Haaveilen tulevaisuuden suomalaisesta tanssin kentästä, joka on avoimempi, huokoisempi, uteliaampi ja kansainvälisempi. Kentästä, jonne muualla asuvat ovat tervetulleita työskentelemään sekä pysyvästi että produktiokohtaisesti ja jossa nähdään eri maissa opiskelleiden ja työskennelleiden taustat konkreettisesti potentiaalisena kentän kehittäjänä.
Viime vuonna suomalaista nykytanssikenttää puhutteli artikkeli, jossa pohdittiin suomalaisen nykytanssin näkyvyyden puutetta ulkomailla sekä suomalaisen nykytanssin tämänhetkistä tilaa laajemmin. Olen 16 Keski-Euroopassa asutun vuoden jälkeen asunut Suomessa nyt reilut neljä vuotta ja tarkkaillut kiinnostuneena yllä mainitun artikkelin jälkimainingeissa syntyneitä keskusteluja paluumuuttajan silmin. Tuntuu siltä, että usein puhutaan juuri suomalaisen tanssin viennistä ja näkyvyydestä ulkomailla, mutta harvemmin kuulee kannanottoja kotimaisen kentän sisäiseen kansainvälistymiseen ja liikkuvuuteen liittyen.
Tässä artikkelissa tarkastelenkin nimenomaan suomalaisen nykytanssin kentän sisäiseen kansainvälisyyteen ja tanssitaiteen tyylien moninaisuuteen vaikuttavia tekijöitä. ”Kansainvälistymisellä” tässä kontekstissa tarkoitan kentällä työskentelevien taiteilijoiden taustojen monimuotoisuutta, niin kansallisuuksissa kuin koulutus- ja työskentelytaustassa. Ehkä parempi ilmaisu kuvaamaan sitä, mitä tässä sanalla ”kansainvälistyminen” haen, olisikin avoimuus ja kiinnostus erilaisista tanssikaanoneista ja kulttuuritaustoista tulevia tanssitaiteilijoita kohtaan.
Kirjoitan tätä tanssijan ja tanssin tekijän positiosta, ja tässä esiin tuomani asiat perustuvat sekä omiin kokemuksiini että artikkelia varten tekemääni kyselyyn vastanneiden kollegoideni huomioihin ja kokemuksiin. Käytän tässä kirjoituksessa myös termiä ”muualta tulleet” ja tarkoitan sillä laajaa, heterogeenistä joukkoa tanssitaiteilijoita (johon itsekin kuulun), sekä suomalaisia että ei-suomalaisia, jotka ovat opiskelleet ja työskennelleet ulkomailla ja muuttaneet Suomeen asumaan ja työskentelemään tanssin kentällä.
Ehkä alkuun voisimme pohtia, tarvitseeko kenttämme edes olla yhtään sen kansainvälisempi. Muistan pari vuotta sitten eräässä merkittävän suomalaisen tanssiryhmän koetanssissa, kun ihmettelin ääneen, että missä kaikki ulkomaalaiset tanssijat ovat, niin eräs kollega vastasi suurin piirtein näin: ”No mutta onhan meillä täällä Suomessa omasta takaa tosi hyviä tanssijoita”. Tämä lausahdus hämmensi mieltäni ja huomasin jääneeni pohtimaan sen merkitystä itselleni. Olin tottunut siihen, että etabloituneiden tanssiryhmien koetansseissa Keski-Euroopassa ja muissa pohjoismaissa hakijakansa oli lähtökohtaisesti kansainvälistä ja kilpailu sen myötä kovaa. Toisaalta, olihan kollegani lausahdus myös totta, meillä on täällä paljon todella taidokkaita tanssijoita, koreografeja ja esiintyjiä. Mutta tarkoittaako se, ettei kenttämme rikastuisi ja hyötyisi Suomen ulkopuolelta tulevien tanssitaiteilijoiden mukanaan tuomista vaikutteista?
