Kaksi lavastaja-kollegaa kohtaa sähköpostin välityksellä ja keskustelee omasta työstään. Posti singahtelee Lontoon ja Helsingin välillä. Milja Aho aloitti opinnot Taideteollisessa korkeakoulussa vuonna 2005 ja Reija Hirvikoski 1979. Suomen teatterikenttään on näinä vuosina valmistunut valtavasti enemmän taiteen ammattilaisia ja tekijöiden toimeentulo sekä tulevaisuus alalla näyttävät tällä hetkellä aika hahmottomilta. Intohimo tekemiseen kuitenkin pitää lavastajan työssään kiinni. Työnteko on parhaimmillaan rakastettavaa.
Ihanteellisessa produktiossa käytännön resursseja suuremmiksi arvoiksi nousevat aika, vapaus ja kuunteleva, intohimoinen ilmapiiri.
Reija Hirvikoski Hei Milja, mitä teet siellä Lontoossa huhtikuun loppuun? Katselin juuri hienoja nettisivujasi ja sieltä huomasin, että olet tehnyt lavastuksia, pukuja ja suunnitellut videoita – sinulla tuntuu olevan kokonaisvaltainen tekemisen ja suunnittelemisen tapa, jota koen itsekin tehneeni koko urani ajan.
Tänä vuonna tulee oikeasti 40 vuotta täyteen siitä, kun tein ensimmäisen lavastukseni Helsingin Kellariteatterin näytelmään Pikku Prinssi. Aika menee karmivaa vauhtia! Siellä tein myös ensimmäisen lavastusluonnokseni vuonna 1975 Jumalaiseen näytelmään, jonka ohjasivat juuri Teatterikouluun päässeet Kalle Pursiainen ja Matti Pellonpää. Nyt jo edesmennyt kollegamme, taiteilijaprofessori (1993– 1998) Pekka Ojamaa näki tämän luonnokseni ja sanoi, että minusta ”voisi tulla lavastaja”.
Olin aina painotellut esiintymisen ja piirtämisen välimaastossa ja koska en päässyt Teatterikouluun viimeistä vaihetta pidemmälle, uskoin Pekan sanoja ja tällä tiellä ollaan. Opiskelin ensimmäisten joukossa uutta tutkintoa – taiteen kandidaattia, jonka aloitin vuonna 1979. Koulutus vain kesti silloin vielä viisi vuotta. Opiskelin ensin Taideteollisen silloisessa iltakoulussa kuvataiteita ja graafista suunnittelua. Iltakoulun opetusta pidän vieläkin merkittävimpänä oman oppimiseni ja yleissivistyksen kannalta.
Toinen merkittävä tapa hahmottaa ammatti oli toimia Pekka Ojamaan ja Måns Hedströmin assistenttina, oikeissa produktioissa, teknisiä piirustuksia ja pienoismalleja rakentaen. Kummatkin jo edesmenneet kollegat vaikuttivat aina suuresti niiden ohjaajien visuaaliseen ja – tulevan teoksen – sisällölliseen ajatteluun, joiden kanssa työskentelivät. Siinä oppi kuuntelemaan käytyä keskustelua. Pakko on tähän väliin kuitenkin lisätä, että kumpikaan taiteilija ei sitten myöhemmin pitänyt siitä, että en jatkanut suunnittelijana suoraan heiltä oppimaani visuaalista filosofiaa vaan halusin olla omanlaiseni.
