Freelancereiden työskentelyolosuhteet tanssin vapaalla kentällä pysäyttävät

Tanssitaiteen vapaalla kentällä resurssit ovat pieniä ja tulevaisuuden näkymät usein surullisen kapeita. Erilaiset sivutyöt tai monialaisesti työskenteleminen on monen tanssitaiteilijan arkea – usein taloudellisen pakon edessä. Tämä teksti on kirjoitettu tanssitaiteen näkökulmasta, mutta tilanne on samankaltainen muidenkin taide- ja kulttuurialojen freelancereiden arjessa. Työaikojen rajattomuus ja palkaton työ ovat taide- ja kulttuurialoilla työskentelevien freelancereiden työelämässä valitettavan usein läsnä. Työtä tehdään niin pienillä resursseilla, että se uuvuttaa ihmiset.

Mihin käytettävissä oleva raha riittää? Mikä on kohtuullista? Miten rakentaa taiteellinen prosessi niin, että jälkikäteen kukaan ei tuntisi tulleensa riistetyksi?

Avaan tässä syitä, joiden vuoksi freelancerina toimivan tanssitaiteilijan arki on haastavaa, kuormittavaa ja epävarmaa. Taiteen tekemisen merkityksellisyys ja yhteisöt kiinnittävät kuitenkin monet tiukasti alalle epävarmuuksista huolimatta.

Jos haluat toimia vapaalla kentällä, sinun täytyy sitoutua siihen, että työn ja rahoituksen jatkuva hakeminen, oman työn merkityksen ja tarpeellisuuden perusteleminen sekä loputtomat kielteiset apurahapäätökset kuuluvat kiinteästi työarkeesi. Osaammeko me enää edes kuvitella miltä näyttäisi tanssitaiteen vapaa kenttä, jossa palkaton työ ei olisi niin suuressa roolissa? Onko reilua, että tanssin kenttä rakentuu sen varaan, että jotkut puurtavat vuodesta toiseen ilman asianmukaista korvausta?

Valitettavasti moni tanssitaiteilija vaihtaa alaa iän tuomien ruumiillisten muutosten tai loukkaantumisten myötä, mahdollisen perheen perustamisen tullessa ajankohtaiseksi tai jopa pian valmistumisen jälkeen alan realiteetit kohdatessaan. Moni sinnittelee urheasti. Toisaalta myös kiinnostuksen kohteet voivat ulottua muidenkin töiden pariin kuin tanssitaiteilijan työhön.

Jäsenkysely paljastaa

Temen jäsenjärjestö, Suomen tanssi- ja sirkustaiteilijat ry (STST), toteutti vuonna 2023 jäsenkyselyn, johon vastasi 85 jäsentä. Kyselyssä selvitettiin tanssitaiteen vapaalla kentällä toimivien tanssitaiteilijoiden ja koreografien työn tekemisen tapaa sekä ansiotasoa. Toisin sanoen kyselyn tulokset avaavat tanssialan freelancereiden tilannetta työelämässä.

Kaikkia freelancereina taiteellista työtä tekeviä STST:n jäseniä pyydettiin vastaamaan kyselyyn. Kysely suunnattiin siis niille jäsenille, jotka eivät ole kiinnitettyinä tanssiryhmiin vaan työskentelevät lyhyissä työsuhteissa, apurahoilla tai muutoin itsensä työllistäen.

70 % kyselyyn vastanneista ilmoitti tekevänsä palkatta hallinnollista työtä, joka on esimerkiksi rahoituksen hakemista, budjetointia, rahoituksen selvittämistä tai aikatauluttamista.

Kyselyn mukaan 29 % kyselyyn vastanneista sai tanssitaiteen alalla toimimisesta ansiotuloa alle 5000 euroa vuonna 2022. Lähes yhtä moni (26 %) oli saanut ansiotuloa tanssitaiteilijana tai koreografina toimimisesta 5000–10 000 euroa vuonna 2022. Lisäksi 70 % kyselyyn vastanneista ilmoitti tekevänsä palkatta hallinnollista työtä, joka on esimerkiksi rahoituksen hakemista, budjetointia, rahoituksen selvittämistä tai aikatauluttamista. Taiteellista ennakkosuunnittelutyötä teki palkatta 64 % kyselyyn vastanneista.

