Tanssiala on alipalkattua, koska se on naisvaltaista. Kulttuurivaihtoa on tehtävä myös muiden kuin länsimaiden kesken. Naiset pyörittävät työllään hyvinvointiyhteiskuntaa. Tanssiesitykset tarvitsevat laajempaa ikäkirjoa. Muun muassa tätä mieltä on tanssialan vaikuttaja Alpo Aaltokoski.
Taiteellinen johtaja, koreografi, tanssitaiteilija Alpo Aaltokoski on toiminut taiteilijaprofessorina, Täydenkuun tanssit -festivaalin taiteellisena johtajana, Suomen tanssi- ja sirkustaiteilijat STST:n hallituksen jäsenenä, Vapaat tanssiryhmät ry:n perustajana sekä tanssitaiteen valtionpalkinnolla palkitun Nomadi-tuotannon perustajana, PAND – Taiteilijat ilman rajoja -organisaation vapaaehtoistyöntekijänä ja saanut tasavallan presidentiltä Pro Finlandia -mitalin vuonna 2013. Hän teki myös uraa sosiaalityöntekijänä ja osaston johtajana Oulunkylän lastensuojelun yksikössä ennen Teatterikorkeakoulun tanssilinjan maisteriopintoja ja tanssiammattilaiseksi siirtymistään. Sosiaalityössä hän aloitti kokeilun, jossa lasten henkisisä solmuja pyrittiin avaamaan liikkeen ja tanssin keinoin. Kokeilusta saatiin hyviä tuloksia.
”Merkityksellisiä päiviä”
Kooltaan suurin konkreettinen saavutus hänelle taitaa kuitenkin olla Tanssin talo, jonka avajaisia vietettiin helmikuussa. Aaltokoski oli keskeinen voima hankkeen eteenpäin viemisessä ja toteuttamisessa. Vastikään Aaltokoski palkittiin STST:n Tanssin maineteko -palkinnolla yhdessä Tanssin talon projektipäällikkö Hannamari Peltomäen kanssa kaikkiaan 18 vuotta kestäneestä sinnikkäästä vaikuttamistyöstä Tanssin talon hyväksi.
Kuluvan vuoden helmikuun 22. päivänä talon avajaisia juhlittiin mahtavalla gaalalla, jonka Yle televisioi suorana lähetyksenä. Avajaispäivän ohjelma on nähtävissä Yle Areenassa.
Gaalassa esiintyi lukuisia tanssijoita ja eri tanssilajien harrastajia teini-ikäisistä kuusikymppisiin. Harjoitusperiodi kesti pari viikkoa, jolloin esiintyjillä oli aikaa tutustua toisiinsa, jutella ja oppia toisiltaan.
– Ne olivat liikuttavia ja merkityksellisiä päiviä. Tanssin talon idea tuli kauniisti esille, kun eri lajien tanssijat toimivat saman yhdessä yhteisen asian eteen, Aaltokoski sanoo.
Poliitikoilta tukea hankkeelle
Aaltokoski muistuttaa, että tanssille on etsitty omaa tilaa jo vuosikymmeniä sitten, ensimmäisen kerran jo 1930-luvulla. 2000-luvun alussa idea pulpahti jälleen esille.
– Meillä oli pulaa harjoitus- ja esitystiloista, joten yleisön oli vaikea saavuttaa tanssiesityksiä. Maailman metropoleissa tanssille oli jo omat tilat. Mallia saatiin myös Norjasta ja Ruotsista.
Aaltokoski taiteilijaprofessorin arvovallallaan lähetti 60 kansanedustajalle kolme kysymystä tanssin tila -aiheesta ja pääsi keskusteluyhteyteen parinkymmenen aiheeseen myönteisesti suhtautuneen ja asiaa eteenpäin sitoutuneen edustajan kanssa.