Molemmat oman kurssini opiskelijakaverit Iris Routa ja Pekka Korpiniitty toimivat myös vielä ansioituneesti ammatissa. Opiskeluaikamme tapahtui poliittisesti aktiivisen aikakauden jälkimainingeissa, kollegat eivät olleet kovinkaan solidaarisia toisilleen ja heti ensimmäisen vuoden aluksi kaikki suhteet Teatterikouluun oli katkaistu ristiriitojen vuoksi. Meidän kurssille kehkeytyi tiivis yhteishenki, jopa niin, että järjestimme itse yhteistyöopetusta Teatterikoulun vastaavan kurssin ohjaajien ja dramaturgien kanssa. Kurssin ohjaajina olivat Kurt Nuotio ja Måns Hedström – ja meille pitkäaikaisiksi yhteistyökumppaneiksi muodostuivat myös ohjaajat Hannu Raatikainen, Kimmo Kahra sekä dramaturgit Vesa Tapio Valo ja Juha Siltanen. Eva Odrischinsky ja Matti Uusivirta (Olavin isä) olivat enemmän muissa kuvioissa. Minä olen työskennellyt freelancerina urani aikana yhteensä 32 eri ohjaajan kanssa ja tehnyt yhteistyössä Hannu Raatikaisen kanssa 24 eri produktiota (useat Juha Siltasen käsialaa), erilaisia produktiota on kertynyt kaikkiaan yli sata.
Kandidaatit promovoitiin myös suoraan maistereiksi vuonna 1993 ja myöhemmin väittelin taiteen tohtoriksi vuonna 2005 Taideteollisesta korkeakoulusta – nykyinen Aalto. Minua on aina kiinnostanut alan käsitteiden miettiminen, professioiden avaaminen ja aitojen ylitykset.
Milja Aho Moi Reija, olen täällä Lontoossa ihan vain perhesyistä, puolisoni on puolen vuoden työkeikalla ja minulla oli mahdollisuus tulla pariksi kuukaudeksi tänne asumaan. Tällaista tasapainottelua, työmme vetävät välillä eri ilmansuuntiin, hän oli kanssani puolitoista näytäntökautta Kokkolassa, niin minä vuorostani tulen perässä maailmalle aina silloin tällöin. Mutta mikäs täällä, nautin kiireettömästä mielentilasta, kulutan kuvataidetta, tanssia ja teatteria, ja tietysti tuijottelen elämänmenoa ja kevättä pörheltäviä koiria puistoissa.
Kiinnostavaa lukea noista koulutuksen eri vaiheista, Taikin ja Teakin kuherruskuukausista ja vihanpidoista. Näin työsi myös hetki sitten Työviksellä (teen sinne Kellariin parhaillaan juttua) Kainon laulun, huikean kaunis skenografia, ihanan kuulas ja niin paljon ilmaa.
Minä päädyin teatterialalle oikeastaan puolivahingossa. Ennen Taikia en ollut montaakaan kertaa vieraillut teatterissa, lukumäärä saattaa olla niin pieni, etten kehtaisi sitä edes julkisesti arvioida. Kuvataide on vetänyt minua puoleensa jo lapsesta. Isältäni sain murkkuikäisenä neukkuaikaisen suurennuskojeen ja olin monta vuotta valokuvauksen pauloissa. Tämä vei minut taidelukioon, jossa aloin tehdä animaatioita ystäväni kanssa. Siitä innostuneena hakeuduin parivuotiselle animaatiokurssille. Koulutuksen loppuvaiheessa, jolloin selvää oli, että taitoa oli vasta himpun verran alkajaisiksi, opettajani sanoi minulle, että minusta tulisi hyvä lavastaja. Kärkkäästi käänsin asian nurinkurin ja olin hitusen salaa loukkaantunut: eikö rahkeet riittäisi animaatioon? Ajatus jäi kuitenkin päähäni pyörimään ja se pyöri siellä vuoden verran. Hain Taideteolliseen 2005 ja pääsin sisään. Jälkikäteen on ihmeellistä kuinka pienestä valinnat ovat kiinni suhteessa siihen kuinka läheiseltä ja intuitiiviselta ilmaisumuoto minulle nykyisin tuntuu.
