Ralf Långbacka on kuollut, hänen mukanaan päättyi eräs aikakausi suomalaisen teatterin historiassa.
Hän oli kansainvälisesti tunnettu, useissa maissa työskennellyt suomalainen ohjaaja, aktiivinen ITI:ssä ja Pohjoismaiden teatterineuvostossa ja kunnianhimoinen ja kyvykäs teatterinjohtaja. Akateemikon yhteiskunnallinen ja taiteellinen ura on tullut esille useissa lähiaikojen muistokirjoituksissa, en ala tässä niitä toistamaan.
Kutsuin kunnioittamaani opettajaani ja ”tuutoriani” hänen jo eläkkeellä ollessaan useisiin kansainvälisiin teatterivierailuihin Espoossa. Aina hän Gittan kanssa tuli, hyväkuntoisena ja terävänä. Hänestä huokui eräänlainen suru, joka kait valtaa meidät kaikki vanhentuvat teatterilaiset – meillä ei enää ole yhteisöä, meitä aletaan unohtaa, nuori polvi valtaa otsikot, siirrymme ryhmään, joka ammattilaislippua kassalta pyytäessämme kysytään ”Jussi Helminen who?”
Tilasin Espoossa johtajana ollessani hänenkin ystävältä Christer Kihlmanilta uuden näytelmän, Christer kirjoitti sitä Espoon teatterin vieraskämpässä. Teksti oli luonnosmainen ja hajanainen, en uskaltanut alkaa sitä tuottaa teatterin ohjelmistoon. Keskustelin asiasta Ralfin kanssa, kun hän oli tekstin nähnyt. Ralfin ohje oli taas praktinen: ainoa tapa tehdä siitä teatteria on alkaa toteuttaa se sellaisenaan, sinä ohjaat. Muut työt ajoivat edelle aina eläköitymiseeni saakka. Harmi. Teksti lojuu Christerin arkistoissa, toivottavasti.
Ralfin kanssa useita töitä yhdessä tehnyt lavastaja, hänen muistelmiensa taittaja ja ystävä Juha Lukala kertoo hänen johtamisestaan 1970-luvun Turun Kaupunginteatterissa: Ralf kuunteli, neuvotteli ja järjesti työntekijöille työrauhan. Kun Ralf viikko ennen kuolemaansa oli soittanut Juhalle Korppoon mökiltä, oli jäänyt tunne, että tämä oli jäähyväispuhelu.
Korppoossa Ralf viljeli hyötykasveja ja kukkia, sadatteli valkohäntäpeuroja, jotka kävivät popsimassa parhaat herkut suihinsa. Ohjaajan ja lavastajan yhteistyö oli ollut intensiivistä ja huolellista. Ralf vaati useita ratkaisuvaihtoehtoja, niistä tehtiin joskus useita pienoismalleja, parhaasta aina, ja esim. Turun Galileo Galilein lavastukseksi päätyi ehdotuksista pelkistetyin. Van Gogh ja postinkantajaan tarvittiin valtavan kokoisia tauluja. Niiden maalaaminen olisi ollut liian isotöistä, joten koska Turussa ei tarvittavia projisointilaitteita silloin vielä ollut, Ralf hankitutti sellaiset teatterille Tukholmasta.
Kun Juha ja Ralf olivat lähdössä Amsterdamiin tutustumaan alkuperäisiin teoksiin, huomasi Ralf lentokentällä unohtaneensa passinsa kotiin. Sanoi Juhalle: ”Älä päästä lentoa lähtemään, käyn taksilla hakemassa sen!” Ehti koneeseen.
Salmisen Esko lohkaisee niistä hetkistä, kun Kalle Holmberg ja Ralf tulivat Turkuun ja saivat tuoda mukanaan porukan näyttelijöitä, mm. hänet, Juha Mujeen, Heikki Kinnusen, Rose-Marie Prechtin, Matti Varjon jne, että Ralf puhui häntä ympäri: ”Esko, se on nyt sinu aikka laitta jalat pöydän alle!”
Hänen suomen kielestään, niin täydellistä kun se olikin, paistoi inhimillisesti läpi äidinkieli ruotsi ja sen kotipaikkakunnan Närpesin murre.
Ralf hyppäsi korkeutta, tiesi mihin asettaa rima ja miten ylittää se.
Ralf purjehti. Purjeveneen jakanut teatterikriitikko Kirsikka Moringin perhe vuorotteli veneen käytössä, mutta joskus harvoin molemmat perheet olivat kisassa yhtä aikaa. Kirsikka kuvailee Ralfia purjehtijana hyvin samanlaiseksi kuin teatterintekijänäkin. Ralf asetti päämäärän, tuonne ajetaan, on reitillä kiviä tai ei.
