Viime aikoina on jälleen keskusteltu tanssin kentän työolosuhteiden raadollisista puolista mm. Suomen Kuvalehden artikkelissa Tanssia ilman rajoja (Helin 2022) ja siitä nousseissa jatkokeskusteluissa. Kerron tässä artikkelissani taustaa ja sisältöjä tekeillä olevasta väitöstutkimuksestani, jossa ehdotan traumasensitiivistä tanssipedagogista ajattelua ja käytäntöjä turvallisemman taiteellisen työskentelyn ja tanssinopetuksen tueksi. Unelmani on, että kaikilla tanssin toimijatasoilla harrastelijoista ammattilaisiin tanssia toteutettaisiin turvallisesti, ihmisen ydintä kunnioittavasti ja osallistujien toimijuutta voimistavasti.
Kaunis keväinen kaupunki puskee silmuja esiin puista kilpaa linnunlaulun ja auringonpaisteen kanssa. Erään kerrostalon vinttikerroksessa, ihan rautatieaseman kupeessa, nuori nainen, oikeastaan vasta tyttö, seisoo muiden joukossa. Tanssisali on suuri ja avara, mutta hänen olemuksensa on kutistunut ja typistynyt. Tanssisarjat etenevät tiukalla tempolla ja Tyttö katsoo tanssivaa kuvaansa peilistä, mutta näyttää silti kadonneen jonnekin. Tasapaino huojuu, koordinaatio ei pysy tahdissa, minuus ei ehdi mukaan. Tyttö huokaa, silmäkulmassa kimmeltään jotain kyyneleen kaltaista.
Olen syöksynyt tanssiin koko olemukseni voimalla, muuttanut kauas kotoa oppimaan lisää. Mutta en osaakaan mitään… En osaa edes seistä! Tendu, grand battement, tendu tendu kääntyy siirtyy vii-kuu-see-kaa hyppy ja alas, ylös taakse seis ja kaikki muut ovat siinä rytmissä missä pitää, minä pysyn hädin tuskin mukana. Lattia ei tue niin kuin olen tottunut, koska saan tuen vain jalkapohjien kautta enkä selästä, kyljistä, reisistä, päästä, toisista ihmisistä. Mihin katosi lämpö? Tuo peilikuva on kylmä ja kova. Kaikilla on raajojen mittainen reviiri jolle ei tule astua, jännittyneet kasvot ja keskittynyt katse kohtikylmää peilipintaa. Täällä katseen maailmassa olen yksin kaikista näistä ihmisistä huolimatta.
Teen taiteellisen tutkimuksen väitöstutkimustani Taideyliopiston Teatterikorkeakoulussa. Tutkimukseni nimi on Ikkuna itseen – traumasensitiivinen, itsetuntemusta ja yhteyden kokemusta tukeva tanssipedagogiikka. Väitöstutkimuksellani jatkan tanssitaiteen tohtori Kirsi Törmin aloittamaa keskustelua traumatietoisuuden merkityksestä tanssitaiteen kentällä, lisäten keskusteluun pedagogista näkökulmaa. Traumasensitiivisyys on tutkimuksessani näkökulma turvallisuuden tunteen tukemiseen luovan ja pedagogisen tanssityön keskeisenä elementtinä. Lähestyn pedagogiikkaa taiteen tekemisen suunnasta ja näen sen J.A. Holloa lainaten (ks. Taneli 2010) kasvamaan saattamisena ja Martin Buberia (1993/1923) vapaasti mukaillen ihmisten välissä tapahtuvana kohtaamisena (ks. myös Kauppila 2012). Pedagoginen ajattelu on mielestäni oleellista kaikessa ihmisten kohtaamista ja valta-asetelmia sisältävässä tanssitoiminnassa, kuten työryhmätyöskentelyssä. Itse työskentelen eri-ikäisten aikuisten kanssa, harrastelijoista ammattilaisiin.