Reija Jos ihminen on lahjakas monella alueella, niin sitä taitaa tarvita pienen sysäyksen löytääkseen paikkansa. Toiset tietävät viisivuotiaasta, miksi haluavat isona. Todella mukavaa, että olet nähnyt Kainon laulun, jonka ensi-ilta oli lokakuussa 2014, sillä tunnen sitä teosta kohtaan suurta ylpeyttä. Oli hienoa pitkästä aikaa leikkiä ison näyttämön mittasuhteilla. Minä ajattelen tulevia juttujani aina koko esitystilan arkkitehtuurin kautta, vaikka koen olevani selkeästi kuvataiteilija. Tampereen Työväen Teatterin iso näyttämö hävittää helposti ihmisen. Lattia on musta, katsomo nousee ylös, näyttämöaukko on liian korkea ja leveä ja katsomon suhde näyttämöön on ongelmallinen. Kainon laulussa oli myös tärkeää ratkaista sota – halusin näyttelijät oikeasti keskelle sitä, jotta sota ja sen olemassaolo tänäkin päivänä koskettaisi katsojaa. Minä uskon katsojan mielikuvitukseen ja esityksessä tärkeintä on minusta aina esiintyjän kohottaminen kertomaan sitä tarinaa, joka esityksellä halutaan välittää. Abstrahointi ja yksinkertaistaminen on vaikein laji, mutta liiallinen naturalismi usein pienentää kerrontaa. Minä uskon myös siihen, että tarinoita esityksessä voi kertoa muutoinkin kuin sanoilla – etenkin jos halutaan vaikuttaa kokonaisvaltaisesti katsojien aistikokemuksiin. Minä uskon visuaalisuuden vaikutusvoimaan. Videosuunnitteluni määräsi alusta lähtien tilankäyttöä sekä sen valaisemista ja sen mustavalkoisuus määritti muut esityksen värit. Pystyn suunnittelijana allekirjoittamaan täysin sydämin Kainon laulun koko estetiikan.
Milja Eri työt ovat olleet eri tavoilla haastavia ja eri syistä mielekkäitä. Jollain tavalla tosi mieleinen muisto minulle on kuitenkin jäänyt Teater 90°:n kanssa tehdystä Godhet är – Hyvä on -esityksestä vuonna 2010. Siinä esityksessä oli ominaisuuksia, jotka kiehtovat minua kauan prosessin päätyttyäkin, ja ehkä etenkin näin ajallisen etäisyyden jälkeen. Onnistuimme saamaan esitystilaksi Kaisaniemen kasvitieteellisen puutarhan. Olemme ikuisesti kiitollisia silloiselle ylipuutarhurille Marko Pesulle tästä. Toki tekovaihe oli hetkittäin myös rasittava. Harjoittelimme aukioloaikana ja jokainen ovenavaus jähmetti tilanteen. Esityksen rakentaminen niin, että edes pieni yleisö mahtuisi olemaan läsnä, oli haastavaa. Käytännön säätöä luonnollisesti riitti. Itse esitys ja sen mahdollisuudet kuitenkin nostavat ihoni kananlihalle. Paikan ja sen elementtien luomat loputtomat assosiaatiot, valo ja elämän tapahtuma ympärillä, kasvien tuoksut, ilmankosteus, näyttelijä Edith keskellä lummeallasta – tuntuu että itse esityskin olisi tykitetty täyteen elämän mahdollisuutta ilman, että sitä olisi leimannut teatterille hetkittäin tyypillinen tulkinnan ja valmiin ajatuksen representaation uuvuttavuus. Huikea oli myös vierailuversio Hangon Teaterträffeillä, jossa kierrettiin bussilla eri maisemissa. Kokkolaan teimme myös monta upeaa juttua: Pesosen Sinin ohjaama Viettelyksen vaunu oli mahtipontisessa härskiydessään hurmaava työ ja Petra Vehviläisen ohjaamasta Peter Panista tuli, omista hankaluuksistaan huolimatta, vaarallisen kaunis ja koskettava.
