Kaisa Astikainen on kestävän audiovisuaalisen tuotannon ammattilainen. Hän korostaa, että kestävä toiminta vaatii motivaatiota, koulutusta, työkaluja ja ruohonjuuritason henkilöstön kuuntelemista.
OSA 1/2 EKOLOGINEN NÄKÖKULMA
Viime vuosina kotimainen elokuva- ja tv-ala on kokenut eräänlaisen vihreän vallankumouksen, jonka seurauksena on alettu kiinnittää huomiota toiminnan ympäristövaikutuksiin ja ekologiseen jalanjälkeen. Audiovisuaalisen (eli AV-) alan ”vihertyminen” ei kuitenkaan ole suoraviivainen prosessi ja edelleen on olemassa useita esteitä ja hidasteita, jotka jarruttavat kestävän kehityksen toteutumista.
Tämän kahden artikkelin kokonaisuuden ensimmäisessä osassa käsittelen ekologisen kestävyyden toteutumisen reunaehtoja ja toisessa audiovisuaalisen alan rakenteita ja toimintakulttuuria suhteessa kestävyyspyrkimyksiin. Artikkelien huomiot ovat nousseet esiin väitöskirjatyössäni, jota valmistelen aiheen tiimoilta Aalto-yliopiston Elokuvataiteen laitokselle (ELO).
Elokuva- ja tv-alan ympäristökuormitus syntyy tutkitusti pitkälti samoista toiminnoista kuin jokapäiväisessä elämässämme: minkälaista energiaa käytämme, kuinka liikumme paikasta toiseen, mitä syömme, mitä ostamme ja miten kierrätämme. Olennaista on myös toiminnan volyymi, sekä se, käytämmekö resursseja ja hyödykkeitä surutta vai säästeliäästi.
Suomalaisessa yhteiskunnassa ympäristötietoisuus on korkealla tasolla ja Sanna Marinin hallitusohjelman (2019) tavoitteena on, että Suomi on hiilineutraali vuoteen 2035 mennessä. Myös AV-alalla ensimmäinen askel siihen, että toimintamalleja saataisiin muutettua ympäristöystävällisemmiksi, on luonnollisesti tietoisuus toiminnan ekologisesta jalanjäljestä.
Toiseksi, koska pelkkä ongelman tiedostaminen ei riitä, tarvitaan motivaatiota muutokselle. Sitäkin alalla näyttää olevan: vuonna 2020 Elokuvasäätiön julkaisema Ympäristövastuullisuuskysely tuotantoyhtiöille kertoi, että 89,2 % vastanneista tuotantoyhtiöistä ilmoitti ympäristövastuullisuuden yhdeksi yrityksensä arvoista ja 60 % vastanneista ilmoitti koko työyhteisön olevan kiinnostunut vähentämään toiminnan haitallisia ympäristövaikutuksia. Alan ”ekologista pöhinää” seuratessa lienee turvallista olettaa, että nämä luvut eivät ole parin vuoden aikana ainakaan pudonneet.
Kolmanneksi kestävästi toimimiseen tarvitaan koulutusta ja työkaluja, joista voidaan mainita ainakin vuonna 2019 julkaistu Ekosetti – ympäristöopas. Ympäristökoulutukseen on puolestaan viime aikoina panostanut erityisesti kotimaisten AV-tuottajien edunvalvontajärjestö Audiovisual Producers Finland APFI ry. APFIn kestävän kehityksen strategia on globaalissakin vertailussa kattava alan kehityshanke, jonka yksi merkittävä tavoite on kerätä työkalujen (esim. CO2-laskuri) ja koulutuksen avulla tietoa kotimaisen av-alan toiminnasta ja tämänhetkisistä ympäristövaikutuksista. Tältä pohjalta toimintaa voidaan jatkossa edistää vastuullisempaan suuntaan.
Suomessa on hyvä yhteiskunnan tarjoama infrastruktuuri, joka tekee ”vihreiden valintojen” tekemisen helpoksi kansalaisille. Toisin kuin monissa muissa maissa, meillä on ulottuvillamme esim. jätteiden kierrätysjärjestelmä, pullopanttijärjestelmä, laadukas hanavesi, VR:n hiilineutraalit junat sekä mahdollisuus valita käyttöömme uusiutuvasti tuotettua energiaa. Meillä on siis erittäin hyvät lähtökohdat ympäristökestävään toimintaan.
AV-alan ekologisuus edistyy pikkuhiljaa myös ylhäältä käsin: Alan portinvartijat eli elokuvien ja tv-ohjelmien rahoittajat ja tilaajat (kuten tv-kanavat) ovat alkaneet osoittaa kiinnostusta siihen, miten kameran takana toimitaan, pyytäen selvityksiä tuotantojen (ympäristö)vastuullisuudesta.
Olemme siis tilanteessa, jossa meillä on tietotaitoa, motivaatiota ja mahdollisuuksia kestävästi toimimiseen, ja sitä jopa edellytetään rahoittajien taholta. Toisaalta oman kokemukseni ja tutkimuksessani esiin nousseiden seikkojen valossa näyttää siltä, että kauniit aikomukset ekologisesta toiminnasta voivat kampittua monimutkaiseen vyyhtiin, jota voisi kutsua ”audiovisuaalisen alan luonteeksi”. Se on yhdistelmä alan rakenteita ja toimintakulttuuria, totuttuja toimintatapoja, sekä niukkoja resursseja ja ”selviytymiskamppailua”, joka tuntuu sitkeästi leimaavan osaa tuotannoista.
Kyse ei siis ole siitä, etteikö alalla ymmärrettäisi ympäristökestävän toiminnan merkitystä tai arvoa, tai etteikö haluttaisi toimia ekologisesti – vaan kyse on siitä, onko kestävästi toimiminen ylipäänsä mahdollista.
Elokuva- ja tv-alan hierarkisessa rakenteessa viime kädessä kuvauspaikoilla työskentelevät freelancerit ovat joukko, joka toteuttaa kestävää tuotantoa käytännössä. He myös joutuvat ratkomaan tilanteet, jossa esimerkiksi oman työt vaateet ja kestävyyspyrkimykset ovat ristiriidassa keskenään. Näin ollen väitänkin, että alan kestävyysongelmat tiivistyvät ns. ”kenttätyössä”, ja että menestyksekkään ympäristövastuullisen tuotannon tekeminen edellyttää ruohonjuuritason henkilöstön mukaan ottamista, kuuntelemista ja heiltä oppimista.
Minisarjan seuraavassa artikkelissa paneudun lisää freelancerien rooliin ja otan käsittelyyn tutkimuksen, jossa selvitettiin esteitä ja hidasteita, jotka haittaavat hollantilaista elokuva-alaa toimimasta kestävämmin. Tulokset ovat sovellettavissa myös Suomeen ja ne herättävät kysymyksen, tarvittaisiinko alalle kestävän kehityksen nimissä suurempaakin rakennemurrosta.
Ekosetti
Kaisa Astikainen on kirjoittanut yhdessä Anne Puolanteen kanssa ympäristöoppaan ”Ekosetti – Opas ekologisesti kestävämpään audiovisuaaliseen tuotantoon” (2019). Lue Puolanteen jutut Metelistä: OSA 1 ja OSA 2