Väitöskirjassani kehitän jaettavaa, erilaisiin konteksteihin sovellettavissa olevaa traumasensitiivisen tanssipedagogiikan mallia. Julkaisen väitöskirjani monimediaisena verkkojulkaisuna. Toivon väitöskirjallani voivani osaltani vaikuttaa positiiviseen kehityskulkuun sekä tanssin kentällä että yhteiskunnassa laajemmin.
Tämän tekstin punoksessa kulkee kokemuksellinen, autofiktiivinen tarinani Ympäri, joka heijastaa omia yhteyden ja erillisyyden kokemuksiani tanssin ja kehollisuuden parissa. Toivon tarinallisen tekstilajin avaavan artikkelini aiheen kokemuksellista tasoa ja resonoivan lukijan omien kokemusten kanssa.
Ennen tanssi oli tuntojen maailmaa. Ihon kosketus ilmaan, vaatteisiin, hikeen, toisiin ihmisiin, lattiaan, seiniin, peiliin… Kuumuus puskee sisältä päin kun on riehunut tarpeeksi, hiukset liimautuvat ohimoille ja niskaan, poninhäntä on pörrööntynyt takaraivolta uuteen ilmiasuun, näin tapahtuu täälläkin, mutta täällä en aidosti tiedä, että toisillakin on lämmin iho, lämmin kosketus, paino kehoni päällä tuntuisi erilaiselta eri kehonosista, eri kehonosissa, eri ihmisten kehonosista, kokonaisista lihallisista ihmisistä.
Miten oppisin samanlaiseksi kuin muut täällä? He osaavat, pysyvät hyvin pystyssä ja mukana, oppivat fraasit ja muistavat sarjat. Täällä suuressa kaupungissa täytyy pärjätä näillä tavoilla, olla osa joukkoa ja onnistua oikealla tavalla. On vain niin kylmä sisältä.
Oma tanssin harrastajataustani on Jojo – Oulun tanssin keskusta edeltäneen Oulun Tanssistudion hyvin yhteisölliseksi kokemassani toiminnassa, mikä on vaikuttanut voimakkaasti tanssikäsitykseeni. Harrastajakokemuksiini verrattuna tanssin ammatillinen koulutus ja ammattikenttä ovat tuntuneet yksinäisiltä ja erillisyyden tunnetta rakentavilta.
Valmistuttuani tanssitaiteen kandidaatiksi vuonna 2002 päädyin perustamaan ikäihmisten parissa, osallistavan taiteen kontekstissa toimivan tanssiryhmä Myrskyryhmän yhdessä Elli Isokosken kanssa. Taiteen taian tapahtuminen minun ja muiden osallistujien välissä, yhteyden kokemuksena muihin ihmisiin, palautti minulle tunteen tanssin merkityksellisyydestä ja vei kiinnostukseni yhä enemmän kohti vuorovaikutuksen kysymyksiä ja pedagogiikkaa. Tanssipedagogiikan maisteriopinnoissani keskityin tanssin kokemuksellisuuteen ja tunnistin sen itsetuntemusta tukevan potentiaalin. Kehollinen työskentely on voimakasta ja erilaisia tunteita herättävää, mutta näistä asioista ei mielestäni tanssityön keskellä juurikaan puhuttu. Väitöskirjatyössäni etenen tarkastelemaan turvallisuuden tunteen merkitystä tanssin sisältöjen ja kokemuksellisuuden toteutumiselle.
Kesän helteessä kymmenenvuotias Tyttö heittää vanteen taaksepäin Ystävälle, pitkä kaari halki ison nurmikentän, tuolta tulee toinen vanne, hänelle heitetty, hän saa sen kiinni ja pyörähtää, tekee kuperkeikan, kohtaa Ystävän keskellä nurmikenttää ja yhdessä keksitty voimisteluohjelma jatkuu eteenpäin, kunnes tulee aika sopia lisää, keksiä uutta yhdessä. Voimistelu on oikeissa harjoituksissa sekä ihanaa että ahdistavaa, mutta Ystävän kanssa siitä puuttuu kilpailu ja suorittaminen, luodaan uutta yhdessä, ei sen kummempaa. Kesä, nurmikenttä ja vapaus, liikkeen ja ystävyyden riemu.
