Elsa Heikkilä ja Laura Lehtinen fasilitoivat monisyistä hanketta Työväenluokkainen tausta ja ruumiillisuus (lyhyemmin Luokkahanke). He kirjoittavat Meteliin juttuparin, jossa avaavat hankkeen aihetta sekä sen parissa työskentelyä. Teksteistä ensimmäinen luonnehti hanketta yleisesti (lue juttu), tämä toinen pureutuu syvemmin hankkeen vaikutuksiin osallistujiensa keskuudessa.
Katsomme taiteen kenttää ja sitä kehystäviä rakenteita yhä kirkkaammin luokkalasein
Olemme työskennelleet luokkataustan vaikutuksia pohtien nyt kolmatta vuotta, osa työryhmästämme hieman vähemmän aikaa. Työstämme kumpuava teos kantaesitetään vasta loppuvuodesta 2021 Oulussa, mutta matkan varrella on nähty ja tullaan näkemään erilaisia ulostuloja työskentelystämme. Luokkahankkeemme parissa käydyt keskustelut, luetut tekstit ja liikutut hetket ovat jo vaikuttaneet meihin, havaintoihimme ja toimintaamme niin tanssikuplassa kuin sen ulkopuolella. Katsomme taiteen kenttää ja sitä kehystäviä rakenteita yhä kirkkaammin luokkalasein, havaitsemme luokkaisuutemme levittäytymisen arkeemme ja tunnistamme taustamme positiivisiakin vaikutuksia. Ymmärrämme toki myös, että tämä on valittu näkökulma – voisimme pureutua toimintaamme yhtä hyvin jostakin toisesta persoonaamme vaikuttavasta lähtökohdasta käsin, mutta luokkanäkökulman yhä syvempi ymmärtäminen ja jakaminen tuntuu meille tärkeältä omaa taustaamme vasten.
Tätä juttua varten olemme haastatelleet muutamia työryhmäläisiämme, joten tässä kuuluvat myös muiden kuin meidän fasilitoijien äänet ja kokemukset. Työryhmässämme ovat tällä hetkellä mukana tanssitaiteilijat Riina Hannuksela, Soili Huhtakallio, Virpi Juntti, Minna Karttunen, Heli Keskikallio, Aliina Lindroos, Pinja Poropudas, Anni Puuperä, Lotta Suomi, Katriina Tavi ja Virva Talonen sekä äänisuunnittelija Ilkka Tolonen. Lisäksi keskustelukumppaneina hankkeessa ovat mukana taiteilija-tutkija Soile Lahdenperä sekä tutkija Sanna Tirkkonen. Työryhmämme kaipaa vielä taiteellisia suunnittelijoita kohti näyttämöä siirtyessämme.
Yksityiset kokemukset tutkimustekstien valossa
Koko hankkeemme on syntynyt henkilökohtaisesta tarpeesta ymmärtää omaa taustaa ja sen vaikutuksia meihin ja yhteiskuntaamme. Omassa toiminnassamme on todella vaikeaa erottaa sitä, mitkä ovat luokkataustan, mitkä tanssijuuden, mitkä sukupolvet lävistävien traumojen ja mitkä kenties oman temperamentin tuomia toimintamalleja ja hiljaista tietoa tilanteissa. Lisäksi olemme huomanneet paikallisuuden merkitykset: maaseutu tai lähiö ovat omanlaisiaan kasvuympäristöjä, joiden vaikutukset näkyvät meissä. Joka tapauksessa olemme tässä työssä viipyilleet henkilökohtaisuudessa tarkastellen ajatusprosessejamme ja muita persoonamme osasia.
Tämän aiheen parissa työskenteleminen jostain muusta kuin henkilökohtaisesta näkökulmasta, ei ole tuntunut mahdolliselta. Olemme välillä pohtineet sitä, kiinnostaako työmme ketään muuta tai onko siihen mahdollista samaistua toisenlaisista taustoista käsin. Ainakin mukaan on hakeutunut suurehko joukko taiteilijoita, joten meitä, joille aiheen käsittely tuntuu tarpeelliselta, näyttäisi olevan paljon. Parhaimmillaan yksityiset kokemukset voivat jaettuna avautua kohti yleistä ja olla hyvinkin samaistuttavia (vrt. feministiset teoriat).
Tällaisen avoimuuden ja vapautumisen kautta uskomme, että taiteellinen työmme voi löytää uusia suuntia.
Keskustellessamme asiasta työryhmän kesken huomaamme, että useille meistä työstettävän materiaalin henkilökohtaisuus on tässä hankkeessa jotenkin erityistä.
