Kaksi tanssin ammattilaista kertoo, mikä alaa vaivaa ja miten ongelmia voisi ratkaista. Eeva Anttila ja Suvi Honkanen katsovat alaa kahden sukupolven perspektiivistä.
Eeva Anttila ja hänen tyttärensä Suvi Honkanen ovat omistaneet elämänsä tanssille. Anttila työskentelee Taideyliopiston Teatterikorkeakoulussa tanssinopettajan maisteriohjelmassa, joka tänä vuonna viettää 25-vuotisjuhlavuottaan. Kasvatustieteiden lisensiaatti, tanssitaiteen tohtori Anttila on ollut mukana koko ohjelman olemassaolon ajan.
– En ollut tietoisesti suunnitellut uraa tanssin parissa. Tanssi on kuitenkin kiehtonut minua niin kauan kuin muistan. Tanssi kehittyy ja laajenee ylittäen taiteiden välisiä rajoja. Tanssi laajentaa ihmisenä olemisen kokemusta, Anttila kertoo.
Kahden sukupolven tanssi
Honkanen aloitti tanssiopinnot 3-vuotiaana äitinsä tanssikoulussa. Valmistuttuaan ammattitanssijaksi hän sai vakituisen kiinnityksen Kansallisbaletissa, jossa työskenteli kahdeksan vuotta. Tanssi on yhä läsnä elämässä, mutta muuttanut merkitystään.
– Tanssi oli ennen täydellisyyden ja ihailun tavoittelua. Nyt se on mahdollisuuksien väylä, elämää rikastuttavaa, Honkanen toteaa.
Äiti ja tytär työskentelevät myös yhdessä. He ovat luoneet yhdessä kolme sooloteosta, jossa Anttila on toiminut koreografina ja tukena ja Honkanen tanssijana. Syyskuussa ensi-illan sai improvisaatioon ja vuorovaikutukseen pohjautuva teos Lapsuuteni Puut, joka esitettiin Suomen Valokuvataiteen museossa.
Kirjoittamatonta hierarkiaa, vuorovaikutuksen ongelmia
Tanssin kentällä on ilmiöitä, jotka huolettavat molempia. Anttilan sanoin alalla on niin sanottua kirjoittamatonta hierarkiaa, jossa tietyillä toimijoilla on vahva auktoriteetti.
– Alalla on havaittavissa hierarkkinen pyramidimalli, jonka kapeassa kärjessä ovat ylimpänä he, joilla on suurin auktoriteetti. Sitten alempana on valtava määrä toimijoita, jotka tekevät töitä lähes nälkäpalkalla, jos yleensä saavat palkkaa. He joutuvat tekemään muita töitä elääkseen ja tekemään sellaisia asioita, joita ei kuuluisi tehdä, sillä he eivät halua saada hankalan yhteistyökumppanin mainetta, Anttila pohtii.
Tällaisia asioita ovat muun muassa työskentely sellaisen työnantajan palveluksessa, joka ei pidä huolta tanssijoiden fyysisestä ja henkisestä turvallisuudesta.
– Tanssijat voivat joutua harjoittelemaan tai jopa esiintymään sairaina tai loukkaantuneina. Työryhmissä voi olla henkistä painostusta ja vuorovaikutuksen ongelmia sekä epämääräisesti laadittuja työsopimuksia.
Anttila toteaa, etteivät suinkaan kaikki työryhmät kärsi näistä ongelmista, mutta huonosta johtamisesta johtuvista työilmapiiriongelmista ja pelolla johtamisesta tulisi kategorisesti päästä eroon.
Ilmapiiriongelmat johtivat alan vaihtoon
Taiteilijamyytti elää myös vielä taidekentällä. Anttila ja Honkanen kummastelevat, miten vieläkin voidaan ohittaa työturvallisuutta koskeva lainsäädäntö, ylläpitää alistavia käytäntöjä ajatellen, että ”taide pyhittää keinot”. Yksinvallalla taiteellisessa toiminnassakin on pitkä historia ja sen kitkeminen on vaikeaa.
Honkasella on kokemusta monenlaisista opettajista sekä koreografeista, myös heistä, jotka katsovat oikeudekseen saada kovaäänisiä raivonpurkauksia, nimitellä tanssijaa ja johtaa pelolla.
– On vanhanaikaista ajatella, että tanssijat olisivat vain korvattavissa olevia nappuloita. Työnteosta tulee raskasta, jos täytyy pelätä epäonnistumista tai sairastumista. En tiedä yhtäkään teosta, joka olisi kärsinyt kannustavasta ja reilusta ilmapiiristä, Honkanen sanoo.
Hän teki ratkaisunsa jo pari vuotta sitten siirtyessään opiskelemaan luovaa kirjoittamista ja journalismia. Honkanen tekee nykyään töitä myös näyttelijänä.
