Leikkaaja Tuuli Kuittinen on leikannut uransa aikana yli sata elokuvaa. Hänen tapaansa leikata kuvataan intuitiiviseksi, jolloin teoksiin syntyy ”Kuittisen kosketus”.
Leikkaaja Tuuli Kuittinen sai jo kevättalvella Helsingin dokumenttielokuvafestivaali DocPointin myöntämän Aho&Soldan-elämäntyöpalkinnon. Ensireaktiokseen Kuittinen mainitsee hämmennyksen.
– En koe, että olisin sen kaliiberin ihminen, jolle osoitetaan tuollaista arvonantoa.
Toiseksi hän kertoo ajatelleensa, että onko hän jo noin vanha. Että annetaanko elämäntyöpalkinto henkilölle, joka aikoo vielä vahvasti olla työelämässä ja tehdä vielä monia elokuvia. Parhaillaankin työn alla on ohjaaja Saara Cantellin seitsemän vuoden ajan kuvattu fiktiivinen suurteos Sisarukset. Teoksen ensi-ilta on suunniteltu ensi vuodelle.
Tunnetasolla aiheen maailmaan
Termi ”Kuittisen kosketus” naurattaa Kuittista. Hänen mukaansa sellaista ei ole olemassakaan ja syyttää huvittuneena ohjaaja Jouko Aaltosta termin luomisesta.
– Jotkut kyllä sanovat, että leikkaustyylini tunnistaa. Mutta vaikea sanoa, mistä tyyli koostuu, Kuittinen sanoo.
Hän kertoo, että yrittää olla tunteen tasolla ja henkisesti auki.
– Materiaali alkaa ikään kuin puhua ja neuvoa, miten se haluaa tulla leikatuksi. Mutta vain siinä tapauksessa, että suostuu kuuntelemaan, Kuittinen kuvaa intuitiivista työprosessiaan.
Erityisesti dokumenttielokuvien leikkaaminen on hänelle mieluista. Aiheet voivat olla hyvinkin outoja ja kaukana omasta elämästä.
– Jos dokumenttien aiheet ovat itselle vieraita, oppii uutta ja pääsee perehtymään aiheisiin, jotka muuten jäisivät vaille huomiota. Oma yleissivistys kasvaa työn tekemisen myötä.
Kokemuksella näkemys kasvaa
Kuittisen ensimmäinen leikkaustyö oli Taideteollisessa korkeakoulussa vuonna 1987 tehty oma harjoitustyö. Harjoitustyön nimi oli enteellisesti Vaarallinen leikkaus. Sen jälkeen elokuvia on valmistunut yli sata: dokumentteja, fiktiivisiä elokuvia, lyhytelokuvia sekä pitkiä elokuvia. Vaikka työkokemusta on kertynyt roppakaupalla, Kuittinen sanoo vieläkin jännittävänsä työn alkua jonkin verran.
– Vuosikymmenten kokemuksella olen alkanut luottaa, että hommat hoituvat, kun ovat hoituneet ennenkin.
Leikkaajan ideat ovat viimekädessä alisteisia työparinsa eli ohjaajan näkemyksille ja päätöksille. Kuten kaikessa luovassa työssä, henkilökemia on keskeistä, samoin rentous sekä mutkaton ja vapaa kommunikointi.
– Vääränlainen kunnioitus tai pelko työparia kohtaan voi johtaa siihen, ettei uskalla sanoa jotakin ja se on aina huonoa tekemisen kannalta. Kaikkien pitäisi saada olla välillä myös ”tyhmiä” ja ehdottaa hullujakin ideoita, eikä harjoittaa jäykkää itsesensuuria.
Kuittisen mukaan tekemiseen on ajan myötä tullut enemmän iloa, riemua ja rentoutta.
– Niin kauan kun tekemisessä säilyy leikillisyys ja keveys, säilyy myös luovuus. Uskon, että tekemisen riemu hohkaa lopputuloksesta ja välittyy tunteen kautta myös katsojille.
Pois tuolilta
Leikkaajan työ on pääasiassa paikallaan istumista näyttöpäätteen edessä. Istuminen saattaa pitkän päälle rasittaa kehoa ja erityisesti väsyttää selkää. Kuittinen kertoo, että on luopunut kokonaan tuolin käytöstä ja tekee työtä seisaallaan.
– Aluksi tuntui raskaalta seistä koko päivä, mutta siihen tottui yllättävän nopeasti. Huomasin, että ajattelen paremmin. Ehkä veri kiertää esteettömämmin myös aivoihin, Kuittinen toteaa.
Hän kertoo kollegansa Anne Lakasen suositelleen leikkaajille punttisalia ja vatsalihasliikkeitä jo vuosikymmeniä sitten. Silloin ei vielä ollut säädettäviä sähköpöytiä, mutta satulatuolit olivat Kuittisen mukaan leikkaajien suosiossa.
– Korona-aikana olen kävellyt työmatkat. Tällä hetkellä leikkaan Eirassa ja kävelymatkaa kertyy päivittäin kuusi kilometriä.