-Tämä projekti on siinä mielessä ainutlaatuinen, että henkilökohtaisuus on ollut mukana alusta lähtien, eikä sitä ole tarvinnut erikseen kaivaa esiin. Usein henkilökohtaisuus tulee mukaan vasta prosessin myöhemmässä vaiheessa. Ikään kuin aloitetaan abstraktimmasta ja materiaali muuttuu henkilökohtaiseksi loppuvaiheessa. (Virpi Juntti, lokakuu 2020.)
Henkilökohtaisuus voi olla myös haaste, jos omista ja muiden rajoista ei huolehdita. Työskentelymme aikana olemme pyrkineet huolehtimaan rajoista esimerkiksi keskustelemalla, kirjaamalla yhteisiä toimintaperiaatteita ylös ja reflektoimalla säännöllisesti toimintaamme. Rajoista huolehtimisessa suuressa roolissa on jokaisen työryhmäläisen oma vastuun kantaminen suhteessa fasilitoijien tekemiin työskentelyehdotuksiin.
-Ihan Virpi rauhoitu, ei ole pyydetty mitään. Saa ihan itse valita. Lähdinkin kevyen kautta ja sitten se yhtäkkiä meni… Ja pääsin yhtä syvälle kuin toista kautta. Työskentelyssä on ollut koko ajan läsnä, että ihan itse voi valita. On lupa tehdä sillä tasolla kuin haluaa. (Virpi Juntti, lokakuu 2020.)
-Melkein jopa niin, että pitää sanoa itselleen, että etäännytä vähän; älä mene niin henkilökohtaiseksi. Kun siinä on oma henkilöhistoria ja kaikki tunteet nousee niin pintaan. (Heli Keskikallio, lokakuu 2020.)
Yksityisesti koetun ja tutkimustekstien rinnastaminen on osoittautunut meille kollektiivisesti mielekkääksi ja voimauttavaksi. Havainto siitä, että oma kokemus on jaettu ja saattaa liittyä myös rakenteisiin, auttaa asettamaan asioita perspektiiviin ja poistaa häpeää.
-Tutkimukset sanoittavat ja kontekstoivat henkilökohtaisia kokemuksia, mikä auttaa levittämään tämän työn laajemmalle, ei vain meitä koskevaksi. Se muistuttaa, että on kyse niin henkilökohtaisista kuin rakenteellisista asioista ja että kokemamme asiat ovat muissakin yhteyksissä läsnä olevia ilmiöitä. (Heli Keskikallio, lokakuu 2020.)
-Välillä häilyvä häpeän tunne on rajannut sitä, mitä haluaa paljastaa. Häpeä on alkanut pikku hiljaa hälvenemään tässä prosessissa, kun on kuullut muiden tarinoita ja ymmärtänyt, ettei ole yksin kokemusten kanssa. (Aliina Lindroos, lokakuu 2020.)
Henkilökohtaisuus näkyy työssämme monella tavalla. Se on lähtökohta, praktiikkaa ja estetiikkaa. Olemme prosessin aikana esimerkiksi tehneet pareittain kävelyharjoitteita, joiden aikana olemme jakaneet puhuen hyvinkin yksityisiä kokemuksiamme. Nämä ovat vaikuttaneet vahvasti siihen, että työryhmän kesken on helppo tuoda esiin omia ajatuksia, ja työskentelymme perustana ovat sitoutuminen ja luottamus.
-On ollut hienoa, kun ollut kaksin tehtäviä harjoitteita, joissa puhutaan. Ne ovat olleet niitä paikkoja, joissa puhuessaan on tajunnut joitain juttuja omasta henkilöhistoriasta, joita ei olisi ehkä muuten tajunnut. Ne ovat olleet tosi eheyttäviä. (Heli Keskikallio, lokakuu 2020.)
-Kun on jakanut kahdestaan joitain hyvin henkilökohtaisia keskusteluja ja liikkeellisiä matkoja, tuntuu että sen jälkeen ei tarvitse selitellä omaa taustaa tai reaktioita mitenkään toiselle. On paljastanut syvempiä kerroksia itsestään ja myös todistanut paljastumista. (Elsa Heikkilä, lokakuu 2020)
Lupa olla hillitön
Työskentelymme aikana olemme työryhmässä huomanneet, että oman taustan pohtiminen ja avaaminen muille on vaikuttanut myös konkreettisesti ruumiillisuuteemme sekä tanssin parissa että arkielämässämme. Konkreettisena muutoksena omassa toiminnassamme olemme havainneet, että tilan ottaminen on työskentelyn myötä muuttunut helpommaksi. Jotkut meistä kertoivat aiemmin pienentäneensä itseään tietyissä sosiaalisissa tilanteissa. Työskentelyn myötä sitä on helpompi tunnistaa ja purkaa myös arjessa.
