Kim Modigin mukaan maailma on ajateltava yhtä aikaa sellaisena kuin se on ja millaiseksi sen haluaa muuttuvan. Pelkästään ensimmäistä tavoitteleva muuttuu näköalattomaksi. Pelkästään toista tavoitteleva on haihattelija.
Miten voimme purkaa epäarvoistavia rakenteita samalla kun varmistamme, että kaikilla on pääsy näiden rakenteiden tarjoamiin mahdollisuuksiin?
Tämä ongelma tulee eteen aina, kun jonkin ihmisryhmän oloja halutaan parantaa. Olemassa olevien rakenteiden tehokkaan hyödyntämisen ja niiden kyseenalaistamisen välinen jännite voi aiheuttaa railoja muutosta ajavien liikkeiden sisälle. Strategiasta väittely saattaa sammuttaa lopulta kaiken muutosvoiman.
Tätä kysymystä rakenteista voi soveltaa moniin asioihin. Ammattiliiton tarkoitus on jäsentensä etujen ajaminen. Kannattaako tällaisessa tilanteessa keskittyä vain tähän olennaiseen tehtävään, vai pitäisikö pohtia laajempia yhteiskunnallisia kysymyksiä? Sillä jos pohditaan, päädymme seuraavaan: Kumpi on tärkeämpää, puolustaa työn piirissä olevien oikeuksia vai kyseenalaistaa työn ympärille rakentunut yhteiskuntaoppi? Riittääkö meille prosentin korotus, vai onko aika miettiä työnteon lainalaisuudet perustavanlaatuisesti uusiksi?
Ammattiliitojen toimintaa ulkopuolelta seuraavat ovat esittäneet josko ”oikeissa työpaikoissa” toimivien palkkataistelut ovat pois niiltä, joiden työ tapahtuu muilla ehdoin, kuten Uberia ajaen. Mitä liitot voivat tarjota tälle uudelle työvoimalle? Ovatko saavutetut edut poissa heiltä, joilla ei ole pääsyä minkäänlaisten etujen piiriin? Ay-liikkeen kriitikoiden ideoita on samalla tavalla hankala mieltää ammattiliiton näkökulmasta. Voiko esimerkiksi perustulo koskaan tuottaa muuta kuin uusia köyhyysloukkuja ja entistä epävarmemman työelämän?
Colin Crouch pohtii keikkatyöläisyyttä ja perustuloa uudessa kirjassaan Will the Gig Economy Prevail. Hän katsoo asiaa järjestelmän -siis hyvinvointivaltion- säilyttäjän näkökulmasta, ja epäilee siksi perustulon rapauttavan oikeuksiin ja velvollisuuksiin perustuvan kansalaisen roolin. Crouch ehdottaa eräänlaista sosiaalivakuutusmaksun uudistusta, jossa työntekijän “käyttöä” verotettaisiin aina, kun työtä tehdään. Tällöin työnantajat eivät voisi vedota alaistensa yrittäjästatukseen, kuten muun muassa ruokalähettifirmat nyt tekevät.
Järjestelmän kriitikoksi voisi vaikkapa valita provosoivasta Red Scare -podcastistaan tunnetun Anna Khachiyanin. Kun Fortune-lehdessä uutisoitiin, kuinka Yhdysvalloissa naiset muodostavat nyt isomman osan työvoimasta kuin miehet, Khachiyan lähetteli sarkastiset onnittelunsa Twitterissä: ”We did it girls, we’ve finally earned the right to be just as miserable and overworked as men!” (Me tehtiin se, tytöt: saamme vihdoin olla yhtä surkeassa jamassa ja ylityöllistettyjä kuin miehet.) Mitä iloa on saavutuksista järjestelmässä, joka on lähtökohtaisesti nöyryyttävä?
Mikä siis suunnaksi ammattiliitoille?
Johonkin on keskityttävä, kaikkea ei voi tehdä. Liian lavea viesti ei tarkoita mitään, kuten hyvää tarkoittavien kansalaisliikkeiden kohdalla on nähty. Vain konkreettisilla toimilla on merkitystä; retoriset pistesaaliit jääköön Twitterissä huomiota kalasteleville. Panostaminen joidenkin ihmisten asioihin tarkoittaa, että ei voi tarjota ratkaisuja kaikille, tai olla kaikessa mukana.
