Tänä syksynä olen nähnyt loppuunmyytyjä esityksiä. Se on ollut liikuttavaa.
Kun koronarajoitusten takia ehdin unohtaa miltä tuntuu istua täpötäydessä katsomossa, tänä syksynä olen nauttinut jopa kiusallisesta väliaikaparveilusta. Vaikka kasvomaskit ja käsidesit jäisivät vakikalustoksi teattereihin, täydet penkkirivit ovat selkeä merkki siirtymästä post-korona-aikaan. Hyvä niin.
Alkuvuonna julkaistu Taiteen ja kulttuurin barometri kuitenkin muistuttaa siitä, että moni taiteilija on ollut huolissaan selviämisestään ja jaksamisestaan pandemian alkumetreiltä asti. Kyselyyn vastasi yli tuhat taiteilijaa syys-lokakuussa 2020.
Väitän, että uransa alussa olevat ja vastavalmistuneet taiteilijat ovat alan suurin häviäjäporukka.
Vaikka poikkeustilanne on vaikuttanut kaikkiin esittävien taiteiden ammattilaisiin, erityisen haavoittuvaisessa asemassa ovat olleet nuoret ja freelancerit, puhumattakaan nuorista freelancereista. Väitän, että uransa alussa olevat ja vastavalmistuneet taiteilijat ovat alan suurin häviäjäporukka.
Omasta opinahjostani, Teatterikorkeakoulusta, ehti valmistua kaksi vuosikurssia pandemian aikana, mikä tarkoitti useimpien kohdalla sitä, että taiteellisia lopputöitä ei päässyt näkemään pahimmassa tapauksessa kuin työn tarkastajat, onnekkailla muutama koulukaveri ja jokunen opettaja. Kandi- ja maisteritöiden katsomoista puuttuivat teatterikummit, perheenjäsenet, opiskelijakollegat, ammattiohjaajat ja -koreografit sekä teattereiden johtajat. Vaikka teatterinjohtajat tavallisestikin harvoin käyvät katsomassa opiskelijatöitä, pandemiakaudella siihen ei ollut edes teoriassa mahdollisuutta.
Lopputyöt ovat tärkeitä oppimisprosesseja, mutta ne ovat myös arvokkaita, konkreettisia työnäytteitä kaikille tekijöilleen. Tallenne ei vastaa esityskokemusta sellaisena kuin se on tarkoitettu koettavaksi, enkä edes usko, että teattereiden dramaturgit ja taiteelliset johtajat jaksavat innostua kehnoista taltioinneista jo valmiiksi suuren työkuorman keskellä.
Silti haaveilen siitä, että taideinstituutioiden johtajat ja päättäjät näkisivät nuorten ohjaajien, valo-, ääni- ja pukusuunnittelijoiden teoksia ja tarjoaisivat töitä.
Haaveeni voi pyyhkiä pois selittämällä miten vapailla työmarkkinoilla aktiiviset ja parhaat yksilöt saavat töitä ja kiinnostavimmat ideat apurahaa, mutta usein se ei ole niin yksinkertaista. Esimerkiksi Helsingin Sanomien haastattelussa dramaturgi ja näytelmäkirjailija Klaus Maunuksela sanoo, että apurahojen hakuprosessi voi näyttäytyä kasvottomana ja satunnaisena hakijalleen. Tämä tuskin lisää nuorten tekijöiden luottamusta alaan ja taloudelliseen hyvinvointiin.
Maunuksela on käsitellyt apurahaa ja siihen liittyvien prosessien aiheuttamia tunteita uudessa näytelmässään Apuraha ja tunteet, joka perustuu näytelmäkirjailijayhteisö Tekstin vuonna 2019 tekemään kyselyyn, johon vastasi anonyymisti 55 taiteen- ja tieteentekijää. Kyselyn aikana koronapandemian vaikutuksia kukaan ei osannut vielä edes kuvitella.
Jos jo aiemmin nuoria taitelijoita on painanut huoli toimeentulosta, korona ei ole varsinaisesti luottamusta lisännyt, eikä sitä ole lisännyt myöskään lokakuussa pääministeri Sanna Marinin johtaman hallituksen sekoilu kulttuuri- ja taidealan leikkauksista. Poliittisen farssin päätteeksi 18 miljoonan euron leikkausten perumisen voi nähdä nolona yrityksenä ostaa alan toimijoiden äänet seuraavissa vaaleissa. Kulttuuriväen pitäisi riemuita leikkausten perumista, vaikka samalla logiikalla lapselta voi viedä hiekkalelut, antaa ne takaisin seuraavana päivänä ja käskeä olemaan kiitollinen siitä mitä vanhempien armosta saa.
Haaveilen siitä, että taideinstituutioiden johtajat ja päättäjät näkisivät nuorten ohjaajien, valo-, ääni- ja pukusuunnittelijoiden teoksia ja tarjoaisivat töitä.
Taiteen ja kulttuurin barometrin mukaan esittävän taiteen ja musiikin alalla toimivista, nuorista taiteilijoista ja freelancereista reilu viidennes on harkinnut ammatinvaihtoa tai vaihtanut ammattia koronapandemian aikana. Luku tuntuu hurjalta ja epäreilulta: aivan kuin koko alan taloudellinen riski olisi kaadettu nuorten tekijöiden harteille.
On kaikkien etu, että nuoret eivät jää pitkäksi aikaa räpiköimään masentavaan työttömyysputkeen tai taloudelliseen SOS-tilaan. Jos työt ja tuet valuvat vuosi toisensa jälkeen samoille tekijöille, se vaikuttaa pitkällä aikavälillä siihen ketkä uskaltavat hakeutua taidealalle. Tätä kehitystä edistää myös koronapandemia.
Myös ammattiliittojen on katsottava peiliin, eikä tyytyä marisemaan siitä miten nuoret ovat hylänneet järjestäytymisen.
Mahdollisuuksien antaminen uusille tekijöille ei ole pilalle menneen nuorison paapomista, koska nuoret taiteilijat ovat taiteen kulmakivi, ehkä jopa peruskallio.
