka toinen vuosi. Sivarivuoden lopulla 1990 pääsin sisään opiskelemaan. VÄS muutti silloin juuri Helsingistä Tampereelle, uudet tilat valmistuivat 1992.
Minä muutin takaisin Helsinkiin ja suoritin kaikenlaisia kursseja, yrittäjäkursseja Kauppakorkeassa, filosofian kurssia ja opiskelin Kuvataideakatemiassa. Viime vuosituhannella oli vielä mahdollista käydä sujuvasti poimimassa korkeakoulujen välisesti opintoviikkoja, jotka itsestä tuntuivat mielekkäiltä. Näin sain kasaan teatteritaiteen maisterin tutkinnon. Valmistuin 1999 tai oliko se 2000. Opiskelin sekä valoa että ääntä. Edelleen kutsun itseäni valo- ja äänisuunnittelijaksi, vaikka en ole ääniä pitkään aikaan suunnitellutkaan.
Ina Kyllä minunkin kesätyöhistoria sisältää kaikkea muuta kuin valosuunnittelua. Savonlinnan oopperajuhlat oli ensimmäinen varsinainen valosuunnittelullinen kesätyö. Kokemus on, että kyllä sitä ihan hyvin voisi tehdä muutakin työtä, mutta on todella hienoa, että saa tehdä työtä, jota on opiskellut. Joskus olen hakenut myös opiskelemaan arkkitehtuuria. Paras kaverini haki ja oli todella pienestä kiinni, että en päässyt sisään.
Pietu Onko ajatus vielä agendalla? Eihän näiden asioiden yhdistäminen välttämättä olisi yhtään huono asia.
Ina Ehkä joskus kun elämässä on taas tilaa opiskelulle. Nyt tuntuu siltä, että tämä työn tekeminen itsessään on uuden oppimista koko ajan. Todella paljon olen ehtinyt tekemään erilaisia produktiota jo kouluajoista lähtien. Eikä aina palkka ole välttämättä minulle se suurin motivaattori. Olen iloinen siitä, että jotenkin pärjään niillä rahoilla, joita saan. Juuri tällä hetkellä on töitä, mutta ajat voivat muuttua nopeastikin.
Pietu Olin aluksi hieman pessimistinen silloin kun VÄS muuttui jokavuotiseksi ja sisään ruvettiin ottamaan 10 opiskelijaa ja samaan aikaan tuli myös ammattikorkeakouluihin valo- ja media-alan koulutusta. Töitä näyttää kuitenkin riittävän. Työtarjouksia tosin soitetaan luvattoman myöhään – samaan syksyyn tarjotaan keikkoja.
Ina Tästä syystä aikataulujen suunnitteleminen on joskus ihan helvetillistä. Välillä on pakko ottaa töitä tienatakseen. Eikä haluaisi tuntea huonoa omaatuntoa siitä, että ei pysty tekemään jotain hommaan niin hyvin kun haluaisi. Nykyisin on tavallista saada työt puoli vuotta aikaisemmin. Jos tietäisin vuoden eteenpäin, olisin tosi iloinen. Elokuussa minulle tarjottiin työtä, jonka ensi-ilta olisi syyskuun 18. päivä!
Pietu Minä kaipaan, vaikka tehtävä olisi suhteellisen vähäinenkin ns. koppitehtävä, aikaa lukea aiheeseen liittyvää kirjallisuutta, aikaa tehdä omat pohjatyöt. Jos tehdään vaikka Mark Rothko -näytelmää, olisi mukava nähdä taiteilijan tauluja oikeastikin.
Ina Siitä saa sisältöä omalle työlleen ja sisäistä motivaatiota. Sitä tarvitsee, koska tekee työtään intohimolla. Kansallisteatterissa suunnittelin valot tähän Juhana von Baghin ohjaamaan Rothko-näytelmään Red (2015), suunnittelin juuri Olavi Uusivirran rokkikeikan valot isolle näyttämölle, Jyväskylän kaupunginteatterissa tein Sakari Hokkasen käsikirjoittaman ja ohjaaman Ternimaitokeisarin (2014) videot yhteistyössä ohjaajan kanssa ja Sini Pesosen ohjaamaan Voittamattomat (2012) valo- ja videosuunnittelun, Teatteri Takomoon suunnittelin valot Essi Räisäsen ohjaamaan esitykseen Amerikkalainen tyttö (2012), Espoon kaupunginteatterissa suunnittelin videot yhteistyössä Tomi Suovankosken kanssa Raivokabareehen (2009). Työskentelen myös vapaalla kentällä, juuri nyt on työ Teatteri Nirvanassa. Vanhempainvapaan jälkeen työkenttäni on laajentunut selvästi paljon.