Lapsuudessani harrastin rytmistä kilpavoimistelua. Voimistelun kulttuuri oli lapsen kehoa rikkovaa, henkisesti epätervettä ja teini-ikäisiltä valmentajilta puuttui tarvittava pedagoginen taito ja kyky pitää meitä turvassa. Lopulta rikoin itseni kirjaimellisesti ja voimisteluharrastukseni päättyi yksitoistavuotiaana kirurgin pöydällä.
Traumaattinen kokemus säilöytyi minuun häpeänä polvieni leikkausarpia kohtaan. Jokainen viaton kysymys arvistani aktivoi häpeän oman kehoni pettämisestä altani. Kehon syvissä kerroksissa vaikutti muistoina kehoni pirstaleiseksi repeytynyt kokonaisuus, joukkoon kuulumisen tunteeni särkyminen.
Vasta aikuisena olen ymmärtänyt arpiini liittyneen häpeän kokemuksen. Enää en välitä arvistani, ne ovat osa minua, kokemushistoriaani. Meillä kaikilla on arpia, mutta suuri osa niistä on sisäisiä, näkymättömiä. Arvet ja niiden alla piilevät kokemukset tulevat näkyviksi vasta kun ne törmäävät arkitodellisuudessamme johonkin, joka piirtää niitä esiin.
Trauma on turvallisuuden tunteen toiminnallinen rikkoutuminen, katkos yhteydessä itseen ja maailmaan. Se syntyy vaikutuksesta, joka jollakin tapahtumalla on ihmiseen, ei tapahtumasta itsessään. (mm. Levine 2008, Kolk 2017). Tanssi on yksi hyvä keino avata yhteyttä omaan, keholliseen kokemusmaailmaan. Samalla kaikenlaiset kokemukset, myös traumaattiset, voivat tulla kehon kautta esille (Ogden et al 2006, Kolk 2017). Jos tanssissa ei ole tilaa kehotietoisuudelle eli omien sisäisten kokemusten havaitsemiselle ja omien rajojen tunnistamiselle, tanssista voi tulla suorittavaa, annettua mallia toisintavaa, turvattomuuden tunnetta lisäävää ja persoonallisesta olemisen tavasta vieroittavaa.
Parhaimmillaan traumasensitiivinen työskentely vahvistaa turvallisuuden tunnetta ja tekee tilaa ihmisten todellisille kokemuksille, niin että yhteinen työskentely voi olla turvallista, ravitsevaa ja uutta sisältöä synnyttävää.
Autonominen hermostomme reagoi eletyn elämämme pohjalta tunnistaen turvaa ja vaaraa. Turvalliseksi kokemassamme tilanteessa pääsemme sosiaaliseen liittymisen tilaan, jossa voimme hyvin ja luovuus on mahdollista. Turvattomuuden tunne taas voi johtaa joko ylivireystilaan, jossa taisteleminen ja pakeneminen ovat päällimmäisinä reaktioina, tai alivireyteen, josta voi seurata jähmettymistä ja dissosiaatiota eli eriasteista kehollisesta todellisuudesta irrallaan olemista. Taisteleva, pakeneva tai jähmettynyt, kehostaan irrallaan oleva tanssinopiskelija tai työryhmän jäsen ei ymmärrettävästi ole kovin luovassa ja vastaanottavaisessa tilassa. (Porges 2011, Törmi 2019)
Kirsi Törmi (2021) sijoittaakin keho- ja traumatietoisuuden eettisen osaamisen perustaksi. Hän esittää, että kun osaamme tunnistaa oman kehomme viestejä, meillä on edellytyksiä tunnistaa paremmin myös oman toimintamme vaikutusta toisten ihmisten hyvin- tai pahoinvointiin. Kehon viestien ymmärtäminen lisää ymmärrystä sekä itseä että toisia kohtaan ja tuo turvaa myös ryhmän johtajan positiossa olevalle.