Kyselyn tulokset eivät ole yllättäviä suhteessa siihen, kuinka monessa paikassa freelance-tanssitaiteilijan on mahdollista työllistyä työsuhteessa. Silti tuloksia lukiessani olen ollut surullinen.

Huolehdimme hyvinvoinnistamme käymällä treenitunneilla tai erilaisilla terapioilla, mutta samana päivänä saatamme istua yömyöhään kirjoittamassa apurahahakemusta yksin, koska deadline on keskiyöllä. Teemme liian usein palkatonta työtä kyseenalaistamatta sitä. Ajattelemme, että jokaiseen hakuun on pakko osallistua, koska muuten olemme ulkona. Kannamme kentän paineita ruumiissamme. Kannattelemme vapaata kenttää tinkimällä omasta hyvinvoinnistamme.

Vapaata kenttää ei nimittäin olisi olemassa ilman taiteilijoita. Esityksiä, tapahtumia tai työpajoja ei synny ilman tekijöitä ja esiintyjiä. Tähän meidät on myös koulutettu, useimmiten korkeakoulussa tai monia tutkintoja yhdistäen. Tanssialan koulutus ei kuitenkaan anna kovin vahvoja työelämätaitoja. Tosin ilahduttavaa kehitystä tässä on viime aikoina tapahtunut esimerkiksi Taideyliopiston tarjoamien työelämäkokonaisuuksien myötä. Olen kuitenkin kuullut vastavalmistuneilta, että pudotus freelancerin todellisuuteen on usein aika raju. Näin koin itsekin tanssijaksi valmistuttuani.

En voi olla ajattelematta sitä, miten tanssin harjoittamisen traditiot vaikuttavat meihin myös työntekijöinä. Tanssitaiteen opinnoissa opitaan ylittämään omia rajoja monella tapaa. Opitaan työskentelemään kivun kanssa ja sietämään sitä. Opitaan ottamaan riskejä ja venymään aina vähän pidemmälle.

Johanna Karlberg (2023) on kirjoittanut Liitos-lehdessä kivusta ja sen merkityksestä tanssijantyössä. Hän esittää, että tanssijana tekee päätöksen omien rajojen venyttämisestä ja kehon taivuttamisesta tai puristamisesta sellaisiin asentoihin ja suuntiin, jotka eivät useinkaan ole kovin luonnollisia. (Karlberg, 2023.) Vuosia kestänyt kuvauksen kaltainen harjoittelu ei voi olla vaikuttamatta myös ajatteluumme. Kokemuksemme siitä, mikä on riittävää työelämässä, kaikuu harjoitushistoriaamme.

Tarvitaan tutkimusta ja hyviä työelämähankkeita

Viime vuosina on puhuttu ilahduttavan paljon taidealojen johtamisesta ja siitä, miten työryhmäläisten jäsenten rajoja tulee kunnioittaa vaikkapa yhteisiä pelisääntöjä luomalla. Esimerkiksi Floor is ours -hankkeessa on tehty tärkeää tutkimustyötä työturvallisuuteen ja työhyvinvointiin liittyen. Tutkimuksessa nousi esiin muun muassa vapaan kentän kuormituksen kehämäisyys. Tällä tarkoitetaan sitä, että työtä tehdään niin pienillä resursseilla, että se uuvuttaa työntekijät. Tämän jälkeen astutaan hetkeksi syrjään, mutta ennen pitkää aloitetaan kaikki uudelleen. (Visuri & Ansio & Koskela 2023, 37.)