Pietu Minä olin kolme ja puoli vuotta Kansallisteatterissa suunnittelevan mestarin nimikkeellä. Yritys tehdä taiteelliset suunnittelutyöt edes tyydyttävästi, ja samaan aikaan hoitaa suuren näyttämön käytännönvastuu ja työnjohto edes välttävästi, kiristi hermojani. Toisilta se onnistuu, se ei vaan minulta luonnistunut. Lähdin freelanceriksi avoimella lupauksella, että suunnittelutöitä täältäkin tarjotaan keikkaluontoisesti. Freelancerin ja yrittäjän päivät ovat hajanaisia ja kiireisiä. Tänään olen ollut aamulla yhdeksältä Suvilahdessa laittamassa trussia kattoon teknisen pomon ominaisuudessa. Siellä alkaa iso tapahtuma huomenna. Olin päivällä palaverissa, iltapäivällä Kansallisessa suunnittelupalaverissa, menin Suvilahteen takaisin laittamaan lamppuja kattoon ja tekemään soundcheckiä. Suvilahdesta tulin takaisin tänne toisen produktion iltaharjoituksiin. Ihan tyypillinen päivä, monta asiaa hoidettavana.
Ina Minä olen tänään aamulla kääntänyt poikakaverini kanssa repliikkejä savoksi yhteen produktioon, jonka ensi-ilta on ensi viikolla, ja lähetin ne ohjaajalle. Olin treeneissä Kulttuuritalolla, jossa tein kaikkea, mitä muutkin ryhmäläiset tekivät eli harjoitteita ja lämmityksiä sekä juteltiin ja luettiin näytelmän Madonna-tekstiä.
Pietu On mahtavaa, että tekeminen on nykyisin enemmän yhteisöllistä. Tekijät ovat kaikki mukana. Valosuunnittelija ei ole yksin jossain valokopissa.
Ina Me olemme nyt vielä treenitilassa. Jollain tasolla mietin kyllä valojakin ja on mukavaa, että mielipiteitä kysytään kaikilta. Jos haluaa, niin on mahdollisuus myös vaikuttaa. Harjoitusten jälkeen oli tuotantopalaveri. Meidän tilasta Kulttuuritalolla löytyi paha kosteusvaurio ja nyt on pikaisesti löydettävä uusi tila esityksille. Tuotantopalaverin jälkeen kävin kotona syömässä ja leikittämässä lastani. Ennen tänne tuloa kävin myös äänittämässä repliikkejä ja kuuntelin autossa musiikkia. Monenlaista toimintaa tänään, paitsi raksausta ja ohjelmointia, joka aina liittyy työhön silloin kun ollaan esitystilassa.
Pietu Hienoa, että etabloituneissakin teatteriryhmissä ja taloissa ollaan nykyisin vapaasti keskustelevia ja roolittomia. Ei myöskään ole pakko ottaa mitään aktiivista roolia, saa olla pelkkä sivustatarkkailija tai voi vaikuttaa suunnitteluvaiheessa vaikka kuinka paljon koko teoksen syntymiseen. On myös mukavaa, että ohjaajat haluavat juuri minut suunnittelijana mukaan produktioon, mutta on erittäin hauskaa tutustua uusiin ja eri-ikäisiin ihmisiin, uusiin ohjaajiin. Minä uskon myös visuaalisten alojen ammattikuvien muutoksen jatkumiseen. Raja-aitojen ryskyttely on kiinnostavaa.
Ina Minä olen kuitenkin niin vanhanaikainen, että minulla ei ole nettisivuja vaikka pitäisi olla.
Pietu Työt puhukoon puolestaan! Hyvin tehdyt työt. Opiskelijat saavat ohjaajakontakteja Teatterikorkeakoulusta, omat uudet yhteistyöverkostonsa.
Ina Yhteistyö pitää kuitenkin opetella. Nykyään sitä opetuksessa tosi paljon painotetaankin, mutta vain tekemällä töitä ihmisten kanssa, oppii yhteistyötä.