– Päivi Lipponen Helsingin kaupunginvaltuutettuna oli erittäin ahkera viemään Tanssin talon asiaa eteenpäin, Aaltokoski kehuu.
Seuraavaksi Aaltokoski kutsui tanssiammattilaisia yhteiseen keskusteluun helsinkiläiseen kulttuurikeskus Caisaan. Paikalle pääsi saapumaan 100 tanssin ammattilaista.
– Kerroin kansanedustajien lupauksista, ja että meillä on näin vahva tuki eduskunnassa, Aaltokoski kertoo.
Tanssialalta vaaditaan enemmän
Tanssin taloa ryhdyttiin viemään eteenpäin työryhmän voimin. Siihen kuuluivat tanssin vapaata kenttää edustaneen Aaltokosken lisäksi STST:n puheenjohtaja Sari Lakso, Tanssin tiedotuskeskuksen toiminnanjohtaja Sanna Rekola, Iiris Autio VOS-teattereiden edustajana ja Teatterikorkeakoulusta professori Ari Tenhula, Täydennyskoulutuskeskuksen edustaja Kai Lehikoinen ja Zodiakin toiminnanjohtaja Raija Ojala.
Päivi Lipposen tekemän valtuustoaloitteen seurauksena kulttuurilautakunta teetti tilakartoituksen. Tanssin talo -yhdistys perustettiin apurahojen hakemista ja hallintoa varten.
Kulttuurisäätiön apurahalla projektijohtajaksi palkattiin Hannamari Peltomäki, sillä talkoovoimin ei niin isoa hanketta olisi pystytty enää edistämään.
– Hannamari oli kullanarvoinen. Noin ison hankkeen edistäminen edellytti yhteydenpitoa moniin suuntiin, kuten kaavoituksesta ja rakennusluvista vastaaviin virastoihin.
Suomeen on rakennettu lukuisia suuria rakennuksia taiteelle ja kulttuurille valtion tai kuntien varoin. Aaltokoski kummastelee, miksi juuri tanssilta Tanssin talon edistämiseksi vaadittiin paljon enemmän omaa työtä. Muiden ponnistelujen ja selvitysten lisäksi hankkeelle piti saada yksityistä rahoitusta. Aaltokoski arvioi, että Jane ja Aatos Erkon säätiön myöntämät 15 miljoonaa euroa oli historiallisen suuri summa.
– Pikkuisen olin vihainen, miksi tämä menee näin ja meidän alaa kurmotetaan tällä tavalla.
Yleisön kiinnostus yllätti
Nyt Tanssin talo on toiminut kahdeksan kuukautta. Yleisö on osoittanut kiinnostuksensa jopa yli odotusten. Jo nyt Aaltokosken mukaan tiedetään, että talo tarvitsisi lisää henkilöstöä siivoojista ja vahtimestareista lähtien. Koska Tanssin talo toimii vierailuteatterina, produktioiden kasaaminen, esittäminen ja purkaminen seuraavan produktion tieltä on nopeaa ja työntekijöitä kuluttavaa.
Alkuperäisistä tilasuunnitelmista on jouduttu tinkimään. Alun perin harjoitussaleja piti olla kuusi, nyt niitä on yksi.
– Jatkossa tarvitaan 3 tai 4 harjoitussalia, jotta muutkin kuin ohjelmaa tekevät pääsisivät harjoittelemaan. Tanssin talon yksi idea on yhteyden luominen tekijöiden ja ryhmien välillä, Aaltokoski kertoo.
Köyhä, muttei henkisesti
Aaltokosken omien sanojen mukaan järisyttävimpiin ja eniten ajatusta muokkaavimpiin kokemuksiin kuuluvat paitsi työ lastensuojelun sosiaalityöntekijänä myös vapaaehtoistyö Nicaraguassa.
– Tanssitaiteilija ja tanssipedagogi Tarja Rinne pyysi vuonna 1994 mukaan PAND – Taiteilijat rauhan puolesta -yhdistyksen matkaan Nicaraguaan. Se kokemus oli käänteentekevä, Aaltokoski kertoo.
