Sanon sen suoraan: minua pelottaa. Minua pelottaa tulevaisuuteni taiteilijana. Minua pelottaa työllistyminen ja taloudellinen toimeentuloni.
Opiskelen arvostetussa taidekoulussa esitysten tekemistä ja kirjoittamista. Muutama vuosi sitten opinnot aloittaessani olin hetken aikaa tavattoman onnellinen, uhkuin itsevarmuutta ja luotin tulevaan. Uskoin vipittömästi, että voisin saavuttaa mitä vain. Pidin itsestään selvänä, että taiteesta tulisi minulle ammatti.
Vaikka opiskelu vanhan saippuatehtaan tiloissa on inspiroivaa ja ympärilläni on paljon lahjakkaita ihmisiä, siihen kaikkeen turtuu äkkiä. Kuherruskuukausi taidekoulussa loppuu yhtä nopeasti kuin missä tahansa muuallakin, eikä taiteen tekemisen vimma lopulta auta edes punkasta ylös. Itse asiassa monena aamuna olen vain maannut sängyssä lamaantuneena ja pohtinut, mitä järkeä koko koulussa on.
Yhteiskunta pumppaa hirvittävät määrät rahaa laadukkaaseen taidekoulutukseen, mutta panostukset ovat turhia, jos koulutetut ammattilaiset eivät tee työkseen sitä, mitä parhaiten osaavat, eli taidetta.
Arvioiden mukaan Suomessa on noin 20 000 aktiivisesti toimivaa ammattitaiteilijaa. Nopealla googlauksella opin, että valtion taiteilija-apurahaa saa vuosittain noin 600 taiteilijaa.
Toki tiedän, että taidetta rahoitetaan lukuisilla muillakin tavoilla, mutta silti suhdeluku tuntuu lohduttomalta. Pystynkö elättämään itseni taiteella?
Yksi opiskelukaverini on todennut, että jos töitä ei tule, niitä täytyy tehdä itse. Ihailen hänen yrittäjämäistä asennettaan ja sitä, että hän on valmis tekemään mitä tahansa oman juttunsa eteen. Minusta ei välttämättä ole siihen, sillä pelkään työttömyyttä ja siitä syntyvää ahdistusta ja epäonnistumisen tunnetta niin, että en uskalla edes yrittää. Esittävien taiteiden vapaa kenttä tuntuu villiltä länneltä, jossa vain nopein asekäsi selviää hengissä.
Ahdistustani ei helpota se, että työelämätaitoja käsittelevällä kurssilla yksi ammattiohjaaja sanoi ilmekään värähtämättä, että työttömyys kuuluu tämän alan perusluonteeseen.
Koulussa minua kannustetaan syventämään taiteellista ajatteluani ja pohtimaan taiteellisia tutkimuskysymyksiä. Se on inspiroivaa, mutta en ole varma olenko oppinut, miten minua kiinnostavat kysymykset konkretisoituvat työksi, josta saan riittävästi rahaa elämiseen.
Jos marssin kaupunginteatterin johtajan puheille ja kerron, että minua kiinnostaa postbinäärinen näyttämö, teatterin metafiktiollisuus ja pukeutuminen fyysisenä eleenä butlerilaisen ajattelun lähtökohdista käsin, mutta en tiedä tarkalleen mitä haluan tehdä, koska suhtaudun teatterin perusolemukseen enemmän kysymyksenä kuin valmiiksi tuotteistettuna esityksenä, voi olla, että työsopimus jää allekirjoittamatta. Toisaalta en itsekään antaisi itselleni työsopimusta näillä spekseillä.
Haluaisin luottaa siihen, että keskittymällä opiskeluun ja ammattitaitoni kehittämiseen minut kyllä huomataan ja halutaan kaikkialle hyvällä palkalla tekemään sukupolviesityksiä heti valmistumisen jälkeen, mutta tiedän, että se on vain lapsellinen utopia.
Fantasioin ajatuksella, että korkeakoulutuksen saanneille vastavalmistuneille taiteilijoille maksettaisiin ainakin vuosi taiteilijapalkkaa vastikkeettomasti.
Taiteilijat puhuvat rahasta ja toimeentulosta säännöllisen epäsäännöllisesti. Esimerkiksi kirjailija, esseisti Antti Nylén esittää teoksessaan Häviö taiteilijoiden taloudellisten ongelmien ratkaisuksi valtion maksamaa taitelijapalkkaa. Ajatus ei toki ole Nylénin keksintö, vaan paljon vanhempi, mutta se saa minut pohtimaan, kenelle taiteesta pitää maksaa ja miksi. Yksinkertaisella matematiikalla on helppo ymmärtää, että 20 000 taiteilijalle pienenkin kuukausipalkan maksaminen tarkoittaisi sievoista summaa valtion talousarviossa.
Röyhkeästi fantasioin ajatuksella, että korkeakoulutuksen saanneille vastavalmistuneille taiteilijoille maksettaisiin ainakin vuosi taiteilijapalkkaa vastikkeettomasti. Se antaisi mahdollisuuden keskittyä oman ammattinsa harjoittamiseen ja helpottaisi paineetonta työnhakua. Väitän, että kiinnostava taide syntyy vapaudesta ja turvallisuudentunteesta, eikä todellakaan mistään kärsivän taitelijaneron myytistä.
Kuten taloustieteen oppikirjoissa todetaan työttömyys tarkoittaa tuotannollisten voimavarojen vajaata käyttöä. Yhteiskunta pumppaa hirvittävät määrät rahaa laadukkaaseen taidekoulutukseen, mutta panostukset ovat turhia, jos koulutetut ammattilaiset eivät tee työkseen sitä, mitä parhaiten osaavat, eli taidetta.
Taiteen tukeminen on aina arvovalinta, mutta sitä kannattaa vaalia, sillä huonoa taiteilijaakin turhempi kuluerä on työtön taiteilija.