Näen traumasensitiivisyyden työasenteena ja -osaamisena, jonka puitteissa omia arpiaan ei joudu kohtaamaan yllättäen ja turvattomasti osana opiskelua tai työskentelyä. Siksi tanssipedagogeilla ja muilla työryhmien ohjaajilla olisi mielestäni hyvä olla perustietoa trauman mekanismeista ja turvalliseen työskentelyyn liittyvää osaamista. Tämä osaaminen tukisi myös tilanteita, joissa traumoja yllättäen kohdataan, ja toisaalta lisätraumojen tuottamista työskentelyn tai opiskelun oheistuotteina osattaisiin välttää. Parhaimmillaan traumasensitiivinen työskentely vahvistaa turvallisuuden tunnetta ja tekee tilaa ihmisten todellisille kokemuksille, niin että yhteinen työskentely voi olla turvallista, ravitsevaa ja uutta sisältöä synnyttävää. Turvallisissa olosuhteissa voi olla mahdollista tutkia rajujakin asioita.
Tulee toinen päivä, toinen aika, toisen kesän loppu. Ystävän perhe ostaa käytetyn Volvon, pakkaa niukat tavaransa autoon ja lähtee takaisin Eestiin, perheen isän nelivuotinen yliopistopesti on päättynyt. Myöhemmin saadaan tietää, että Ystävän perhe ei ajanutkaan etelään ja Eestiin. He suuntasivat autonsa keulan kohti pohjoista, kääntyivät sitten länteen ja vasta myöhemmin takaisin etelään. He loikkasivat Ruotsiin. Oli meneillään Neuvostoliiton viimeiset vuodet ja Ystävän veli oli jo lähes armeijaikäinen. Etukäteen ei asiasta kerrottu kenellekään, jopa lapset osasivat sulkea suunsa. Tai mahtoivatko hekään tietää.
Talven keskellä, puoli tai puolitoista vuotta myöhemmin – lapselle asialla ei ole niin väliä – Tyttö on suuressa urheiluhallissa Göteborgissa, seuraamassa voimistelun EM-kisoja. Väliajalla Tyttö juoksentelee urheiluhallin käytävillä ja törmää yhtäkkiä Eestiin-Ruotsiin kadonneeseen ystäväänsä. Ystävä ei osaa sanoa hänelle juuri mitään, suomen kieli ei muistu mieleen äkkiä, varoittamatta. Hämmennys valtaa kummankin tytön ja he eroavat jälleen eivätkä tämän jälkeen tapaa enää toisiaan. Aikuisina heistä tulee Facebook-kaverit. Oppiessaan myöhemmin tekemään tanssikoreografiaa Tyttö kaipaa usein esineitä käsiinsä kuten voimistelussa, se tuntuu luontevalta.
Maailman ja yksityiselämän tapahtumat eivät jää tanssisalin ulkopuolelle. Tulemme paikalle kokonaisina ihmisinä, omasta elämäntilanteestamme ja keskellä yhteisesti jaettuja kokemuksia, kuten koronapandemia, ilmastonmuutos tai Euroopassa puhjennut sota. Esimerkiksi tällä hetkellä Ukrainan sota voi aktivoida ylisukupolvisia traumajälkiä Suomen sodista, joita on siirtynyt eteen päin usean sukupolven ajan ja saada meidät toimimaan reaktiivisesti suhteessa toisiimme. Tämä voi tapahtua hyvin tunnistamattomilla tavoilla, ilman selkeää syy-seurausyhteyttä. (Hübl 2020)
Dialoginen ja kriittinen pedagogiikka (mm. Buber 1993/1923, Freire 1972, Anttila 2003) antaa välineitä tukea opiskelijoiden tai työryhmän jäsenten toimijuutta niin, että valta voi jakaantua pedagogilta/ohjaajalta myös osallistujille itselleen. Valta, jota käytetään toisten yli (power over) on tyypillinen turvattomuutta ja traumatisoitumisen riskiä lisäävä tekijä (Kolk 1997). Voimakkaasti taiteellista visiotaan esiin tuovan, karismaattisen ohjaajan sisäsyntyinen valta (power within) voi myös saada muiden osallistujien omia rajoja hämärtymään. Valta yhdessä (power with) edellyttää paitsi ohjaajan pyrkimystä jakaa valtaa tasapainoisesti, myös muiden osallistujien suostumista vastuun jakamiseen. (Stortz 1994, hooks 2007) Pedagogina/ohjaajana oleellista on ymmärtää oma valtapositionsa ja reflektoida, millaista vallan jakaantumista ja toimijuutta omat toimintatavat mahdollistavat.