Päällimmäisenä Aaltokosken havaintona Nicaraguasta oli kurjuus. Maa oli toipumassa sandinistien ja Yhdysvaltain tukemien contrien välisestä sisällissodasta. Infrastruktuuri oli rapakunnossa. Katukuvassa näkyi lapsia, jotka imppasivat bensiiniä tai liimaa. Ihmiset olivat niin nälkiintyneitä, että heiltä lähti hiuksia. Kerjäläiset pyysivät turisteilta pesoa, kulkivat perässä ja ihailivat näiden vaatteita.
– Vaikka ne vaatteet eivät edes olleet mitään hienoja, Aaltokoski tokaisee.
Hän myöntää, että hänelle tuli epätoivoinen olo. Suomessa kriisialueiden ja kehitysmaiden ongelmat voi ohittaa laittamalla television pois päältä, mutta paikan päällä kurjuutta ei päässyt pakoon.
– Mietin, mitä mun tanssilla ylipäätään on täällä tekemistä, kun täällä tarvittaisiin leipää. Ja sanoinkin sen ääneen tanssiryhmälle.
Tanssiryhmän jäsenen vastaus oli pysäyttävä: ”Pitääkö meidän olla vielä henkisestikin köyhiä?”
– Silloin ajattelin, että mitä sä Aaltokoski nariset. Nämä ihmiset ymmärtävät oikeasti, mikä on harrastamisen ja tanssin syvin merkitys! Se asetti omaa ajattelua toiseen kulmaan.
Elinikäinen ystävyys
Aaltokoski on vieraillut Nicaraguassa 10 kertaa, perustanut siellä tanssiryhmän ja kutsunut taiteellisia johtajia opintomatkalle Suomeen. Sikäläinen ryhmä on vieraillut Täydenkuun Tanssit
-nykytanssifestivaaleilla Aaltokosken pyytämänä. Jo aikaisemmin nicaragualainen Sandra Gomez Martinez pääsi opiskelemaan Teatterikorkeakoulun Tanssitaiteen laitokselle (nykyinen Taideyliopiston Teatterikorkeakoulu), valmistui tanssijaksi ja palasi Nicaraguaan, jossa perusti tanssiryhmän ja opettaa edelleen.
– Kulttuurivaihtoa pitäisi tehdä myös kehittyvien maiden kanssa eikä vain rikkaiden länsimaiden kesken. Kulttuurivaihdon pitäisi olla vastavuoroista, Aaltokoski linjaa.
Nicaragualaisista tanssijoista on tullut Aaltokoskelle loppuelämän ystäviä. Some auttaa pitämään yhteyttä maapallon toiselle puolelle.
Vaikuttaminen on verissä
Kyky ja tahto yhteisten asioiden hoitoon on perua jo lapsuudenkodista, Aaltokoski toteaa.
– Olen kotoisin köyhästä perheestä. Lapsesta saakka on ollut selvää, että omaan suuhun en laita ensimmäiseksi. Olen katsonut, että nuoremmillekin sisaruksille on riittänyt.
Yhdessä tekeminen vei myöhemmin myös politiikkaan eli ehdolle Helsingin kaupunginvaltuustoon. Sinne Aaltokoski ei runsaalla 300 äänellään päässyt, mutta yhteiskunnallinen vaikuttaminen tanssin hyväksi jatkui muun muassa Nomadi-tuotannon parissa. Aaltokosken lisäksi tuotantoyhteisön perustajajäseninä olivat Arja Raatikainen, Katri Soini ja Jyrki Karttunen. Aaltokoski on toiminut myös oman ammattiliittonsa Suomen tanssi- ja sirkustaitelijat STST:n hallituksessa.
