Ajattelemiselle pitää varata aikaa, siitähän mulle maksetaan, sanoo Markku Pätilä

Markku Pätilä on pitkän linjan elokuvalavastaja. Joulukuussa 2012 ensi-iltansa sai hänen lavastamansa Juoppohullun päiväkirja (ohjaaja Lauri Maijala). Viime vuosina hän on lavastanut mm. Pussikaljaelokuvan (ohjaaja Ville Jankeri), Pahan perheen (ohjaaja Aleksi Salmenperä) sekä lukuisia Aki Kaurismäen elokuvia, kuten Laitakaupungin valot ja Mies vailla menneisyyttä. Tällä hetkellä Pätilä lavastaa Kom-teatterissa Kolme sisarta, jonka ohjaa Lauri Maijala. Kokemus on hänelle uusi ja positiivinen.

Elokuva valmistetaan, mutta teatteri on prosessi.

– Tämä on mun eka teatterilavastus. Hieno kokemus. Komilaiset ovat kuin perhe. Harjoitusvaihe oli ehtinyt jo alkaa, kun tulin mukaan. Kun Lauri Maijala esitteli mut muulle työryhmälle, ne alkoi taputtaa. Se oli hellyttävä hetki, Pätilä hymyilee.

Teatterityön ”kiireettömyys” ja pitkä harjoitusaika ovat Pätilälle luksusta. Hän tiivistää teatteri- ja elokuvatyön erot ja yhtäläisyydet: elokuva valmistetaan, mutta teatteri on prosessi. Teatterin harjoitukset ovat Pätilälle kuin orgaaninen koe, jossa kaikkea pitää voida muuttaa ja muutetaankin.

– On mielenkiintoista nähdä millaiseksi tämä esitys muotoutuu. Harjoitukset alkoivat joulukuussa ja ensi-ilta on maaliskuun alussa. Töitä tehdään tiiviisti, mutta sellaista kuristavan kiireen tuntua mulla ei ole. On aikaa ajatella ja seurata harjoitusprosessia. Alussa lavastus on abstraktio, jota näyttelijät ja ohjaaja testaavat harjoitusten ajan. Ratkaisuita etsitään ensi-iltaan asti ja sen lähestyessä paineet ja kiire varmasti kasvavat, mutta tämä on kuitenkin toisenlaista kuin elokuvatyössä.

Monesti on sanottu, että elokuva on ohjaajan taidetta ja teatteri on näyttelijän taidetta.

– Ryhmätyötä ne kuitenkin ovat molemmat. Elokuva-alalla kokeilemiseen ja moniin harjoituksiin ei ole varaa. Sitä taas teatteriprosessin aikana juuri tehdään. Etsitään, kokeillaan ja kypsytellään. Elokuva ja teatterin välillä on vielä yksi iso ero ja se liittyy sopimusneuvotteluihin. Kom-teatterissa me puhuttiin rahasta 80 sekunttia ja työsopimus on yhden sivun mittainen. Elokuva-alalla olen neuvotellut noin 40 työsopimusta eikä niissä ole mitään yhteistä, Pätilä nauraa.

– Ooppera mua kiinnostaa. Haluaisin tehdä Kansallisoopperalle lavastuksen. Olen vuosien varrella seurannut Kansallisoopperan ohjelmistoa. Talo on hyvin kansainvälinen ja näyttää siltä, että suuren osan lavastuksista tekevät ulkomaiset lavastajat. Mistähän se johtuu? Onhan meillä Suomessakin iso joukko taitavia lavastajia, Pätilä ihmettelee.

Keittiö Mies vailla menneisyyttä -elokuvassa. Kuva Markku Pätilä.

Vitkuttelua kiusaksi asti

– Elokuva-alalla on monta isoa ongelmaa. Rahoituspäätösten jatkuva odottelu on yksi isoimmista ongelmista ja tästä täytyy voida puhua, Pätilä huokaa ja jatkaa: – Kuvausten alku voi rahoituspäätösten takia venyä kuukausia ja tekijät roikkuvat löysässä hirressä. Mulla on tänä vuonna kolme leffaa, yksi keväällä, yksi kesällä ja yksi syksyllä. Mutta nyt on tammikuun loppu enkä vieläkään tiedä alkavatko kuvaukset huhtikuussa. Jos päätökset vielä venyvät ja tuotantoaikataulut alkavat liukua kohti kesää, olen lirissä. Tää epävarmuus on sietämätöntä. Muilla aloilla on ihan tavallista tietää, miten töitä on ensi syksynä tai ensi vuonna, mutta elokuva-alalla se näyttää olevan mahdotonta, Pätilä sanoo vihaisesti.