Jos pedagogi/ohjaaja ei ole tietoinen toimintansa pohjalla olevista arvoista sekä tavoista, joilla tavoiteltavat asiat mahdollistuvat, piilo-opetussuunnitelma pääsee vallalle
Piilo-opetussuunnitelma tarkoittaa sisältöjä, valmiuksia ja asenteita, joita opetetaan tiedostamatta. Se muodostuu mm. opettajien asenteista, normeista ja julkilausumattomista vaatimuksista. Jos pedagogi/ohjaaja ei ole tietoinen toimintansa pohjalla olevista arvoista sekä tavoista, joilla tavoiteltavat asiat mahdollistuvat, piilo-opetussuunnitelma pääsee vallalle. (Törmä 2003) Tämä voi tarkoittaa päinvastaista tulosta kuin on tavoiteltu – esimerkiksi herkkyyden ja rohkeuden sijaan voidaankin rakentaa pelkoa ja suojamuureja. Huomionarvoista on myös, että pedagogin/ohjaajan toimintamahdollisuudet ja oma jaksaminen ovat riippuvaisia käytettävissä olevista voimavaroista ja rakenteista työskentelyn ympärillä.
Erilaisiin dialogisen ja kriittisen pedagogiikan, traumatutkimuksen ja kehoterapioiden lähteisiin (ks. koko lähdeluettelo) sekä omiin kokemuksiini pohjaten näen, että toimijuutta tukee mm. kehotietoisuus, luottamuksellinen ilmapiiri, nähdyksi, kuulluksi ja hyväksytyksi tuleminen, kokemusten sanallistaminen, tilan antaminen itseohjautuvuudelle, valinnan mahdollisuudet, prosessikeskeisyys ja traumatietoisuus. Pedagogi/ohjaaja mahdollistaa oppimisen tai taiteen tekemisen puitteet, mutta keskiössä on aktiivinen oppija tai kanssataiteilija, jonka oma kokemus saa tilaa vaikuttaa työskentelyyn. Pedagogi/ohjaaja on paikalla inhimillisenä esimerkkinä ja oppimassa itsekin.
Pyrin traumasensitiivisellä tanssipedagogiikalla tekemään tilaa turvallisuudelle ja toimijuudelle, jotta taiteen visionäärinen potentiaali saisi tilaa toteutua ihmisissä. Koen, että metaforallisten elämän kuvien näyttämisen kautta taiteella on mahdollista koskettaa syvällisiä merkityksiä ja kohtia ihmisissä. Tällaisten sisältöjen välittämiseksi tanssija tarvitsee mielestäni, autonomisen hermoston näkökulmasta katsottuna, riittävää turvallisuuden tunnetta ja toimijuutta voidakseen olla läpinäkyvä ja läpivirtaava, muuten tanssi jää helposti suoriutumisen ja taidon esittelemisen tasolle. Pedagogiikka taas tarjoaa välineitä vuorovaikutuksen ja valtasuhteiden ymmärtämiseen. Kun pedagogi/ohjaaja osaa mahdollistaa turvallisuutta ja toimijuutta, voidaan päästä työskentelyyn, jossa taiteen metaforataso voi yltää oman kokemuksen tasolle, ihmisissä ja heidän välillään. Yhden ihmisen mestaroidessa toisia ulkopuolelta näin tuskin tapahtuu.
