Kaisa Astikainen päätyi minisarjan edellisessä osassa, Ekologinen näkökulma, johtopäätökseen, että on olemassa rakenteellisia esteitä ja hidasteita kestävyyden toteutumiselle kotimaisella AV-alalla. Tässä artikkelissa hän nostaa esiin toiminnallisia ja taloudellisia pullonkauloja erityisesti draamatuotantojen perspektiivistä.
OSA 2/2 RAKENTEELLINEN NÄKÖKULMA
Törmäsin hiljattain kiinnostavaan artikkeliin tutkimuksesta, jossa selvitettiin seikkoja, jotka haittaavat hollantilaista elokuva-alaa toimimasta ympäristöystävällisemmällä tavalla. Koska kyseessä on harvinainen ns. kenttätason selvitys, ja koska hollantilainen AV-ala on kooltaan ja toimintaperiaatteiltaan verrattavissa Suomeen, käsittelen tutkimuksen tuloksia tässä.
Tutkijat Judith Keilbach ja Fieke Spoler suorittivat pienen mittakaavan tutkimuksensa haastattelemalla kuutta hollantilaista elokuva-alan ammattilaista: valaisijaa, pukusuunnittelijaa, catering-henkilöä, tuotantopäällikköä, ohjaajaa ja tuottajaa. Kuten tutkijat itsekin toteavat, otanta on pieni, mutta tuloksista nousee selvästi esiin alan taloudellisten ja sosiaalisten rakenteiden kytkeytyminen ekologisuuden toteuttamiseen.
Tutkimuksesta kävi ilmi, että vaikka tekijät yksilötasolla olisivat olleet kiinnostuneita toimimaan vastuullisesti, käytännössä vallitseva työkulttuuri, valtarakenteet ja resurssit vaikuttivat siihen, missä määrin he käytännössä toteuttivat työssään ekologisia toimintatapoja.
Aineistosta nousivat esiin luovan työn vastapainona olevat tarkat rutiinit ja ”sementoituneet” menettelytavat, jotka leimaavat alan freelancerien työtä. Tutkijoiden mukaan ekologisuus tarkoittaa usein muutoksia totuttuihin rutiineihin eli se vaatii osaamista, tietotaidon kehittämistä ja aikaa. Jos näitä ei ole, palataan helposti vanhaan tuttuun toimintatapaan.
Kärjistetysti haastatteluista kävi ilmi, että jos työnantajapuoli ei vaatinut kestävyystekoja, niitä ei tehty. Vastaavasti jos työnantajapuoli vaati ekologisia toimia, mutta ei kommunikoinut niitä selkeästi, tämä aiheutti toteuttavassa portaassa sekaannusta ja turhautumista. Ärsyyntymistä aiheuttivat myös toimet, jotka koettiin viherpesuna. Haastatellut toivoivatkin työnantajapuolelta selkeää ja täsmällistä visiota tuotannon ekotavoitteista sekä yhteistä ja seikkaperäistä keskustelua asiasta jo ennen kuvausvaihetta.
Tuotanto, joka ei ole lähtökohtaisesti taloudellisesti tai sosiaalisesti kestävä, on sitä tuskin ekologisestikaan, koska ekologisuus on asia, joka nimenomaan jää tekemättä silloin, kun kaikki paukut menevät perustyön tekemiseen.
Audiovisuaalisen tuotannon työryhmässä vallitsee hierarkia ja työnjako, jossa ekologisuus on kaikille jotain ekstraa oman työn päälle. Kaikki haastatellut tuottajaa myöten kokivat ongelmallisena, että tuotannossa ei yleensä työskentele ketään, jonka päätyönä olisi tuotannon ekologinen toteuttaminen. Tuotantoihin toivottiin ekokoordinaattoreita, mutta toisaalta lähes samassa lauseessa todettiin, että budjetit ovat jo valmiiksi niin kireitä, että lisähenkilön palkkaaminen tuskin olisi mahdollista.
Tiivistetysti artikkelin perusteella näyttää siltä, että freelancerit ovat valmiita työkulttuurin muutokseen, mutta kokonaisuuden täytyy olla työnantajapuolen hallinnassa: tarvitaan selkeä visio tuotannon kestävyystavoitteista; sen kommunikoiminen työryhmälle ymmärrettävästi; sekä oikeanlaista tukea, työkaluja, koulutusta sekä resursseja -erityisesti aikaa.