Ralfin huumori oli närpiöläistä. Kun Turun Kaupunginteatteri vieraili Firenzessä, Ralf vei koko teatterin eräänlaiseen planetaariseen museoon, kuljetutti seurueen useiden avaruusaiheisten huoneiden läpi liki viimeiseen, jossa pysähdyttiin. Ralf näytti huoneen maapallon kuvaa: ”Katsokaa, tässä kuvassa maapallolle on kirjoitettu vain yhden paikkakunnan nimi!” Matkalla mukana ollut eräs Helsingin Sanomien teatteritoimittaja ja kriitikko todistaa, että että siinä luki ainoana paikkana Närpiö.
Ralf koulutti kurssiamme teatterikorkeassa 1967 – 1971. Aavistan hänen sysineen sittemminkin minua ja uraani eteenpäin kulisseissa vuosikausia pitkin matkaa. Myöhemmin hän otti minut jo johtajakollegana oppipojakseen Pohjoismaiseen teatterikomiteaan, kasvatti vaivihkaa itsetuntoani kansainvälisissä kontakteissa.
Ohjaajan ammatti on siitä outo, että töissä me emme koskaan tapaa kollegoitamme. Me emme tiedä toistemme työtavoista juuri mitään, näemme vain lopputuloksia eli esityksiä. Salmisen Esko muistaa, että Kalle ja Ralf yrittivät kerran yhteisohjausta Turussa näytelmässä Herra Presidentti. Kahden eri temperamenttisen ja työtavoiltaan erilaisen ystävyksen välit joutuivat tiukoille.
Henkilökohtaisesti minuun muinoin iskivät Turun Kaupunginteatterin esitykset Van Gogh ja postinkantaja (Ernst Bruun-Olsen) sekä Setsuanin hyvä ihminen. Jälkimmäisen kirjoittajan, Bertolt Brechtin, tuntijaksihan Ralf liki kanonisoitiin, koska hän taisi tykätä miehen teatteriteorioista. Ohjasi lukuisia hänen näytelmiään niin Suomessa kuin ulkomaillakin.
Kun kotkat (Ralf ja Kalle Holmberg) olivat lähteneet Turun Kaupunginteatterista, he viime töikseen kiinnittivät minut sinne ohjaajaksi. Myöhemmin keskusteltuani Ralfin kanssa eräästä ohjauksestani siellä ja todettuani, että en oikein saanut esitystä lentoon, Ralf ironisesti hymyillen taas opetti minua tulevaan sanomalla: ”Kuule Jussi, me Kallen kanssa jo pohdittiin tuon tekstin ottamista ohjelmistoon. Hylkäsimme sen, koska meistä teksti ei ollut riittävän hyvä. Ehkä syy on siinä?” Juttu oli Grigori Gorinin musiikkinäytelmä Till Eulenspiegel.
Teatterinjohtajana Långbacka pyrki luomaan taloonsa taiteellisesti kunnianhimoisen ensemblen. Talojen, kuten Turun ja Helsingin Kaupunginteatterit, kyky muuttua sellaiseksi ei koskaan oikein onnistunut kuin osittain niiden sisällä. Vastustusta oli aina riittävästi, työpaikkaan juurtunutta sitkoa, ”talon kulttuuria”. Silti Ralfin aikana HKT:kin suurena laitoksena muuttui kiinnostavaksi, kotkien rinnalle hän kiinnitti mm. Jouko Turkan. Ralfista voi läpi koko hänen elämänsä sanoa klassisen lauseen: ”He had a dream!”
Hän kirjoitti muistelmiinsa kolmannenkin osan, mutta kutsuttuani hänet 2012 johonkin Espoon Kaupunginteatterin ulkomaisen esityksen vierailuun, hän totesi surullisena, että kustantaja Siltala ei kuulemma julkaise sitä. Kirja kuulemma ”ei myy”. Tätä tietoa en Siltaloilta ole tarkistanut. Ehkä he muuttavat mielensä nyt?
Brechtiltä lainaan vapaasti ulkomuistista Setsuanista repliikkiä: ”Kenkätehtailijalta ei vaadita vain kykyä tehdä hyviä kenkiä. Hänen on myös edistettävä koko kenkäalaa!”
Sekä johtajana että ohjaajana Ralf teki hyviä esityksiä ja jaksoi sitkeästi edistää teatteritaidetta. Hän oli merkittävä persoona ohjaajana, johtajana, teoreetikkona ja kirjoittajana.
Osanottoni menetyksestä omaisille ja Suomen teatterille.
Ralf, nyt hyppäsit korkeammalle kuin koskaan. Nu hoppade du högre än nånsin förr.
Lennä, liidä ja kiidä rauhassa kotkaystäviesi seurassa! Parveen äskettäin liittyi myös Peter Brook.