Pietu Vaikka kuulunkin Smedsin luottotiimiin, työ on aina haastavaa heittäytymistä, vaatii hirveästi ja on samalla palkitsevaa. Meillä oli juuri oikein kunnon riidat, olen ilmeisesti tulossa kiukkuiseksi ja kärttyisäksi vanhaksi mieheksi, omine kriiseineni. Välillä ei jaksa teatterityötä, eikä siedä kritiikkiä. Akuutein haaste tuotannoissa on aina: ”Oletteko samaa mieltä?” Ihannetyöryhmä on tietysti sellainen, jossa kaikki ovat aidosti innostuneita siitä, mitä yhdessä tehdään, jossa ammattirooleilla tai ryhmän koostumuksella ja jopa ammattitaidolla ei ole mitään merkitystä. Sellainen studio-ensemble, jossa kaikki ovat niin hitsautuneita yhteen, että tietävät pelkästä ilmeestä toisen ajatukset – onko se nyt sitten kuitenkaan ihanne?
Ina Uteliaiden, kiinnostuneiden ja huumorintajuisten ihmisten kanssa on kiva tehdä töitä. Nykypäivänä minulle merkitsee paljon myös yhteinen ymmärrys siitä, että työryhmäläisillä saa olla muutakin elämää. Ja pitääkin olla muutakin elämää. Sellainen ilmapiiri, jossa syyllistetään siitä, että haluaa lähteä kotiin, haluaa levätä, haluaa syödä tai huolehtia rakkaista ihmisistään, on hirveän kuluttavaa enkä oikein enää siedä sitä. Lapsista, perheestä ja kodista pitää saada puhua työpaikallakin.
Pietu Tunnistan tuon. Ei tämä työ voi olla sellaista, varsinkaan näillä palkoilla, että mitään muuta elämää ei olisi.
Ina Taide on inhimillisyyden asialla ja sen pitää minusta näkyä työtavoissa sekä siinä, että välitetään ihmisistä yhtälailla kuin välitetään taiteesta.
Pietu Teatterissa on kuitenkin ohjaajavetoinen hierarkia, joka tarkoittaa sitä, että taiteellisista asioista keskustellaan ohjaajan kautta.
Ina Minä huomaan joskus miettiväni hyviä juonia, miten saan omat ideani parhaiten läpi. Jos joskus töksäyttää hyvän idean liian aikaisessa vaiheessa tai väärässä kohdassa, tulee tyrmätyksi. Myöhemmin harmittelee, että se olisi ollut todella hyvä idea. Väärä hetki ja väärä tilanne yleensä tuhoaa hyvät ideat.
Pietu Kun puhutaan abstrakteista, visuaalista asioista, niin kommunikointi on kyllä erityisen herkkää, samalla aaltopituudella oleminen on vaikeaa. Vähän niin kuin keskustelisi musiikista, jota ei ole sävelletty. Joskus ajatukset eivät kohtaa. Kun on nähnyt oikein hirveän ison vaivan omassa työssään jonkin idean kanssa, tehnyt 24 tuntia töitä idean eteen, kuten esimerkiksi Andriy Zholdakin Klockriketeaternille ohjaamassa Vanja-enossa (2011) tapahtui, ja työrupeaman päätteeksi ohjaaja sanookin aamulla: ”En pidä siitä, ota se pois”. Siinä tilanteessa on vain pakko oppia sietämään itsessä syntyvää pettymyksen tunnetta. Lähtökohtaisesti kuitenkin olimme alisteisia sille, että esitys oli yhden taiteilijan suuri visio. Olen oppinut sietämään tilanteita myös huumorilla, ajatuksella, että tällaista tapahtuu ja tulipa hyvä tarina kerrottavaksi.
Ina Heti kun menee muiden osa-alueille, pitää osata myös ottaa vastaan, että joku muu on eri mieltä. Ei suora palaute aina ole niin helppoa.
Pietu Kaikkein tärkeintä on kuitenkin, että uskaltaa kommunikoida ja uskallettaisiin puhua rehellisesti. Jos on varma omasta visiostaan – niin totta kai sitä puolustaa ja perustelee.
Ina Tärkeintä on luottamus ohjaajan kanssa.
Pietu Yhteistyö muiden visualistien ja äänen kanssa on myös tärkeää. Minä tunnustan sellaisen heikkouden omassa ammattitaidossani, että aina paljon helpommin ajattelen fokusta, balanssia, kontrastia, terävyyttä ja kirkkautta jopa värilämpötilaa – valkoisen eri sävyjä kuin värejä.
