Kun #Metoo-kampanja alkoi Suomessa, ajattelin ensin, että se ei koske minua henkilökohtaisesti mitenkään. En osaa sanoa, miksi se oli ensimmäinen reaktioni, koska vähitellen keskustelun jatkuessa aloin muistamaan kaikenlaista teatterialalla itseeni kohdistunutta vähintään kyseenalaista, seksuaalisesti värittynyttä ja muunlaista vallan väärinkäyttöä. Oliko reagoinnissani kampanjaan kyse torjunnasta, liiankin hyvin toimivista defensseistä, jostakin harhaisesta minäkuvasta, jonka mukaan olen haavoittumaton?
Lähdenkö liian kaukaa liikkeelle, kun yritän tässä tekstissä kuvata, mitä olen näytelmäkirjailijana ja freelance-ohjaajana kokenut tänä pandemia-aikana? Ehkä en, koska ajattelin tämän kriisin alussa ja hyvin pitkään sen jatkuessakin aika lailla samoin: Minun tappioni tai kärsimykseni ovat olemattomia verrattuna niin moneen muuhun.
Äskettäin sairastamani covid opetti minulle lisää haavoittuvaisuudesta ja vihjaisi, että joskus on hyvä paljastaa se myös muille.
Helmikuussa 2020 kirjoittamani ja ohjaamani Kartta esitettiin viimeisen kerran Kansallisteatterin edesmenneessä Willensaunassa. Teoksen suhteen oli tapahtunut sellainen kömmähdys, että sitä markkinoitiin komediana, vaikka sitä se ei ole. Esityksiä peruttiin, tunsin epäonnistuneeni. Näytelmäni kuvaa eksyksissä olevaa ystäväpiiriä, joka alkaa kääntyä toinen toistaan vastaan, kun kuolleesta auktoriteetista ei ole yksimielisyyttä edes sen suhteen, onko hän kuollut vai ei. Kyseessä on elämäntapasatiiri ja allegoria, jota nyt myöhemmin voi lukea vaikkapa tämänhetkistä, pandemiaan liittyvää polarisaatiota vasten.
Olin Kartan harjoitusten aikaan omasta päätöksestäni vailla agentuuria, mutta muutama viikko ennen ensi-iltaa sain Agency Northilta ytimekkään yhteydenoton: ”Saisimmeko me edustaa Karttaa?” Tuntui hyvältä, kun heti perään Teatterin tiedotuskeskus ilmoitti oma-aloitteisesti käännättävänsä näytelmän englanniksi. Tekstin tulevaisuus näytti valoisalta.
Sitten tuli korona. Agentuuri ilmoitti ykskantaan, että juuri nyt ei kannata yrittää myydä minnekään yhtään mitään. Se ”juuri nyt” jatkuu vieläkin. Menetinkö tämän teoksen pandemian uhrialttarille?
Vuosiksi 2020-21 olin tullut valituksi UNO:n kirjailijaohjelmaan, mistä olin ja olen loputtoman kiitollinen. Tämä ohjelma on ollut myös eräänlainen panssarini ja vakiovastaukseni, kun minulta ovat kollegat ja muut kanssaihmiset viimeisen parin vuoden aikana kysyneet, miten viruskriisi on vaikuttanut työskentelyyni. ”Ei mulla ole mitään hätää”, olen vastannut, koska olin joka tapauksessa ajatellut keskittyväni kirjoittamiseen ja sitoutunut UNO:n väljään ohjelmaan, jossa isoimmat muutokset toiminnassa olivat aikataulusäädöt, tapaamisten ja verkostoitumisreissujen siirtämiset etä-lähi-hybridi-akselin ympäri moneen kertaan. Kirjailijaohjelma tarjosi myös hetkellisesti toimeentuloa.
Alan hahmottaa omia tappioitani. Ne ovat menetettyjä tuloja, joita kukaan ei koskaan tule korvaamaan, kadotettuja työtilaisuuksia, teosten kuolemia.
Keväällä 2020 työhuoneella Linnunlaulussa kasasin kolmen vuoden aikana tuotetusta materiaalista käsikirjoitusta Pyöveli-ryhmän trilogian toiseen osaan, josta olimme sopineet yhteistuotannon Kanneltalon kanssa syksyksi 2020. Muistan ajasta kirkkaan auringonvalon, joka tulvi Töölönlahdelta puiden ja ikkunan läpi huoneeseen, kotikulmien wc-paperia hamstraavat ihmiset, joista joillakin oli pelottavan näköisiä hengityssuojia naamassa, nallet ikkunoissa, pitkät puhelut Roomaan, tilannekatsaukset täydessä eristyksissä elävän ystävättären kanssa, someteatteri-innostuksen, oman levottomuuteni ja keskittymiskyvyttömyyteni. Selasin uutisia ihan koko ajan, yritin hahmottaa, mitä tapahtuu. Onneksi käsikirjoituksen kirjoittaminen oli enemmänkin dramatisointia kuin kokonaan uuden luomista. Muuhun en varmaankaan olisi kyennyt.
Ja taas kävi tuuri ajoituksen suhteen. Pystyimme kuin pystyimmekin järjestämään harjoittelumme intensiivijakson Kanneltalon kesäresidenssissä ja saimme ensi-iltaan Ranskalaiset viivat (Making on Pyöveli 2) suunnitellussa aikataulussa. Tosin esitys tehtiin alusta loppuun lähikontaktia välttäen, rekvisiitan desinfiointivuoroja jakaen, visiireissä, maskeissa, pelossakin ja lukemattomin erityisjärjestelyin, joista mainittakoon, että lipuista oli myynnissä vain puolet, jotka eivät nekään oikein menneet kaupaksi. Kannelmäki oli tuohon aikaan tartuntatilastoissa korkealla ja kuulin ihmisten välttävän erityisesti näitä alueita sekä teatterissa käymistä ylipäätään. Esityksiä peruttiin. Menetimme siis työryhmänä huomattavan osan lipputuloista. Ajatukset esityksen kiertuetulevaisuudesta olimme haudanneet vähin äänin. Emme uskaltaneet suunnitella mitään, jo ensi-illan toteutuminen oli ihme.