Lisäksi Floor is ours -hankkeessa nousi esiin ensi-illan pyhyys ja siihen liittyvät haasteet. Esityksen valmiiksi saattaminen vaaditussa ajassa, riittävään taiteelliseen tasoon pääseminen sekä esityksen vähimmäiskesto vaikuttavat prosessien kestävyyteen ja työntekijöiden hyvinvointiin. (Visuri & Ansio & Koskela 2023, 49.) Usein tanssialan keskustelutilaisuuksissa joku ehdottaa, että pitäisi ruveta tekemään lyhyempiä esityksiä, jotta työstä saisi riittävän korvauksen. Tämä tarkoittaisi käytännössä vaikkapa 10 minuutin mittaista ensi-iltaa, koska usein rahoitus on täysin alimitoitettu suhteessa teosprosessin pituuteen ja työn laajuuteen. Se olisi yksi konkreettinen keino muuttaa sosiaalisesti kestämättömiä käytäntöjä. Tämä vaatisi kuitenkin aika paljon rohkeutta ja päättäväisyyttä yksittäisiltä taiteilijoilta ja työryhmiltä.

Floor is ours -hankkeessa nousi esiin myös työaikojen rajaamisen vaikeus sekä rajojen hämärtyminen yksityisen ja työn välillä. Rajattomuus työn tekemisen käytännöissä ja taiteilijaidentiteetin kiinteä yhteys minuuteen näyttäytyi taidealojen erityisenä piirteenä. Toisaalta tutkimuksessa käytetty aineisto oli tämän suhteen ristiriitainen, osin taidetyön tekemiseen suhtauduttiin tavallisena työnä. (Visuri & Ansio & Koskela 2023, 50.)

Muutamia keskustelunavauksia on julkaistu myös Voiman Taiteen paikka -julkaisussa viime aikoina. Tuomas Laitinen (2023) pohtii tekstissään taiteilijan epäselvää työmarkkina-asemaa. Rea-Liina Brunoun (2024) koskettava teksti Vapaata taidekenttää ajetaan jatkuvasti ahtaammalle – Huolestuttava määrä taiteilijoita vaihtaa alaa kokonaan avaa henkilökohtaisella tasolla kipeää ratkaisua vaihtaa alaa vapaan kentän mahdottomien työskentelyolosuhteiden vuoksi.

Keskustelua aiheesta on lisäksi käyty monissa alan tapahtumissa. Välillä minusta tuntuu jopa siltä, että tanssitaiteen tapahtumissa keskustelu jää pyörimään ainoastaan puuttuvien resurssien, heikkojen rakenteiden ja niistä kumpuavan voimattomuuden äärelle. Lähden itse usein tällaisista tapahtumista kotiin väsyneenä ja toivottomana.

Minkä pitäisi muuttua?

Kollektiivinen toivottomuus ja toimimattomien rakenteiden hyväksyminen ei kuitenkaan vie alaa eteenpäin. Siksi olen viime aikojen leikkausuutisten keskellä pohtinut todella paljon sitä, miten rakenteisiin voi vaikuttaa. Kuka rakenteita ylläpitää, jos ei kenttä itse? Me olemme osa rakenteita ja luomme niitä koko ajan. Miksi suostumme työskentelemään sellaisissa rakenteissa, jotka ovat epäterveet? Miksi teemme tämän itsellemme ja samalla toisillemme?

Rakenteet rakentavat, kannattelevat, johdattelevat ja mahdollistavat työtämme. Rakenteita ovat esimerkiksi erilaiset käytännöt ja toimintatavat – miten työmme järjestyy päivittäin, viikoittain tai kuukausittain? Minkä pohjalle rakennamme työtämme?

Rakenteet (organisaatiokulttuuri, johtamisjärjestelmä, arvot, erilaiset säännöt, prosessit, tilat ja tietojärjestelmät jne) ovat osa organisaation aineellista tai aineetonta pääomaa, joilla suunnataan yksilöiden ja yhteisöiden työtä sekä kehittämisen ja uudistamisen suuntaa. Ne kohdistavat yhteisön huomiota, tekemistä ja puhetta tiettyyn suuntaan. Niillä luotsataan yhteisön toimintaa kohti hyvää työilmapiiriä, tuloksellisuutta ja luovuutta – tai sitten ei. (Valtionkonttori)

Rakenteita voi muuttaa sisältä käsin, vaikka ensisijaisesti tehtävä on valtaa pitävien käsissä. Siksi esittävien taiteiden johtamisen kulttuurin kehittäminen on yhä edelleen erittäin tärkeää.