Reija Olen aina ihaillut Hyvä on -esityksen kuvia! Vahinko, että en ole sitä nähnyt, mutta paikka on myös minulle sangen tuttu: opiskeluaikanani kävimme siellä viikoittain piirtämässä. Lumikuningatar -elokuvaakin kuvattiin kasvitieteellisen kasvien keskellä. Lupaan tulla Työvikseen katsomaan uuden produktiosi. Tuntemattomat kielet ja salamyhkäiset häröilyt ovat kyllä lähellä omaakin sydäntäni – noin taiteellisessa mielessä. Myös oikea kansainvälisyys on sitä. Minusta meillä tekijöillä pitää olla vankka käsitys siitä mitä maailmassa tapahtuu – niin taiteessa kuin muutoinkin. Joihinkin teattereihin ja niiden toteuttavaan henkilökuntaan tunnen myös jonkinsorttista lukkarinrakkautta. TTT on yksi niistä. Freelancerina on aina hauska palata tuttuihin paikkoihin. Jostain syystä myös produktiot Oulun kaupunginteatterissa, Espoon kaupunginteatterissa, Turun kaupunginteatterissa, Jyväskylän kaupunginteatterissa ja Työviksessä ovat jääneet enimmältä osalta positiivina mieleen sekä tietenkin aika Helsingin kaupunginteatterissa Jorma Uotisen ja suomalaisen tanssin nousun myötä. Sitä on tullut tehtyä niin monenlaista – sirkuksesta vaaliohjelmiin.
Milja Teen pääasiassa lavastustöitä, mutta etenkään alkuvaiheessa en ajattele esitystä vain välineeni kautta. Minua kiinnostaa enemmänkin minkälainen olento esityksestä on muotoutumassa, miten se liikkuu, mitä se syö. Teen myös pukusuunnitteluita ja joihinkin juttuihin olen tehnyt myös videosuunnittelua. Freelancerina päiväni ovat aika erilaisia kuin kiinnitettynä ollessani. Aikatauluni on harjoituskauden ulkopuolella vapaa. Huomaan olevani parhaassa vireessä perjantai-iltaisin ja viikonloppuisin, kun tiedän ihmisten olevan vapaalla ja saatan viipyä työhuoneella yömyöhään. Joinain toisina päivinä pari tuntia ajatustyötä saattaa viedä mehut. Työni käsittää paljon palaveeraamista ja yhteisfiilistelyä, taidekirjojen selailua, Internetissä kiertelyä, tuntosarvien virittelyä. Kerään paljon virikekuvia. Minulle ei ole täysin selvää kuinka hyvin ajatukseni välittyvät näiden kollaasien kautta, mutta minulle tuo kerääminen on tärkeä vaihe maaston kartoittamisessa. Joskus hyvinkin vaatimaton, epämääräinen, suttuinen valokuva voi olla merkittävä ankkuripiste: se mikä tuntuu oikealta. Jossain vaiheessa näkökenttäni kaventuu: asioihin tuntuu olevan vain yksi ratkaisu. Tästä haluaisin pyristellä irti. Pienoismallia alan hahmottelemaan nopeasti, mutta lopullinen esiteltävä malli ja rakennuspiirustuksien teko ovat mekaanisempia vaiheita. Haluan olla perillä myös lavastuksen rakenteista. Harjoituskaudella työni on varuillaanoloa ja havainnointia, vuoropäivin. Tällä tarkoitan tasapainottelua sen suhteen, että tapan sielua kylmäten herkullisia ideoita, jotka estäisivät rakenteilla olevien lavasteiden asettumisen lavalle. Toisaalta pyrin aktiivisesti herkkyyteen, joka antaa prosessin hengittää ja olla elossa. Pitää kaikki mahdollisuudet avoinna, vaikka se ei olisikaan täysin totta. Itse rakennukseen tai pintakäsittelyyn osallistun vaihtelevasti, produktiosta riippuen. Usein osallistun myös promomateriaalin tuottamiseen.
