Haluta on taiteen kannalta olennaisin verbi. Halun palauttaminen on arvokas tehtävä, kirjoittaa Kim Modig kolumnissaan.
Jätin tänä vuonna Koneen säätiön ja muutaman muun apurahan hakematta. Kiitos aplodeista, mutta tekoni ei ole minkään arvoinen. Silti se tuntui minusta joltakin, koska me taiteilijat annamme apurahojen määrittää omanarvontuntoamme.
Samaa voi sanoa muistakin institutionaalisen kukituksen muodoista, yksityisnäyttelyistä suuren näyttämön teoksiin. Joskus voisi olla helpompaa soittaa sille ihmisille, jolta todella haet hyväksyntää, kuin kätkeä tarpeesi uuvuttavien taideteosten ja rahan anomisen taakse.
Hyväksynnän etsimisen tarve ei tyydyty ennen kuin koko rituaalista kävelee ulos. Siellä ulkosalla odottaa tyhjyys, jossa koordinaatit on määritettävä itse, ilman taivaalla mollottavaa kiintotähteä. Sen sijaan yleisemmästä, sosiaalisen hyväksynnän tarpeesta ei missään pääse eroon. Ulkomaailmassa se sentään tapahtuu läsnäolevien ihmisten välillä eikä pdf-liitetiedostojen tai väitöskirjojen kautta.
”Haluta” on taiteen kannalta se oleellisin verbi. Tekijän on haluttava tekemistään. Se pätee myös kokijan suuntaan. Taidetta pitää haluta, jotta sen vaikutus tapahtuisi. Taidetta ei voi tarjota kenellekään, joka ei sitä halua kokea. Tai voi tietenkin, mutta se jää suutariksi.
Halun palauttaminen tai henkiin herättäminen on arvokas tehtävä. Siitä on helppo lipsua projektipelien puolelle. Teenkö minä edelleen taidetta, koska haluan niin tehdä, vai koska olen luvannut tehdä? Oleellinen teko ilmastokriisin aikana on kieltäytyä sellaisesta, missä ei ole mitään mieltä. Olemme vain niin pitkään eläneet todellisuudessa, jossa työnteko perustuu kyynisyyteen, koviin tuloksiin ja hampaiden puremiseen.
Ovatko apurahat, eri tahojen vaatimukset ja toinen toisillemme lörpöttelemämme hankekuvaukset tehneet sinustakin projektiprolen, joka sylkee sisällöllisesti onttoa mutta käsitteellisesti ajanmukaista konseptia, koska kuvittelet joku päivä pääseväsi tekemään sitä omaa juttua, jos vain jaksat projektitykittää ja työpajauttaa?
Entä jos vain alkaisit tehdä omiasi? Mitä jos uskaltaisi haluta ja etsisi toiset, jotka haluavat samaa?
Tämä on pyörinyt mielessäni jo siitäkin syystä, että loputon apurahojen ja projektien tekopaikkojen hakeminen on alkanut näyttäytyä mielettömältä. Vuosien saatossa ne ovat vieneet enemmän aikaa kuin mitä ne ovat antaneet.
Käytännöllisempää olisi tehdä neljäsosa vuodesta mitä tahansa muita töitä ja jättää lottoaminen muille, ja sitten tehdä mitä huvittaa, omin ehdoin ja luvin. Näkyvyyttä ja gloriaa on tällöin vähemmän tarjolla, mutta ehkä parempi niin.
Tällaiset kysymykset ovat omalla kohdallani käynnistäneet totaalisen aukikeriytymisen. Olen kyseenalaistanut koulutukseni, makuni ja psykososiaalisen riippuvaisuuteni taidekentän pyhittäviin seremonioihin. Mutta vielä vaikeampaa on ollut päästää irti inttäjän roolista, joka etsii jotain millä erottaa itsensä toisista. On etsittävä sen sijaan jatkuvia virtaavuuksia, jotka eivät purkaudu nopeasti pirskahtaviksi aalloiksi.
Prosessi ei ole itsessään vaikea, vain hidas. Enkä lopultakaan tiedä onko se tarpeellinen tai oikea. Seuraan vain purkautuvaa kerääni uteliaana ja katson mihin se minua vie. Sen tiedän jo nyt, että kaikesta kulttuurin alle mahtuvasta tekemisestä on tullut minulle positiivisella tavalla mahdollista. En mieti mistä en pidä, vaan koitan oivaltaa. Kaikki on taas kiehtovaa.
Muistan, kuinka maagiselta performanssitaide vaikutti, kun satuin lukemaan alan pioneereista joskus 19-vuotiaana. Nämä taiteilijat vain menivät jonnekin ja tekivät jonkin teon, näki joku tai ei. (Myöhemmin mystisyyden verho romahti alas, mutta se on toinen juttu.)
Amerikkalaistaiteilija David Hammons myi lumipalloja Bronxissa ilmoittamatta asiasta juuri mitenkään (Bliz-aard Ball Sale, 1983). Siellä muiden katumyyjien keskellä hänellä oli kankaan päällä, minimalistisen taiteen mukaisessa siistissä järjestyksessä lumipalloja koon mukaan järjestyksessä. Elena Filipovicin kirjoittama teosta käsittelevä kirja on makoisaa luettavaa.
Hammons ei ole sen kummempi kuin kuka tahansa muu itseään ilmaisemaan pyrkivä. Jokainen, joka siirtyy luovasta ajatuksesta toteutukseen, on rohkea. Mutta hän on hyvä esimerkki elämästä, jossa sattuu olemaan taiteellisia tekoja, ilman tarvetta hyväksi selitellä niitä.
Hammons ymmärsi taidekentän pelejä erittäin hyvin. Hän ei ollut naiivi. Hammons osasi ennakoida, mikä merkitys rakenteiden päälle valuvalla harmaudella, ja hänen tapauksessaan myös niiden rasismilla, olisi ollut hänen toimintansa ytimelle. Vain joitakin vuosia sitten Hammons lopulta suostui tekemään yhteistyötä kaupallisten gallerioiden kanssa. Ehkä syynä oli rahan tarve, tai sitten vain vaihtelun halu, en tiedä.
Jos Hammonsin esteettistä strategiaa haluaisi seurata, olisi monet taiteen tekemisen lainalaisuudet neuvoteltava uusiksi. Miksi me taiteilijat kirjoitamme projektimme hankkeiksi, joissa on kiva teema, kuningasajatus ja uskottavat yhteistyökumppanit? Miten aloittaa tällaisten tekotapojen myrkyllisyyden analysointi?
Neuvotteluille ei ole aikaa, kun projektiprole on saatu läkähtymään jatkuvasti odottavia hakupäiviä kiinni juostessaan. En toisaalta usko, että apurahoista ja työtilaisuuksista kieltäytyminen, juoksun keskeyttäminen, on vastaus kaikille ja kaikkeen. Se olisi etuoikeutettua moralisointia.
Peräänkuulutan ainoastaan strategista ajattelua.
Tällöin on opittava näkemään taide kokonaisuutena, johon liittyy yhtä lailla käytetyt materiaalit kuin se, keitä suostut kättelemään. On kysyttävä toisenlaisia kysymyksiä kuin oletko rohkea tekijä tai milloin on ensi-ilta.
Ensimmäinen kysymys on silti tärkein: Mikä riittää sinulle?
