Äitini Aila Lavaste kirjoitti muistojaan Kaisasta näin:
Kaisa tuli elämääni syksyllä 1975. Hän oli Teatterikoulussa ohjaajantyön opettajana, minä dramaturgioppilas, mutta koko kurssimme oli mukana hänen ohjauksessaan aikalailla opintojen alussa. Me kohtasimme. Kaisan luontainen auktoriteetti pelotti ja innosti: tuohon voimakenttään minä haluan mukaan. Ehkä Kaisa äiti-ihmisenä kiinnitti minuun huomiota, koska olin kurssitovereitani vanhempi ja raskaana. Kaisa näki minut. Se on epävarmalle taidekoulun aloittavalle arvokas lahja. Kun esikoiseni kevätlukukaudella syntyi, hän sai toiseksi nimekseen Kaisa. Korvaamaton, tärkeä yhteytemme, ystävyytemme jatkui viime syksyyn asti.
Minä, Ailan esikoinen, olen siis elänyt Kaisan voimakentässä koko elämäni.
Kaisa otti minut kouluun 1998. Hän oli professorini, opettajani ja esikuvani.
Assaroin häntä kahdesti. Sain häneltä ensi-iltatoivotuksia, apurahasuosituksia ja vankkumatonta tukea.
Kaisa on mielessäni päivittäin, kun täällä TeaKin käytävillä yritän hänen saappaitaan täyttää ohjauksen professorina ja välittää eteenpäin jotain siitä mitä häneltä sain. Kaisassa minulle ruumiillistuu ohjaaja: kyky tuntea, myötäelää, osallistua. Tahto ajatuksen ja havainnon äärimmäiseen tarkkuuteen, dialogiin, vaikuttamiseen. Kyky ja halu käyttää valtaa yhteiseksi hyväksi. Kauneuden taju: visuaalinen lahjakkuus, sanojen rakastaminen, kehojen ja niiden liikkeen ymmärrys.
Kaisa ei opiskellut ohjausta TeaKissa – ei päässyt sisään 60-luvulla kun koulutus perustettiin, vaikka muut pääsivät – mutta ylitti tuon trauman ja oli sitten ohjauksen opetuksen pioneeri maassamme. 1970-luvulla Kaisa oli ensimmäinen täysipäiväinen ohjauksen lehtori TeaKissa. 1980-luvulla hän toimi Nätyn professorina ja 1990-luvun alussa muutaman vuoden valosuunnittelun professorina ottaen sisään kouluun mm. nykyisen valosuunnittelun professorin Tomi Humaliston. Vuodet 1995-2000 hän sitten toimi ohjauksen professorina. Vielä 2000-luvulla lopetettuaan professuurinsa, Kaisa opetti ohjauksen maisterikursseja TeaKilla. Hän siis opetti teatterin ammattilaisia neljällä vuosikymmenellä – työ, joka olisi jo sinällään hyvinkin riittänyt yhden ihmisen elämänuraksi. Tämän rinnalla Kaisa tietenkin kuljetti koko ajan suurinta ammatillista rakkauttaan: ohjaajantaidetta. Hänen teosluettelonsa on yli 90 ohjausta pitkä.
Kaisa toimi Suomen teatteriohjaajat ja dramaturgit ry:n puheenjohtajana vuosina 1969 – 1970, 1974 – 1978, 2000 – 2006. Kaisalle vastuunotto ja osallistuminen olivat itsestään selviä tapoja olla maailmassa. Kaisalle ei riittänyt ohjaaminen, hän halusi kehittää ohjaamista, ymmärtää sitä ja sanoittaa sitä. Tämä näkyy kirkkaasti myös teoksissa joita hän on ollut mukana kirjoittamassa – mm. Enemmän kuin totta hetken aikaa, Koirien ajama kettu ja Kiihottavasti totta. On uskomatonta, kuinka samaan ihmiseen saattoi mahtua tuo laajan vastuunoton kyky ja halu sekä toisaalta äärimmäinen subjektiivisuus, omasta herkkyydestä ja akilleen kantapäästä lähtevä taiteen tekeminen.
Muutama vuosi sitten nuori baltialaistaustainen naisopiskelija ihaili sitä että meillä täällä Suomessa voi olla kaltaiseni ohjauksen professori: nainen, jolla on lapsia ja joka silti tekee tätä työtä. En ollut ensin tajuta mikä siinä on niin ihmeellistä. Sitten tajusin, että Kaisa normalisoi minulle koko tämän ajatuksen. Hän oli se pioneeri, jonka jälkeen ei ollut ”naisohjaajia” vaan pelkästään ohjaajia. Se, millaisia lasikattoja Kaisa rikkoi naisena, äitinä ja teatteriohjaajana 1960-luvulta alkaen, on oman elämäni kannalta täysin korvaamatonta.
Kaisa oli esikuva siinä, kuinka elämässä kaksi asiaa on yhtä aikaa totta. Voi omata voimakkaan yhteiskunnallisen omantunnon ja haluta taiteilijana puhua omasta haavastaan. Voi olla äärimmäisen vahva ja äärimmäisen haavoittuva samaan aikaan. Voi olla äiti ja taiteilija. Voi olla samaan aikaan hauska ja pelottava – vaikka että heittää opiskelijan ulos tunnilta, koska hän syö purkkaa mutta kutsuu saman opiskelijan piikomaan synttärikemuihinsa ja ennustaa tälle sen jälkeen riimuista. Teatteri on paras tietämäni paikka maailmassa tämän elämän kauneuden ja ristiriitaisuuden ilmentämiseen, siellä voimme puhua siitä kuinka kaksi asiaa on totta yhtä aikaa.
Kaisalla oli tapana nauraa katsomossa onnellista naurua, kun näyttämöllä tapahtui jotain totta. Se saattoi olla hyvin surullinen ja traaginen kohtaus – ja usein olikin. Tämä kuva: näyttämöllä kuollaan ja rakastetaan onnettomasti, Kaisa nauraa katsomossa onnellista, kannustavaa naurua.
Viime viikolla, uutisen tultua, palasin lounastauolta ohjauksen opiskelijoiden luokse sylissäni kasa Kiihottavasti totta -kirjoja. Kukaan meistä ei olisi täällä ilman Kaisaa, sanoin.
Kaisa on nyt lopullisesti poissa ja yhtä aikaa ikuisesti täällä missä opiskellaan ja opetetaan ohjaajantaidetta.