Valokuva- ja tilataide, muoti, elokuva, musiikkivideot ja visuaalinen kulttuuri ylipäätään inspiroivat. Joskus pelkkä materiaali luo oikean tuntuisen ärsykkeen, joskus se saattaa olla tapahtuma kadulla. En aktiivisesti kehitä itseäni, tehokkuusajattelumme tuntuu jo muutenkin niin maaniselta, mutta oppisin mielelläni uusia taitoja, liittyivätpä ne sitten sähköön tai ryijynkudontaan.
Reija Vierailevana suunnittelijana sitä oppii myös aikatauluttamaan oman työskentelynsä ja on totta, että jos on joskus liian kiireinen – kaipaa omaa vapaata aikaa ja hengittämistä vapaasti. Olen myös oppinut olemaan itsekäs ja sanomaan rehellisesti, että juuri nyt en tiedä, tiedän huomenna. Sitä oppii luottamaan ajan myötä omaan intuitioonsa ja siihen, että ’esityksen ongelmat ratkaisevat itse itsensä’, kun antaa ajan kulua. En myöskään tee ’näköispienoismalleja’ – en halua ratkaista kaikkea ennakkoon valmiiksi ja kuolleeksi. Mietin toki rakennettavien elementtien määrän, tilankäytölliset mahdollisuudet ja minulla on hyvin usein vain tunne siitä, mitä suunnittelultani haluan. Haluan haastaa itseäni myös harjoitusaikana – en halua olla silloin pelkkä ennakkosuunnitelmien toteutuksen valvoja. En myöskään välttämättä piirrä pukuluonnoksia, ainakaan ennakkoon. Haluan olla mukana ja osallisena esitysprosessissa. Minusta suunnittelijan työ on ajatustyötä, vaikka osaan tehdä käsilläni, jätän toteuttamisen ammattilaisille – lisäksi se tuottaa minusta aina palkitsevan lopputuloksen, kun luottaa muihin, kaikkiin mukanaolijoihin. Suunnittelijana on aina kysymys siitä, kuinka hyvin osaan itse ilmaista ajatuksiani muille. Myös kuunteleminen on valttia taiteentekemisessä ja itsensä kehittämisessä. Koskaan ei tiedä, miten oikea taiteellinen ratkaisu löytyy ja kuka sen sanoo ääneen.
Milja Selkeä ero siirtyessäni koulusta työelämään oli ennakkosuunnittelun kulttuuri. Sukupolvemme on koulutettu tiiviissä yhteistyössä teaklaisten ja väsläisten kanssa. Laitosteatterissa aikaa irtautua suunnittelulle ei tunnu vain olevan ja ennakkosuunnittelu tapahtuu kaksin ohjaajan kanssa. Kaikella rakkaudella ohjaajia kohtaan, tämä on mielestäni se tylsempi tapa työskennellä. Valo ja ääni ovat niin huikeita materiaaleja, että soisin niiden sotkevan soppaa heti alusta alkaen, ei vasta loppuvaiheessa esityksen päälle asettuen. Olen onnellinen ja kiitollinen loistavista työskentelyolosuhteista, joista olen voinut nauttia, mutta ihanteellisessa produktiossa käytännön resursseja suuremmiksi arvoiksi nousevat aika, vapaus ja kuunteleva, intohimoinen ilmapiiri.
Reija Tästä olen täysin samaa mieltä, jotta suomalaisen teatterin laatu säilyy ja kehittyy oikeasti merkittäväksi, kansainvälisesti ymmärrettäväksi teatterikieleksi, tähän asiaan tulee kiinnittää tulevaisuuden teatterissa erityisesti huomiota. Ääni ja valo ovat minusta lavastuksellisia elementtejä – ne luovat aistittavaa tilaa ja sen atmosfääriä. Minä ajattelen niitä suunnitelmia tehdessäni todella paljon. Kuulen ääniä ja näen valoa. Vaikka olen koulutettu ns. ohjaajan kumppaniksi – pidän tätä uutta aikaa, prosessityöskentelyä ja uusia yhteistyöskentelyalueita todella tärkeinä. Itse asiassa inhoan sanaa lavastus, koska se merkitsee jotain feikkiä. Lavastaminen käsitetään dekoraatioksi. Minä haluan tehdä ’todellista teatteria’ – tapahtuu se sitten teatteritalossa tai jossain muussa paikassa.