Mitä tälle ongelmalle pitäisi tehdä? Pitäisikö Elokuvasäätiössä muuttaa toimintatapoja?

– Kyllä. Tämä viivyttely ei johdu yksin tuottajista. Säätiö sanelee ehtoja ja tekee myönteisen rahoituspäätöksen, jos muu rahoitus on kunnossa. Jos on levittäjä, jos on Yleisradion tuki, jos ja jos… Ja tekijät odottavat eivätkä tiedä, kuvataanko tänä kesänä vai ensi vuonna, Pätilä kiroaa.

– Kun rahoituspäätökset on saatu, alkaa hirveä kiire. Se on alan toinen iso ongelma ja vaikuttaa suoraan työn laatuun. Kiireen määrän näkee kuvasta. Mä näen, missä on ollut kiire ja missä helvetinmoinen kiire. Suomessa elokuva pitää saada pakettiin mahdollisimman nopeasti. Siinä ei ole mitään järkeä! Tällä tavalla ei voi syntyä hyvää jälkeä, Pätilä huokaisee.

Senkö takia suomalaiset elokuvat ja tv-sarjat ovat niin huonoja verrattuna tanskalaisiin ja ruotsalaisiin?

– Onhan jotain Vallan linnaketta hieno katsella. Siihen on satsattu aikaa, rahaa ja ammattilaisten työtä. Jos me tarjottais suomalaisia tv-sarjoja Tanskaan, nauraisko ne meille? Suomessa tehdään liikaa, liian kovalla kiireellä ja liian vähällä rahalla. Elokuvia ei saada kunniallisesti pakettiin. Pitäisi tehdä vähemmän elokuvia ja tarjota harvemmille paremmat resurssit ja riittävän pitkä suunnitteluaikataulu. Muuten ei laatu parane, Pätilä toteaa.

Poliisipäällikön huone Lauri Maijalan ohjaamassa elokuvassa Juoppohullun päiväkirja. Kuva Markku Pätilä.

Vaihdatko alaa?

Pätilä tapasi 1990-luvun alussa Aki Kaurismäen karkkilalaisessa ravintolassa.

– Lähdin Akin kanssa meille jatkoille. Olin palannut Suomeen ja kalustanut asuntoni wieniläisillä hylkyhuonekaluilla, joita olin kerännyt jätelavoilta ja roskiksista. Aki tuumasi, että mulla on aika erikoinen tyyli ja kysyi kiinnostaisiko minua elokuvalavastaminen. Totta kai kiinnosti. Aki testasi mua ensin These Boots are Made for Walking -nimisessä lyhytelokuvassa (1992) ja sitten tehtiin Pidä huvista kiinni, Tatjana (1993), Pätilä kertoo.

Teatteri- ja elokuvalavastaminen eivät ole Pätilän mukaan kaukana toisistaan.

– Aki Kaurismäen elokuvia katsoessaan voi nähdä hyvinkin teatterimaista ajattelua. Esimerkiksi Mies vailla menneisyyttä –elokuva tapahtuu osittain satamakontissa, joka on kuin pieni näyttämö. Mä lavastan elokuvissa 360 astetta aina kun se on mahdollista. Olen tottunut ajattelemaan niin ja se ehkä helpottaa näyttämölle lavastamista. Teen sen näyttelijää ja kuvaajaa varten. Se luo aidon ilmapiirin, vaikka tilasta kuvattaisi vain 90 astetta tai vielä pienempi siivu, Pätilä kuvailee.

– Alan vaihto on käynyt mielessä elokuva-alan ongelmien takia. Mutta en mä haluaisi luopua. Katotaan nyt. Mä kokeilen nyt uusia asioita.