Marraskuussa 2020 löysin vakituisemman työhuoneen itselleni Hernesaaresta ja aloin kirjoittaa uutta näytelmääni työnimellä Erään herääminen. Vai oliko se silloin? Tästä eteenpäin kaikki on mielessäni jotenkin sumuista ja aikajana alkaa hajoilla. Mieli yrittää ankkuroitua joihinkin selkeisiin etappeihin: muutto, esikoisen ylioppilasjuhlat, kirjan julkaiseminen, äidin sairastuminen, vuodenajat, mökkireissut, apurahahakemukset, hanttihommat, oli joku piknik, joku seesteinen vaihe, oli iso mielenosoitus, aloitin työskentelyn Suomen teatteriohjaajat ja dramaturgit ry:n hallituksessa, kirjoitin, en välillä pystynyt fokusoitumaan oikein mihinkään, selasin liikaa somea, katsottiin kotona jotain tv-sarjoja, joista niistäkään ei oikein muista mitään, tuli rokotukset, olin poissa tolaltani, opponoin ihan liikaa mielessäni jonninjoutavia ”mielipiteitä” siitä ja tästä ja tuosta. Vajosin alakuloon. Päätin luovuttaa. Päätin jatkaa ja yrittää, ihan sama, mitä tulee.
Entä jos tämä ei olekaan minun kohdallani mikään pandemiakriisi? Ehkä olen vaan niin huono.
Aikajanan hajoamiseen liittyy kasvava kuristus, näköalattomuuden asettuminen taloksi vääjäämättömällä tavalla. Yhteisen kriisintunteen sijaan tajuntaan alkoi hiipiä suuri eriarvoisuuden ja epäoikeudenmukaisuuden kokemus. Samaan aikaan, kun koko alamme on ollut uhattuna, jotkut muut alat ovat alkaneet suorastaan hyötyä tilanteesta ja haistaa mahdollisuuksia bisnekseen. Disinformaatio alkoi rehottaa, ihmiset leiriytyä, kadotin hyvän ystävän salaliittoteorioiden jäätävään maastoon. Otin kaiken tämän syvästi henkilökohtaisesti, suojat pettivät kokonaan.
Samaan aikaan kaikki suunnittelu teattereiden ja tuottavien tahojen kanssa kävi mahdottomaksi. Keskusteluissa oli pitkääkin pidempiä viiveitä (ymmärrettävästi, koska korona) ja lopputulos piinallisen odottelun – tai suoranaisen vastaamattomuuden – jälkeen oli nolla. Kompensaatiot, mielivaltaiset apurahapäätökset, tässä kohdassa uuvun. Sanon vaikka kärjistäen, että tuet menivät instituutioille, yrittäjille ja harrastajille.
Minulla on ollut koko ajan kaikki hyvin. Minulta ei ole peruuntunut yhtäkään ensi-iltaa. Virus ei ole tappanut yhtäkään läheistäni.
Nyt, tammikuussa 2022, kun olen viime kevään toivonpilkahduksista asti aktiivisesti yrittänyt tulla ulos tästä omasta, mistä lie, jähmettyneisyydestäni (Taistele-Pakene-Jähmety) tai tunnelista, tarjonnut uuden näytelmäni versiota yhteistyössä jatkokehiteltäväksi ja ohjausideoitani tuotantoon saaden koko ajan saman vastauksen: ”—, koska korona”, alan hahmottaa omia tappioitani. Ne ovat menetettyjä tuloja, joita kukaan ei koskaan tule korvaamaan, kadotettuja työtilaisuuksia, teosten kuolemia. Epävarmuus, jota vastaan olen joka päivä psyykannut erilaisin konstein suojaa, on isona ja vastaansanomattomana, painavana möykkynä sisälläni. Siksi kirjoitan tämän tekstin. Sitä möykkyä on pakko jaksaa pöyhiä, yrittää saada se ulos.
On myös yritettävä antaa ääni niille tappioille, jotka ovat hankalasti tilastoitavissa tai kiteytettävissä otsikoihin ja jotka tulevat jatkumaan pitkään, monien kohdalla loputtomasti, pelkään. Juuri nyt, tätä kirjoittaessani, Sunklo julkaisi kannanoton, jossa kerrotaan, että arvio näytelmäkirjailijoiden pandemian aikana menettämistä tuloista on 7 miljoonaa euroa. Minkälainen summa olisi, jos siihen lisättäisiin päälle vielä kaikki hiljaisuudessa haudatut tilaukset menneinä kahtena vuotena ja tulevina lähivuosina?
Ja tietysti, koska taiteilija olen, jatkuvana seuralaisena on ajatus, että entä jos tämä ei olekaan minun kohdallani mikään pandemiakriisi? Ehkä olen vain niin huono. Ehkä olisin joka tapauksessa ollut syrjäytymässä alalta tai jo syrjäytynyt ennen kuin tämä kaikki alkoi. Stop! On jatkettava, on uskottava, on fantasioitava, että tulee päivä, jolloin tätä kaikkea muistellaan jonakin ihmeellisenä notkahduksena, pimeänä välitilana, josta kaikki hieno vasta alkoi.
Äskettäin sairastamani covid opetti minulle lisää haavoittuvaisuudesta ja vihjaisi, että joskus on hyvä paljastaa se myös muille. Kiitos tästäkin, sinä viheliäinen virus.