Sinä olet työskennellyt nuoren polven kiinnostavien ohjaajanimien kanssa: Sini Pesonen, Aleksis Meaney, Essi Räisänen, Akse Pettersson, Anni Ojanen ja Anna-Mari Karvonen. Ennakkosuunnittelussa on minusta erittäin tärkeää, että kaikki ovat samalla kartalla tai pääsevät sinne. Ohjaajan visuaalinen käsityskyky ja rohkeus on esitystaiteessa kuitenkin kaikkein tärkein. Rohkeus antaa muiden ilmaista itseään ja uskoa rohkeisiin sekä päättömiin ideoihin että myös kannustaa niihin. Olen erittäin onnellinen, että minulla on ollut myös ilo työskennellä ja tavata tällaisia ohjaajia: Kaisa Korhonen, Päivi Hartzell, Arja Pettersson, Annette Arlander ja Maarit Pyökäri ovat antaneet paljon taiteellista vapautta. Pitkä yhteistyörupeama Hannu Raatikaisen kanssa on tuottanut myös kaikenlaista omasta ajastaan edellä olevaa taidetta. Vapaassa ajatuksenjuoksussa koen itse olevani parhaimmillani.
Milja Parasta on, että teatteriesityksessä voi tapahtua mitä tahansa. Rakastan energiaa, joka esityksestä parhaimmillaan pulppuaa. Pidän myös itse työstä. Koen olevani hetkittäin todella etuoikeutettu voidessani työskennellä näin. Olen työuraltani vielä sen verran nuori, ammattitöitä takana vasta tusinan verran, joten minulla ei ole perspektiiviä muutokseen. Ekologisen kriisin eskaloituminen tulee kuitenkin näkymään teatterissa ja ennen kaikkea lavastustaiteessa. Uskon että se ei tule vaikuttamaan vain käytännön materiaaliseen puoleen vaan myös tapaan nähdä näyttämö.
Reija Minä näen videon tulon näyttämölle yhtenä tällaisena sisältönä. Se on immateriaalista lavastamista – se ei ole rakentamista. Kainon laulussa matkustettiin junalla moneen otteeseen. En halunnut isolle näyttämölle rakennettua junahökötystä. Mietin asiaa todella pitkään. Juna kuvastaa matkaa, liikettä. Halusin ratkaista junan liikkeen valolla ja videolla. Onneksi sain muutkin innostumaan ideasta.
Milja Olen viime aikoina pyöritellyt kysymystä: mitä kaikista eniten haluaisin nähdä esityksessä tapahtuvan? Se on mielestäni niin perustavanlaatuinen kysymys, että soisin sitä kysyttävän paljon. Taiteen tekeminen vaikuttaa melko kokonaisvaltaisesti tapaan nähdä maailmaa ja viettää aikaansa tässä elämässä, eli on se työ tärkeää. Mutta totta kai minulle tärkeitä ovat myös kovin perinteiset asiat: terveys, rakkaus, ihmiskontaktien hyvinvointi. Laajemmalla perspektiivillä: jonkinlainen eettinen järki tähän maailmassaoloon olisi myös saatava, vaikka ainakaan politiikkaan en usko päätyväni. Nautin paljon yksinkertaisista, arkisista asioista enkä vierasta kahvilapöytäsisustuslehtieskapismiakaan. Haaveilen järkyttävän paljon kesämökistä.
Reija Minä haaveilen täysin automatisoidusta lasitalosta kaukaisella luodolla. Ei taida toteutua. Pidän valokuvaamisesta, kirjoittamisesta ja keskusteluista poikieni kanssa. Facebookiin tai Instagramiin en halua.
Teksti Milja Aho (www.miljaaho.com) ja Reija Hirvikoski (www.reijahirvikoski.net)