Peremmällä, aivan tanssisalin ovensuussa, suurelta osin ovenpielen takana, seisoo joku – hahmon voi huomata, jos katsoo aivan tarkasti, tai ehkä mieluummin ohi ja katseensa sumentaen. Hahmo ei oikeastaan kuulu tänne, ei tämän tanssitunnin aikaan ja paikkaan, hän on lähinnä tumma varjo, ajatuksen häivähdys tajunnan pohjakerroksissa.
Tyttö näyttää niin ahdistuneelta, kulmat ovat kurtussa ja silmistä puuttuu pilke. Hän ei ymmärrä itse, mitä kaikkea hän kantaa jo sisällään, mitä osaa ja tietää. Kaikki on jo läsnä. Kesät nurmikentällä, tanssisalit siellä ja täällä, mieli-kieli-hiki-raajat-itkut-ilo kaikki, kunhan ehtii tutustua itseensä kunnolla. Hädin tuskin aikuinen, miten hän voisi vielä tietää, että rauha löytyy siitä, että hyväksyy osaksi itseään kaiken sen mitä on elänyt. Ei tarvitse oppia olemaan kuin muut, koska hän on jo Hän. Seuraavana kesänä hän menettää veljensä, reilut kymmenen vuotta myöhemmin saa ensimmäisen lapsensa, vajaa kymmenen vuotta siitä eteenpäin aloittaa väitöstutkimuksen, johon kuuluu tämä kaikki. Tanssi, elämä, kaikki punoutuu yhteen.
Taiteen kautta voidaan kuvitella ja tehdä todeksi uudenlaisia mahdollisuuksia elää maailmassa kestävästi ja yhteyden kokemusta lisäävästi. Siksi tarvitsemme nykymaailmassa yhä kipeämmin taidetta. Samalla taiteen tekemisen tulisi tukea myös tekijöidensä hyvinvointia. Traumasensitiivinen tanssipedagoginen työskentely mahdollistaa kehollisuuteen juurtuvaa turvallisuuden tunnetta, josta voi kasvaa yhteyden kokemusta ja samaistumista muihin eläviin ja ympäristöön. Syvällinen itsen ja muiden kohtaaminen kipeidenkin asioiden äärellä voi luoda tilaa uudelle, kun energia ei ole kiinni suojautumisessa ja selviytymisessä. Tästä voi seurata post-traumaattista kasvua sekä yksilö-, yhteisö- että yhteiskunnan tasolla (mm. Hübl 2020), mikä on mielestäni innostava ja toivoa luova visio.
Tätä artikkelia kirjoittaessani olen tärissyt ajoittain syvää hermostolähtöistä TRE-tärinää (Tension, Stress and Trauma Releasing Exercises, Berceli 2005), sillä olen tämän tekstin jakamisen myötä asettamassa itseni alttiiksi, haavoittuvaiseksi, tulossa näkyvämmäksi, ja se tuntuu pelottavalta. Tunnistan tärinän viestin, annan sille tilaa, tulen tietoiseksi positiostani ja hyväksyn sen, kirjoitan tunteeni näkyville. Palleani kohoaa syvään sisäänhengitykseen, seuraa rentouttava huokaus, tärinä pehmenee, olen tässä ja nyt. Kurkotan sanoillani kohti kollegojani.
Maailma on tällä hetkellä erityisen täynnä traumoja, jotka helposti eristävät meitä toisistamme. Erillisyyden illuusio on suurin traumoista. Toivon, että tanssin kentällä olemme nyt kulkemassa kohti rakentavampia toimintamalleja ja voimakkaampaa yhteyttä toisiimme. Yhdessä ja yhteydessä olemme enemmän.
Auringon välähdys osuu tanssisalin peiliin ja samassa hahmo ovenpielessä heilauttaa kättään, kaikki pyörähtää ympäri-ympäri-ympäri ja pysähtyy lopulta katseen kiinnittyessä pieneen lapseen. Tyttö on yhdeksän kuukauden ikäinen ja kurkottaa käsillään kohti auringonviirua, jonka lähellä hän huterasti seisoo. Hän on juuri ottamaisillaan ensimmäiset askeleensa.