Nyt Aaltokoski luotsaa Vapaat tanssiryhmät -yhdistystä, jonka tehtävänä on edistää vapaiden tanssiryhmien tuotantoedellytyksiä esimerkiksi yhteistyössä kaupunginteattereiden, konserttisalien ja museoiden sekä muiden vastaavien tilojen kanssa. Yhdistys edustaa noin 30 tanssiryhmää ympäri Suomen.
– Minusta on ongelma, että teosten elinkaaret ovat kovin lyhyitä. Se on huonoa alalle, ja paljastaa, kuinka heikkoa tanssin alan tuntemus on. Moni 30 vuotta sitten tehty teos olisi täysin ajankohtainen vieläkin.
Yhteiskunta toimii naisten työllä
Tanssin ala on Aaltokosken mukaan näkymätön, ja siksi sillä on paljon kiinni kurottavaa muihin taiteenaloihin verrattuna. Musiikki ja teatteri eivät hänen mukaansa saa liikaa rahaa, vaan tanssi saa aivan liian vähän.
– Vertaan tanssialaa muihin naisvaltaisiin aloihin – meidän alallahan noin 90 prosenttia on naisia. Ja kuten muutkin naisvaltaiset alat, tämäkin on alipalkattua, aliresurssoitua ja kokee arvostuksen puutetta.
Aaltokosken mukaan suomalaisen hyvinvoinnin perusta on naisten tekemässä työssä, kuten varhaiskasvatuksessa, koulutuksessa sekä hoiva- ja hoitotyössä.
– Jos niitä ei olisi, meidän koko systeemiä ei olisi.
Aaltokoski otaksuu, että jos tanssin harrastajista yli puolet olisi miehiä, niin tilanne olisi aivan toinen. Hän toteaa myös, että miehenä hänellä on ollut vaikuttamistyössä parempi asema päättäviin miehiin nähden.
– Suhteutettuna alaan miehet ovat olleet aivan yliedustettuina taidelaitosten johtajina ja taiteellisina johtajina.
Ikäkirjo saa näkyä tanssissa
Kaikkiaan Aaltokoski on tehnyt 65 koreografiaa ja vienyt teoksiaan viidelle mantereelle. Pitkä ja tuottelias ura ei kuitenkaan näytä vielä päättyvän, sillä Aaltokoskella on näkemys uudesta tehtävästään.
– Jo taiteilijaprofessoriaikanani sanoin, että meidän ala voi olla vakavasti otettava vain, jos näyttämöllä näkyy laajempi ikäkirjo. Moni kysyy, pystyvätkö 50- ja 60-vuotiaat tanssimaan. Totta kai pystyvät!
Aaltokosken mukaan liikkeen laatu muuttuu ihmisen muuttuessa, mutta taide on silti läsnä. Ikääntyneellä on Aaltokosken mukaan muutakin kerrottavaa, kuin vanhuutensa tai vanhuuden ongelmat.
Tanssijan ikääntymiseen liittyy sekin, miten varhaisessa vaiheessa hänen pitäisi ryhtyä miettimään itselleen uutta ammattia, jos oletetaan, että tanssijana voi toimia vain 40-vuotiaaksi. Aaltokosken mukaan tanssiala on hirttäytynyt nuoruusestetiikassaan 1900-luvun ihanteisiin. Myös rakenteet pitävät alan ikärakennetta yllä.
– Minun silmiini ei ole osunut yhtäkään apuraha-anomusta, projektia tai residenssiä, joka olisi tarkoitettu yli 50-vuotiaille.
Festivaalijohtajana Aaltokoski on kuullut iäkkäämmiltä ihmisiltä, etteivät he tule katsomaan tanssia, kun ”se on niitä nuorten juttuja”.
Hänellä on tähänkin aiheeseen ratkaisu:
– Olen ajatellut, että perustan tanssiryhmän, mihin ottaisin pääsääntöisesti vain 50 vuotta täyttäneitä ja vierailijoiksi nuorempia – nythän se on toisin päin.