Koulutuksella ratkaisuja alan ongelmiin
Sekä Anttila että Honkanen näkevät ratkaisuksi ilmapiiriongelmiin koulutuksen. Esimerkiksi vapaan kentän tanssiryhmän johtajat taiteellisesta menestyksestään ja ryhmänsä johtajana toimimisestaan huolimatta eivät välttämättä ole saaneet koulutusta ihmisten johtamiseen.
– Lisäksi tarvitaan ammattikunnan keskinäistä itsereflektiota, avointa ja kriittistä keskustelua. Hyvä johtaminen antaa ryhmän jäsenille mahdollisuuden tuoda esiin epäkohtia, Anttila uskoo.
Honkanen haluaisi nähdä tekijöiden kesken enemmän tasa-arvoa. Jokaisen työryhmän jäsenen työpanosta tarvitaan, eikä kukaan voi tehdä teosta yksin.
– Johtajan asemaan tulisi valita ensisijaisesti henkilö, joka osaa luoda turvallisen ja motivoituneen työilmapiirin. Lahjakas ja menestynyt tanssija ei automaattisesti ole hyvä johtaja, Honkanen sanoo.
Voiko kohtauksia kyseenalaistaa?
Anttila on huolissaan, toteutuuko turvallinen työ erityisesti nuorten tanssijoiden kohdalla. Tanssijat saattavat joutua toteuttamaan koreografioita, joissa henkilökohtaiset rajat tulevat kyseenalaistetuksi. Esimerkiksi alastomuuden merkitys esitystaiteessa voi olla tärkeää ja merkityksellistä, mutta toteutuksessa olisi tärkeää kuunnella tekijöitä.
– Kun yhteiskunta raaistuu on taiteessakin tietenkin tärkeää voida käsitellä yhä haastavampia aiheita … olen huolissani nuorista taiteilijoista. Saavatko he ammatillista tukea intiimien ja potentiaalisesti traumoja esiin nostavien kohtauksien harjoittelemisessa?
Honkasta mietityttää tanssijan kehon autonomia. Erityisesti balettimaailmassa edellytetään, että tanssija antaa kehonsa pyöriteltäväksi ja nosteltavaksi koreografin näkemyksen mukaan. Hänen mukaansa kyseenalaistetaan hyvin vähän, miten tanssija kokee esimerkiksi väkivaltaiset ja intiimit kohtaukset.
Anttila perää tanssijoille psykologista tukea: Muutamilla maailmanluokan tanssiryhmillä sellainen onkin, mutta Suomessa tämä ei ole vielä yleistä ja on tietenkin myös resurssikysymys.
Eettisyyden toteuttamiseen annetaan neuvoja
Tanssiala on Anttilan mukaan menossa parempaan päin. Vaikeuksia tuottavat yhä niukemmat alan resurssit: kilpailu apurahoista on kovaa. Se vaikuttaa Anttilan mukaan tanssijoiden rohkeuteen tuoda esiin epäkohtia, sillä tanssin kapealla saralla jokaiseen työtarjoukseen on tartuttava.
Kaikkiaan keskustelu epäkohdista on Honkasen mukaan tanssijoiden keskuudessa lisääntynyt.
– Nuorempi sukupolvi on kenties avoimempi keskeneräisyydelle ja haavoittuvaisuudelle. Nuorempi sukupolvi ymmärtää, ettei tarvitse sietää epäoikeudenmukaisuutta, ja ettei pelon täydy kuulua tanssiin ja taiteeseen, Honkanen arvioi.
Eettisiä ohjeita on laadittu monella taholla. Muun muassa Taideyliopiston eettiset periaatteet käydään läpi opiskelijoiden kanssa. Suomen tanssi- ja sirkustaiteilijoiden liitto STST on tehnyt suuren työn laatiessaan Eettisen toimintaohjeen tanssin ja sirkuksen kentälle. Valtiovalta luopui ajatuksesta perustaa koko kulttuurikentän kattavan Eettisen toimielimen, mutta antoi Forum Artisille tehtäväksi tuottaa kulttuurialan eettinen ohjeisto tämän vuoden loppuun mennessä.
Henkiset voimavarat koetuksella
Anttila muistuttaa, että tanssijan ammatti on fyysisesti ja henkisesti äärimmäisen vaativa.
– Ammatti kysyy henkisiä voimavaroja, sillä tanssijan keho, ulkonäkö ja koko persoona on jatkuvasti esillä.
Anttilan mukaan jokaista tanssijaa pitäisi tukea ja kunnioittaa kaikin mahdollisin keinoin.
– Herkkyys pitää säilyttää ja ruokkia luovuutta.
Hän toteaa, että on väärä tapa ajatella, että koska tanssijan ammatti on rankkaa, myös koulutuksen tulee olla rankkaa. Koulutuksessa voidaan kasvattaa pettymyksen sietokykyä sekä kykyä kohdata vastoinkäymisiä, mutta väkivaltaista, alistavaa tai loukkaavaa käytöstä ei pidä sisältyä opettajien, ohjaajien ja koreografien koulutukseen eikä ammatillisiin käytäntöihin.
