Istuipa viime keväänä zoom-tapaamisessaan eräs tanssitaiteilijoista koostuva ryhmä. Tapaamisen tarkoitus oli jakaa niukkuutta – jälleen kerran. Olimme saaneet residenssipaikan kahdeksi viikoksi. Residenssitilan lisäksi pakettiin kuului viidensadan euron tuotantotuki. Tapaamisemme tarkoitus oli ratkaista, miten tuo viisisatanen jaetaan kymmenelle hengelle. Tilanne oli absurdi ja naurettava räikeässä kompetenssin ja resurssien epäsuhdassaan: kymmenen taideyliopistokoulutuettua ammattitaiteilijaa keskusteli empaattisesti ja jäsennellysti, miten jakaa summa, joka ei kata edes yhdelle meistä viikon työehtosopimuksen mukaista työtä.
Päätimme, että rahaa halutaan jakaa suhteellisesti, työtuntien perusteella. Osa ryhmän jäsenistä kieltäytyi solidaarisuussyistä kokonaan vastaanottamasta rahaa, sillä heillä oli sillä hetkellä tai lähitulevaisuudessa muita tuloja. Rahan jakoa varten päädyttiin luomaan laskukaava. Kun kokonaissummasta vähennettiin residenssin aikana tulleet ruokakulut, tuloksena oli, että suurin ryhmän jäsenelle jaettu palkkio työstä oli 76,50 euroa. Kyseisen henkilön työtunteja oli yhteensä 30. Korkeakoulutetun tanssitaiteilijan tuntipalkaksi tuli täten 2,55 euroa.
Taiteilijoiden intohimo ammattiaan kohtaan sekä kaipuu yhteisöllisyyteen “rahoitti” suurimman osan tapauksen taiteellisesta sekä tuotannollisesta työstä.
Taiteilijoiden intohimo ammattiaan kohtaan sekä kaipuu yhteisöllisyyteen “rahoitti” suurimman osan tapauksen taiteellisesta sekä tuotannollisesta työstä. Niukkuuden jakamisen kipeät kysymykset ovat tuttuja monelle. Aihe tulee esiin myös Eerika Arposalon Liitokseen vastikään kirjoittamassa jutussa tanssin aluekeskusten ohjelmistopolitiikasta: tulisiko varmistaa että työ on täysrahoitettua vai jakaa resursseja pienemmissä paloissa useammille. Samalla taiteilijat tarttuvat pienimpiinkin työtilaisuuksiin.
Nyt puoli vuotta kestäneen puheenjohtajakauteni aikana olen pohtinut paljon alojemme yhteisöllisyyttä. Missä ja millaista se on? Miksi törmään usein siihen, että kentällä koetaan yhteisöllisyyden puutetta? Samalla moni kaipaa lisää yhteisöllisyyttä ja olisi halukas tekemäänkin jotakin asian eteen, kuten kertomani anekdoottikin osoittaa. Yhteisön osana oleminen edes välillä on tärkeä henkireikä siihen irrallisuuteen, jota helposti kokee kun oma työelämä on sirpaleinen. Nykyinen taiteen työkentän rakenne ajaa taiteilijoita kuitenkin kilpailemaan ja ajamaan kukin omaa etuamme. Esimerkiksi pitkiä apurahoja myönnetään pääasiassa vain yksittäisille taiteilijoille, vaikka esittävän taiteen tekeminen on yleensä ryhmätyötä. Kollektiiveihin panostaminen oman henkilökohtaisen uran edelle asettuu erittäin haastavaksi.
Yhteisöllisyys ei synny eikä elä tyhjästä pelkkänä arvona. Se edellyttää tanssin ja sirkuksen aloille lisää pitkäaikaisia, kunnolla rahoitettuja työpaikkoja. Tämä mahdollistaa paitsi yksittäisten kollektiivien, ryhmien ja organisaatioiden, myös laajemmin koko kentän parempaa yhteenkuuluvuuden tunnetta. Kyseessä on itseään ruokkiva kierre: paremmin rahoitetulla alalla on paremmat mahdollisuudet yhteisöllisyyteen ja solidaarisuuteen sekä ajamaan etujaan ja vahvistumaan entisestään.
Temen uusissa hallitusohjelmatavoitteissa on muun muassa taiteilija-allianssi sekä kulttuurin osuus valtion budjetista nostettavan yhteen prosenttiin. Tavoitteiden toteutuminen olisi hyvä askel kohti kohtuullisia, inhimillisiä ja taidetta palvelevia työoloja.