Kaikki on vasta alkamassa.
Lähdeluettelo
Anttila, Eeva. 2003. A Dream Journey to the Unknown. Searching for Dialogue in Dance Education. Acta Scenica 14. Helsinki: Theater Academy.
Berceli, D. 2005. TRE-stressinpurkuliikkeet: Stressin ja traumojen helpottamiseen. Jyväskylä: Bookwell Oy.
Buber, Martin. 1993. Minä ja Sinä. (Ich und Du, 1923) Kääntänyt Jukka Pietilä. Porvoo Helsinki Juva: WSOY.
Freire, Paulo. 1972. Pedagogy of the Oppressed (M.B. Ramos, Trans.). Harmondsworth: Penguin Education.
Helin, Vaula. 2022. Tanssia ilman rajoja. Suomen Kuvalehti 14/2022. Haettu 11.4.2022.
hooks, bell. 2007. Vapauttava kasvatus. (Teaching to Transgress: Education as the Practice of Freedom, 1994). Saarijärvi: Kansanvalistusseura.
Hübl, Thomas. 2020. Healing Collective Trauma: A Process for Integrating our Intergenerational and Cultural Wounds. Boulder, Colorado: Sounds True.
Kauppila, Heli. 2012. Avoimena aukikiertoon: opettajan näkökulma kokonaisvaltaiseen lähestymistapaan baletinopetuksessa. Acta Scenica 30. Helsinki: Teatterikorkeakoulu. Haettu 28.4.2022.
Kolk, van der, Bessel. 2017. Jäljet kehossa: Trauman parantaminen aivojen, mielen ja kehon avulla. (alkup. The Body Keeps the Score, 2014). Helsinki: Viisas Elämä Oy.
Levine, Peter. 2008./1997). Kun tiikeri herää: Trauma ja toipuminen. (alkup. Waking the Tiger: Healing Trauma). Oulu: Traumaterapiakeskus.
Ogden, Pat, Minton, Kekuni & Pain, Clare. 2006. Trauma and the Body: A Sensorimotor Approach to Psychotherapy. New York: W.W.Norton & Company.
Porges, Stephen W. 2011. The Polyvagal Theory: Neurophysiological Foundations of Emotions, Attachment, Communication, and Self-Regulation. New York: Norton.
Stortz, Martha Ellen. 1994. By the Laying on of Hands and by Prayer: An Analysis of Power in the Rite of Ordination. Consensus: Vol. 20: Iss. 1, Article 2. Haettu 2.9.2021.
Taneli, Matti (2010). J. A. Hollon kasvatusteoriasta ja kasvatuksen maailmasta elämänmuotona. Kasvatus & Aika, 4(1). Haettu 28.4.2022.
Törmi, Kirsi. 2019. Eläin meissä – kohtaamisen taito ja taide autonomisen hermoston valossa. Julkaisussa Yhteisö ja taide: Taide ja osallisuus eri yhteisöissä. Teatterikorkeakoulun julkaisusarja 72. Helsinki: Taideyliopisto. Haettu 14.4.2022.
Törmi, Kirsi. 2021. Kehotietoisuus eettisen osaamisen perustana. Kirjassa Yhteisötaiteen etiikka – Tilaa toiselle, arvoa arvaamattomalle, toim. Lea Kantonen & Sari Karttunen, 453-477. Kokos julkaisuja 10. Helsinki: Taideyliopiston Avoin Kampus ja Taideyliopiston CERADA. Haettu 6.12.2021.
Törmä, Sirpa. 2003. Piilo-opetussuunnitelman jäljillä. Teoksessa Opettajan vaiettu valta, toim. Marjo Vuorikoski, Sirpa Törmä & Sinikka Viskari, 109-130. Tampere: Vastapaino.
Kansikuvan kuvaaja Bekah Russom Unsplash