Suomalaisella AV-alalla on perinteisesti osattu tehdä hyvää jälkeä pienillä resursseilla, mutta toisaalta koko sen yli 15 vuoden ajan, jonka itse olen alalla työskennellyt, esimerkiksi draamatuotantojen kuvauspäivien määrät ovat jatkuvasti laskeneet. Mieleeni on elävästi jäänyt eräässä tuotannossa käymäni keskustelu lavastajien kanssa, jotka sanoivat, että heiltä vaaditaan jatkuvasti ”stockmannia tokmannin hinnalla” – siis korkeaa laatua, mutta erittäin rajallisessa ajassa ja rajatulla budjetilla. Kokemukseni mukaan kaikista eniten tekijät toivovat nimenomaan lisää aikaa; aikaa ajatteluun, suunnittelemiseen, toteuttamiseen.
Elokuva- ja tv-alan juhlapuheissa puhutaan alan kasvusta ja työvoimapulasta, mutta toisaalla epäkohdat kuten ylipitkät työajat, liian pienet palkat, kiire ja siitä johtuva kireä ilmapiiri, kohtuuttomat aikatauluvaatimukset ym. ovat toistuneet freelancerien kertomuksissa alan työolosuhteista. Cuporen 2020 julkaiseman selvityksen mukaan (alan) olosuhteet ovat monilla vähentäneet halukkuutta työskennellä alalla tai ajaneet kokonaan toiselle alalle.
AV-alalla vallitsevaa kasvun ja kansainvälistymisen eetosta perustellaan taloudellisen kilpailukyvyn ja työllisyyden näkökulmista. Pahimmillaan kasvuhuumassa laadulliset vaatimukset kasvavat, mutta budjetit eivät – jolloin toteutuu ”stockmannia tokmannin hinnalla”- skenaario. Toiminta ei todennäköisesti ole edes taloudellisesti kestävää, kun hätäisesti tehtyjä ratkaisuja tai kiireessä tapahtuneita mokia joudutaan paikkaamaan rahalla. Lisäksi tällainen työskentelyolosuhde on omiaan uuvuttamaan tekijät.
AV-alan olisi tärkeää sisäistää, että kaikki kestävyyden lajit linkittyvät syvästi yhteen. Tuotanto, joka ei ole lähtökohtaisesti taloudellisesti tai sosiaalisesti kestävä, on sitä tuskin ekologisestikaan, koska ekologisuus on asia, joka nimenomaan jää tekemättä silloin, kun kaikki paukut menevät perustyön tekemiseen. Toisaalta ekologisuus ei voi olla ”hyvä leima”, joka lätkäistään kaoottisesti toteutettuun tuotantoon – se on viherpesua.
Kokonaan oma aihealueensa on se, että AV-alan (ekologisesta) kestävyydestä puhutaan edelleen hyvin pitkälti tuotantojen kontekstissa, vaikka toimintaa tulisi arvioida kokonaisuutena: tuotantojen koko ajan kasvavat koot, laajentuvat kansainväliset yhteistyökuviot, rahoitusmekanismit, festivaalikierrot jne. synnyttävät yhdessä suuren ympäristöjalanjäljen. Onneksi tähänkin asiaan ollaan heräämässä ja esimerkiksi Pohjoismainen elokuva- ja televisiorahasto (Nordisk Film & TV Fond) NFTF on hiljattain nostanut esille rahoitukseen liittyvän matkustamisen haasteen.
Idealistina ehdotan nykytilanteeseen lääkkeeksi kohtuullisuutta:
Vähemmän tuotantoja, enemmän rahaa eli enemmän aikaa niille tuotannoille, jotka valikoituvat tehtäviksi. Parempaa keskittymistä, parempaa hyvinvointia tekijöille, ja sitä kautta parempaa laatua toteutuksellisesti, sisällöllisesti ja ympäristön kannalta.
Tarkemmin valikoituja kansainvälisiä yhteistöitä ja poliittista lobbausta, jotta yhteistuotannot olisivat yksi vaihtoehto, ei itseisarvo. Kokonaan uusia fossiilittomia ratkaisuja ja toimintamalleja. Systeemistä muutosta.
Tuottamista vähemmän, hitaammin, laadukkaammin ja kestävämmin.
Artikkelin lähdeteoksena on käytetty kirjaa Film and Television Production in the Age of Climate Crisis – Towards a Greener Screen, toimittaneet Pietari Kääpä ja Hunter Vaughan (Palgrave Macmillan, 2022) ja sen lukua Passing on Responsibility: Obstacles to Green Film Production in the Netherlands, kirjoittaneet Judith Keilbach ja Fieke Spoler.