Ina Minä teen melkein kaikki valot harjoituksissa, jotta pystyn ottamaan huomioon esitystilan materiaaleineen. Työekonomiankin kannalta se on järkevää – jos valot tekee muulla ajalla – joutuu olemaan pois harjoituksista, koska aika on rajallista eikä jaksa tehdä jatkuvasti 12-tuntista päivää.
Pietu Aina on valopöytä katsomossa kun se vain on mahdollista.
Ina Minä ajattelin myös ajaa meidän Madonna-esityksen valot eli olla itse paikalla esityksissä, luulen, että se on nyt aikataulullisesti mahdollista. Se ei ole aina mahdollista, koska työt menevät päällekkäin. Innostuin Olavin keikalla, musapuolella on aika yleistä, että ”soitetaan” valoilla esityksen mukana. Olavin valomies kertoi miten hän yleensä ajaa valoja ja minä ohjelmoin keikan valot niin, että hän kykeni toimimaan musiikin mukana. Se oli silmiä avaava ja mielenkiintoinen kokemus. Valomies oli fiiliksissä ja minä ajoin videoita mukana livenä. Oli hauskaa.
Pietu Minä pidän myös valojen ajamisesta. Smedsin Mr. Vertigossa (2010) tai viimeksi Palsassa (2014) olen ollut täysin näkyvästi lavalla. Sitä on sillä lailla orgaaninen osa esitystä. Nyt pystyisinkin olemaan taas enemmän iltatöissä kun lapset ovat jo teinejä. Vielä viisi vuotta sitten minua häiritsi, että olin aina illat poissa kotoa. Henkisesti on aika raskas yhtälö, että on aina aikaisin aamulla harjoituksissa, illat esityksissä tai jossain jotain säätämässä.
On muuten aivan pöyristyttävää, että te olette tehneet Omapohjaan hienon Red -esityksen ja nyt sitä ei enää voi nähdä. Minusta olisi hienoa, että esityksillä olisi pidempi elinkaari, kun kerran niitä tosissaan tehdään. Minusta pitäisi ottaa käyttöön tuotantomalli, erityisesti näissä valtion rahoittamissa laitoksissa, että esitykset eivät kuolisi niin nopeasti. Varsinkaan sellaiset teokset, joilla saattaisi olla katsojia – aika monessa on kuitenkin taiteellisia arvoja.
Ina Esitysten valmistumisessa voisi myös olla selkeä paussi. Monet päätökset tehdään kun ne on pakko tehdä, mutta palveleeko ne aina sitä esitystä. Ennakkosuunnittelu on tosi hauskaa, mutta se on puhetta. Vaikka miten leikittäisiin millä tahansa pienoismalleilla, asiat ei milloinkaan välity oikeasti. Minä kaipaan tanssijoita tai esiintyjiä, jotta voin tehdä työtäni. Tulevaisuudessa tavaroita ja rakennettuja lavaste-elementtejä pitää käyttää ja kierrättää enemmän uudestaan. Kansallisteatterissa on lavastusbudjetit, joita monessa muussa tapauksessa ei ole – mutta silti haluaisin kyseenalaistaa tuhlausta, en pysty perustelemaan sitä itselleni. Sellaisessa tilanteessa, kun asiat eivät saa maksaa liikaa, pitää ajatella toisin.
Pietu Taideyliopistoon on tulossa uusi ympäristölinja. Seminaarissa, jossa asiaa käsiteltiin, pohdittiin, että miksi ihmiset tulevat kouluttautumaan taiteilijaksi. Taiteilijan peruskysymys on aina: miksi olen taiteilija? Nykymaailmassa kysymys on ihan validi asia myös ekologisesta näkökulmasta. Toivon, että ajattelu leviää koulutuksen myötä ja kaikenlainen turha tuhlaus näissä instituutioissa vähenee. Linkolalaisesta katsantokannasta teatterin lavasteiden rakentaminen ja hävittäminen on järjetöntä pelleilyä.
Ina Minä toivon, että vaikka mennään kohti epävarmempaa aikaa, mentäisiin kohti inhimillisempää. On terveellistä ajatella, että elämässä voi olla muutakin kuin teatteri.
Reija Hirvikoski. Kirjoittaja on Performance Designeri, taiteen tohtori ja Temen puheenjohtaja vuosina 2009 – 2015. Juttusarja on julkaistu vuoden 2015 Meteli-lehdissä.