-Liiallinen anteeksipyyteleväinen kehollisuus on vähentynyt, kun on tajunnut, että se on siellä. Aiemmin en ehkä tajunnut, että pienennän itseäni. Uskon, että osittain se liittyy myös suomalaisuuteen ja naiseuteen. [Nyt siitä] on tullut tietoisemmaksi. Nyt sen huomaa ja on niin, että laita rinta rottingille. (Aliina Lindroos, lokakuu 2020.)
-Pienentää vähemmän itseään nykyään. Ne tilanteet, kun tunnistaa – se on tosi ruumiillinen. Ei pysty sanallistamaan, mitä nyt tapahtuu. Se on semmoinen pakokauhu. Rupeaa hävittämään itseään tilanteissa. (Heli Keskikallio, lokakuu 2020.)
Osa työryhmäläisista kokee työskentelyn tehneen identiteetillä leikittelyn mahdolliseksi myös arkiympäristössä. Kun vähentää oman taustan ja luokkahierarkioiden olemassaolon peittelyä, minuuden erilaisille puolille voi tulla tilaa. Parhaimmillaan tämä leikittely voi muuttaa omaa todellisuutta. Löytyy tapoja olla vapaammin oma itsensä ihan kaikkine erilaisine puolineen.
-Menin johonkin tilanteeseen, jossa oli joukko arvostettuja tanssin kentän tekijöitä ja aloitin: “Mitäs tänne eliittiin kuuluu?” Ihmiset ottivat onneksi avaukseni huumorilla ja kertoilivat kuulumisia rennosti. Siitä tuli sellainen olo, että voidaan olla tässä rinnakkain. Vaikka ollaan jotenkin eri kastia, ei tarvitse asettua vastakkain tai kyräillä. (Laura Lehtinen, lokakuu 2020.)
Myös ruumiillinen työskentely on saattanut avautua uusiin paikkoihin, kun henkilönä itseään ei tarvitse piilottaa tai hillitä, vaan saa olla kokonaisena ihmisenä, taiteilijana, liikkujana myös iso, hillitön ja tilaa vieväkin.
-Olen ollut vapautuneempi menemään sellaiseen häröilyyn tai mitä kutsun häröilyksi. Siis sellaiseen kevyempään ja oudompaan. Kun ei tarvitse niin kuin hmmmmrrrr. (Virpi Juntti, lokakuu 2020.)
Tällä hetkellä työskentelymme ainakin tarjoaa meille akateemisille maakunta- ja lähiöjunteille vertaisverkoston, jonka kautta on tullut selväksi, ettei kukaan meistä olekaan yksin tyhmä, hillitön ja levällään, vaan meitä on enemmän ja meillä on lupa olla. Tämä työ on myös lisännyt luokkaylpeyden kokemuksia.
-Mulla on vapautunut jotain tanssi-improssa. Huomaan päästäväni itseni sellaisiin paikkoihin, joissa en kontrolloi itseäni niin paljon. Voinko vaan mennä aaaargh! Sillei jotenkin. Ei tarvii olla hillitty. (Heli Keskikallio, lokakuu 2020.)
Tällaisen avoimuuden ja vapautumisen kautta uskomme, että taiteellinen työmme voi löytää uusia suuntia. Olemme tulevaisuuden suhteen innoissamme, koska näemme tällä työllä pitkäkestoisia mahdollisuuksia olla purkamassa osin turhia valtarakenteita ja luomassa uudenlaisia tiloja. Meistä on tavoiteltavaa, että moninaisuus olisi tanssin kentällä konkretiaa ja että yhä useampi kokisi tanssin kentän omakseen, ja jatkamme ilolla työtä sen eteen.
Lisää hankkeesta ja yhteydenotot
IG: Nollapistekollektiivi
FB: Työväenluokkainen tausta ja ruumiillisuus
S-posti: nollapiste.tanssi@gmail.com
Työryhmä kaipaa vahvistusta taiteellisista suunnittelijoista. Kiinnostuneet voivat ottaa yhteyttä sähköpostilla ja lähettää meille lyhyen motivaatiokirjeen, joka ainakin vastaa kysymykseen, miten tämä aihe resonoi sinussa.