Ilahtuisin, jos vapaalle kentälle kehitettäisiin rohkeammin uudenlaisia toimintatapoja. Avoimet haut ovat esimerkiksi lisääntyneet viime vuosina huomattavasti. Olisiko nyt jo aika siirtyä pidempikestoisen taiteellisen työn tukemiseen?

Vapaalla kentällä johtaminen on usein kuitenkin väliaikaisempaa, harvinaisempaa tai epäsuorempaa. Koreografit, ohjaajat tai työryhmän koollekutsujat toimivat työryhmien johtajina usein, lyhyiden esitysprosessien tai taidehankkeiden ajan. Ison osan työarjestaan vapaan kentän taiteilijat kuitenkin johtavat itse itseään. Tässä prosessissa tapahtuu liian usein omien rajojen rikkomista. Pidämme epätervettä työskentelykulttuuria yllä muun muassa hyväksymällä liian lyhyet teosprosessit, liian pienet budjetit, jatkuvan uuden tuottamisen ja kilpailullisen ilmapiirin. Rakenteita pitää muuttaa ylhäältä käsin ja kulttuuripoliittinen vaikuttaminen on tärkeää, mutta haluaisin näiden lisäksi nostaa keskusteluun taiteilijoiden toimijuutta korostavan näkökulman.

Ilahtuisin, jos vapaalle kentälle kehitettäisiin rohkeammin uudenlaisia toimintatapoja. Avoimet haut ovat esimerkiksi lisääntyneet viime vuosina huomattavasti. Olisiko nyt jo aika siirtyä pidempikestoisen taiteellisen työn tukemiseen? Mitä jos haussa olisi tuotantopaikkoja teossarjoille? Mitä jos yhdellä hakemuksella voisi saada lupauksen työn tukemisesta vaikkapa kolmena vuonna peräkkäin. Mitä jos residenssi kestäisi vuoden sen sijaan, että tarjotaan kahden viikon kesäresidenssiä? Mitä jos teosprosessit olisivat vähintään kuusi kuukautta pitkiä?

Väistämättä tämä tarkoittaisi sitä, että yhä harvempi saisi mahdollisuuksia, ellei resursseja lisättäisi. Enkä missään tapauksessa tarkoita, että kaikesta lyhytkestoisesta ja nopeasta pitää luopua. Haaveilen enemmänkin rakenteista, joissa vapaalla kentällä olisi sekä uusille tekijöille mahdollisuuksia antavia, lyhytkestoisia tukia, mutta yhä enemmän myös pitkäkestoisemman taiteellisen työn mahdollistavia toimintamalleja.

Lisäksi hiukan provosoiden ehdotan, että tanssin vapaalla kentällä myös ennakkosuunnittelusta ja tuotannollisesta työstä pitäisi maksaa asiallinen korvaus. Se tarkoittaisi varmasti vähemmän uusia teoksia vuoden aikana, mutta kohentuisiko vapaan kentän hyvinvointi näin?

Mikäli työtä tehdään ilman korvausta, olisi vähintään tärkeää hahmottaa omat rajansa. Kuinka suuren määrän olen valmis tekemään esimerkiksi apurahahakemuksia ilman mitään korvausta? Ja toisaalta miettiä, miten palkattoman työn voisi toteuttaa mahdollisimman kevyesti ja itselleen mieluisalla tavalla. Itse olen esimerkiksi oppinut, että palkaton työ sujuu paljon helpommin yhdessä läheisen kollegan kanssa kuin yksin. Minulle on mieluisampaa viettää perjantai-iltaa hakemuksen äärellä yhdessä, samalla kuulumisia vaihtaen, kuin yksin tuskaillen. Olen tietenkin onnekas, kun olen löytänyt tällaisia yhteistyön tekijöitä lähelleni, jotka toivovat yhtä kovasti, että työmme löytäisi paikkansa ja saisi rahoitusta.