Huolimatta siitä, mikä tavoitteeksi valitaan, vanhat ongelmat kulkevat aina mukana. Ammattiliitoilla ei ole mahdollisuutta aloittaa puhtaalta pöydältä: jotakin on aina päällä. Parhaillaan työntekijöiden edustajat pyrkivät eroon kikystä, ja samaan aikaan on tarjottava vastusta työnantajien puolen uusille strategioille. Tämä on jatkuva tilanne, joka tuskin koskaan rauhoittuu, etenkään nyt, kun perinteiset työnteon tavat ja työn järjestämisen rakenteet natisevat.
Eikä puhdasta pöytää löydy muualtakaan. Missä ikinä muutosta tavoittelemme, olemme aina keskellä tilannetta, jossa vaikuttavat vuosikymmeniä kyteneet kiistat, tiedostamattomat kollektiiviset traumat, laajemmat yhteiskunnalliset jännitteet ja ajalle tyypilliset arvomaailmat, tilanteessa olevien yksilöiden omista elämistä puhumattakaan. Elämä ei ole shakkisimulaatio, jossa voimme rauhassa suunnitella täydellisiä siirtoja. Kaikessa maistuu kaaoksen sivumaku.
Kysyin joskus minua parikymmentä vuotta vanhemmalta ystävältäni, josko tämä kaaos myöhemmin elämässä hellittää. Hän vastasi kieltävästi. Kaaos vain lisääntyy, hän jatkoi, mutta sen kanssa oppii elämään paremmin, kun tajuaa kuinka harvaan asiaan voi itse lopulta vaikuttaa.
Toinen havainto, jonka ajattelen pitävän paikkaansa, on idea kahdesta taistelusta. Se liittyy alussa mainitsemaani ongelmaan rakenteiden purkamisesta samalla kun niiden kanssa yritetään elää. Tarkoitan sillä tilannetta, jossa taistellaan kahdella rintamalla eri tavoitteita kohti. Esimerkiksi sukupuolikiintiöt ovat järkevä ratkaisu epätasa-arvoon palkkauksissa ja koulutuksessa, vaikka haluaisinkin nähdä sukupuolen käsitteen haalistuvan historialliseksi kuriositeetiksi. Ensimmäinen työkalu, kiintiöt, on ratkaisu käsillä olevaan tilanteeseen; jälkimmäinen on tavoite, jonne on vielä matkaa. Ja jos sinne päästään, ensimmäistä taistelua ei ole enää tarpeen käydä.
Maailma on ajateltava yhtä aikaa sellaisena kuin se on ja millaiseksi sen haluaa muuttuvan. Vain ensimmäiseen keskittymällä muuttuu näköalattomaksi, ja pelkästään jälkimmäistä tavoitteleva on haihattelija. Molempia tarvitaan; on käytävä kahta taistelua. Tätä on tehtävä, vaikka mikään ei tunnu käyvän järkeen ja puhdas pöytä on lopullisesti hautautunut printattujen toimintakertomusten, käytettyjen nenäliinojen ja kesken jääneiden manifestien alle. Historia ei ole joko tasaista kehitystä tai suuria mullistuksia yksi toisensa jälkeen, vaan kasa toistensa päälle kellahtaneita yrityksiä elää.
Ay-liikkeen toiminnassakin on aina käynnissä kaksi taistelua
Me haluamme paremmat työolot, eli yksinkertaisesti sanottuna lisää valtaa työntekijöille. Mutta me voimme samalla ohjautua kohti tulevaisuutta, jossa työ ei muodosta koko elämäämme ja identiteettiämme, eikä yhteiskuntaa ajeta katastrofaaliseen tuhoon liikakulutuksen ja käsistä lähteneen tuotannon vuoksi. Ilmastokriisi on se vaikutin, joka tekee yhden taistelun valitsemisesta toisen yli mahdotonta, sillä työ näyttelee valtavaa roolia ilmastokriisissä.
Meillä on edelleen tapana ihailla Angry Birdsin kaltaisia menestystarinoita, siis sitä, että joku saa manipuloitua vanhemmat ostamaan Kiinassa kurjissa oloissa tehtyjä tietokonepelin hahmoja muistuttavia kertakäyttöleluja lapsilleen. Tämä kaikki tiedetään, mutta työn valta-asemasta ja ylikiihtyneestä tuotannosta on hyvin vaikeaa puristella irti. Työn lopettamisen vaatimus jää yleensä luovan luokan kotoilun tai baaripöytien hybriksen tasolle, kauas monien arjesta. Jotakin on kuitenkin tehtävä, sillä työelämän ylläpito jatkuvan kasvun avulla – jonka evankeliumiin myös ammattiliitot uskovat – on katastrofaalisen hölmöä.
Ehkä taisteluita onkin kolme. Se kolmas kuuluu etiikan piirin. Ja tästä näkökulmasta ajatellen on vähemmän tärkeää, millaisia muutoksia teemme työnlainsäädäntöön tai krääsän myyntiin, jos arvomme eivät muutu tästä mihinkään. Tai kenties kyse ei olekaan arvoista, vaan halusta. Mitä me haluamme? Kenen kanssa me haluamme samoja asioita, keiden emme? Kuka tätä maailmaa halusi? Tässä kohtaa ajatukseni katkeilevat ja hapuilu alkaa. Uskon, että en ole ainoa, joka on kokenut nuo kaksi taistelua ikään kuin riittämättömiksi ja turhauttaviksi, vaikkakin pakollisiksi, ja etsii kuumeisesti parempaa ymmärrystä. Kyse on etiikan, estetiikan ja elämäntapojen tasa-arvoisesta risteyksestä, josta kukaan ei osaa ajaa virheettä läpi.
Tuo edellinen mielikuvakaan ei juuri auta. Missä tätä kolmatta taistelua edes käydään? Parhaillaan sitä on yritetty virittää koskemaan kulutusta. Esimerkiksi lentäminen on pyritty näyttämään yhtä lailla moraalittomana kuin epäcoolina, siis vältettävänä elämäntyylinä. Tämä on ymmärrettävä taktiikka ja kohde: kulutus tuottaa suurimmat päästöt ja inhimillisen riiston. Ongelmaksi muodostuu, että juuri kukaan meistä ei koe kuluttavansa liikaa. Lihaa syövä, autolla töihin ajava ja lomat perheen kanssa Thaimaassa viettävä suomalainen ei ajattele olevansa kerskakuluttaja sen enempää kuin hiilijalanjälkeään hiekkalinnan tavoin suojeleva ilmastoaktivistikaan. He ovat molemmat joten kuten arjestaan selviäviä ihmisiä. Moni meistä kokee tarvitsevansa juuri ne asiat, jotka ostamme tai joita työnteon avulla tavoittelemme.
Vaikka meille kuinka kerrottaisiin, että elämme kuin kuninkaat verrattuna vaikkapa 100 vuoden takaiseen Suomeen, se ei silti vastaa kokemustamme. Tuo kokemus on oleellinen, sillä ihmisten arvoja on hyvin vaikea muuttaa, jos he eivät voi samaistua esitettyyn kritiikkiin. Kuka tuntee elävänsä kuin kuningas? Olemme väsyneitä ja yksinäisiä, ja otamme ilolla vastaan kaiken piristyksen minkä löydämme. Vain pieni osa meistä elää niin onnellista ja hyvinvoivaa elämää, että heiltä löytyy itseohjautuvasti energiaa hienosäätää elintapojaan ja kulutustaan. Siksi kolmas taistelu on käytävä siellä, missä se kannustaa ihmisiä toimintaan ja tuottaa iloa. Tällöin äärimmäisetkin keinot näyttäytyvät perustelluilta.
Kolmas taistelu saattaa olla tärkeämpi kuin kaksi ensimmäistä (jotakin ilmiötä koskeva rakenteellinen kritiikki, ja jonkin ryhmän oikeuksien edistäminen rakenteiden sisällä). Se muuttaa lopulta kaiken, mutta on myös ankarin. Se katsoo kaoottisten rakenteiden ja palkkaneuvottelujen ohi suoraan silmiin ja kysyy meiltä – tai pikemminkin saa meidät itse kysymään itseltämme – onko tämä hyvää elämää.
Miten käsitys elämästä muutetaan? Tähän ei pieni ammattiliitto voi yksin tarjota vastausta. Tätä taistelua käydään jokaisessa hetkessä. Se koostuu pienistä äänistä, jotka voimistuvat niin hitaasti, ettei kukaan meistä huomaa taustamusiikin vaihtuneen. Mutta miltä uusi musiikki kuulostaisi? Millainen rytmi siinä on? Mitä siinä lauletaan? Onko siinä kertosäettä vai vain pitkiä humisevia osioita? Saako sen soimaan ilman, että se peittää alleen niiden laulut, joita kukaan ei ole tähänkään asti kuunnellut?
Kim Modigin aiemmat kolumnit:
Mikä riittää sinulle?
Tarjoilija, festivaalissani on liikaa teoksia
Taiteilijat ratkaisevat ilmastokriisin?
Kun on aina töissä, ei tarvitse koskaan tuntea
Miksi taide on työtä?
Kenen ajalla elät?