Lopuksi kehotan

Kehotan harjoittelemaan esityksen skaalaamista käytettävissä olevien resurssien mukaan. Puhun itse mielelläni resurssien mukaan toimimisesta, jossa lähtökohtana on kysymys siitä, mihin käytettävissä oleva raha riittää. Mikä on kohtuullista? Miten rakentaa taiteellinen prosessi niin, että jälkikäteen kukaan ei tuntisi tulleensa riistetyksi?

Tämä koskettaa myös työryhmien vetäjiä. On tärkeää pohtia, miten paljon on valmis tekemään ilmaista työtä ennen kuin katkeroituu – missä kulkee raja? Ja on tärkeää opetella sanomaan ei. Tonnin budjetilla ei ole mahdollista toteuttaa näyttämöteosta. Peruuttaminen, pienentäminen, siirtäminen ja uudelleen ajatteleminen ovat tärkeitä taitoja, joita meidän kaikkien tulisi harjoitella. Näin voimme näyttää myös rahoittajille, että taiteilija tarvitsee työstään korvauksen.

Liiton roolista

Jäin vielä pohtimaan, miten Teme ja STST voisivat tukea tanssitaiteilijoita enemmän, jotta alalla olisi mahdollista työskennellä erilaisten elämäntilanteiden aikana. Olisi tärkeää luoda yhä enemmän poliittista painetta rahoituksen kasvattamiselle ja näin luoda edellytyksiä palkkakuopasta nousemiselle. Tällä hetkellä ammatin vaihtaminen tai vähintään sivuammatin hankkiminen on monen tanssitaiteilijan ainut vaihtoehto selvitä taloudellisesti. Jos haaveilee työelämässä vietettyjen vuosien aikana jonkinlaisesta nousujohteisesta palkkakehityksestä, on tanssialan todellisuudessa siihen surullisen vähän mahdollisuuksia.

Tämä teksti on pintaraapaisu ja freelancerkoordinaattorin työssä minulle tulee myöhemmin uusia mahdollisuuksia jatkaa näiden ja muiden freelancereiden arkeen liittyvien kysymysten pohdintaa. Jos olet kiinnostunut pohtimaan yhdessä muiden kanssa työelämään ja freelancerin arkeen liittyviä kysymyksiä, voin suositella osallistumista freelancereille suunnattuihin valmennus- ja vertaisryhmiin. Ryhmät ovat tähän mennessä olleet erittäin suosittuja ja kysyntää on ollut enemmän kuin olemme Mielenterveyden työkalupakki -hankkeen voimin pystyneet tarjoamaan. Elokuun alussa aukeaa ilmoittautuminen syksyn ryhmiin ja paikat täytetään ilmoittautumisjärjestyksessä. Temen viestintää seuraamalla saat tietoa tulevista ryhmistä. Mielenterveyden työkalupakki -hanke on osa Suomen kestävän kasvun ohjelmaa. Työterveyslaitoksen toteuttaman hankkeen yhteistyökumppaneina Temen lisäksi ovat Kulttuuripolitiikan tutkimuskeskus Cupore, Muusikkojen liitto sekä Taiteen edistämiskeskus.

Palaan lopuksi jäsenkyselyymme. Kyselyn avovastauksissa on kuvattu tanssitaidetta paikkana, jossa yhdenvertaisuus ja eettisyys nostetaan niin tärkeiksi työtä ohjaaviksi arvoiksi, että me voimme näyttää mallia yhteiskunnassa muille aloille. Tanssitaide tai taide laajemminkin voi parhaimmillaan olla työtä, jossa ihmiset tulevat kuulluiksi ja osallisiksi myös työntekemisen käytäntöjen kehittämisessä.