Olin jotenkin – ehkä naiivistikin – olettanut, että tottahan tännekin halutaan mahdollisimman kansainvälistä ja monikulttuurista tanssiväkeä. Mutta pikkuhiljaa täällä asuessani aloin huomata, että suomalaisella nykytanssikentällä on erityisominaisuus, jota edellisissä kotimaissani Alankomaissa ja Belgiassa ei ollut tullut vastaan: jonkinlainen, ehkä tiedostamaton sisäänpäin lämpiävyys. Olen toki tietoinen siitä, että tämä on yleistys, eikä todellakaan kata koko kenttää tai sillä toimivia yksilöitä tai edes instituutioita. Itsellänikin on ollut tänne muuttamisen jälkeen myös paljon hyviä kohtaamisia ja työkokemuksia tekijöiden kanssa, jotka ovat olleet avoimia muualta tulevia vaikutteita kohtaan. Muutosta on myös tapahtunut paljon kentän avoimuudessa viimeisten vuosien aikana, ja suunta on ehdottomasti hyvä. Kuitenkin oma huomioni on, että vaikka kansainväliset esitysvierailut toivotetaan tänne lämpimästi tervetulleeksi, on kentän sisäisten vaikutteiden sekoittuminen ja työryhmien kansainvälistyminen vielä hidasta.
Mutta jotta tämä kirjoitus ei pohjautuisi vain omiin huomioihini, olen kysynyt aiheeseen liittyviä kysymyksiä muualla opiskelleilta ja työskennelleiltä, Suomeen muuttaneilta tanssitaiteilijoilta. Osa vastaajista on alun perin suomalaisia paluumuuttajia, osa alun perin ulkomaalaisia, jotka ovat muuttaneet Suomeen opiskelemaan ja/tai työskentelemään tanssin kentällä. Sain vastaukset yhdeksältä henkilöltä, joten tämä ei toki edusta kaikkia muualta tulleita tanssitaiteilijoita, mutta antaa ehkä suuntaa siitä, minkälaisia kokemuksia Suomen kenttään integroitumiseen liittyy. Tämä kirjoitus ei myöskään pysty kattamaan aihetta kaikessa sen laajuudessaan, vaan olen valinnut tarkastelukulmiksi ulkomailta tulleiden tanssitaiteilijoiden integraation suomalaisen nykytanssin kenttään ja rahoitusrakenteiden vaikutuksen sekä tänne muuttaneiden että täällä produktiokohtaisesti työskentelevien tanssijoiden liikkuvuuteen ja työllistymismahdollisuuksiin.
Vastauksia lukiessani huomasin, että aihetta voi tarkastella monesta eri näkökulmasta ja olikin erittäin kiinnostavaa kuulla niinkin monta eri näkemystä ja kokemusta tänne muuttaneiden kollegojen sosiaalisesta ja rakenteellisesta integraatiosta.
Miten jakaa jo valmiiksi niukasta?
Ennen kuin mennään syvemmin kyselyn vastauksiin, ehkä olisi myös huomionarvoista esittää seuraava kysymys: jos resurssit Suomessa ovat jo valmiiksi todella niukat ja niukkuutta on jaossa yhä enemmän hallituksen uusien leikkausten myötä, niin eikö olisi tärkeintä ensisijaisesti huolehtia, että täällä verorahoilla koulutetut tanssitaiteilijat pärjäisivät? Tämä kysymys on mielestäni lopulta hyvin poliittinen, ja siinä tiivistyy yhteiskunnallinen kysymys siitä, miten katsomme maahanmuuttoa ja suomalaisen kulttuurin ja taiteen kehitystä laajemmin.
Pitkään Keski-Euroopassa asuessani ja työskennellessäni olen nähnyt, kuinka huokoinen, liikkuva ja vaihtuva tanssikenttä voi parhaimmillaan olla. Toki esimerkiksi Belgiassa on omat rakenteelliset ongelmansa, mutta taidekentän yleinen ilmapiiri on siellä kansainvälisesti suuntautunutta ja maanrajat ylittävästi orientoitunutta. Koska tanssin kenttä Keski-Euroopassa koostuu jo lähtökohtaisesti hyvin laajasti kansainvälisistä tekijöistä, ei erottelu kotimaisiin ja ulkomaisiin tanssitaiteilijoihin ole kovinkaan merkityksellistä.
Taide (myös suomalainen) on kautta aikain kehittynyt siten, että ihmiset ovat liikkuneet maasta toiseen ja ottaneet ja vieneet uusia vaikutteita puolin ja toisin. Näkisinkin, että ulkomaisten sekä ulkomailla koulutettujen tanssijoiden ja koreografien avoin vastaanottaminen tänne työskentelemään osaltaan kehittäisi kenttäämme yhä kiinnostavampaan suuntaan, vaikka se saattaisikin tarkoittaa kovempaa kilpailua käytettävissä olevista resursseista.
Ulkomailla asuvien projektikohtainen työskentely Suomessa
Yksi muualta tulleille tanssitaiteilijoille esittämistäni kysymyksistäni koski ulkomaisen työryhmän jäsenen tuomista Suomeen työskentelemään. Halusin nostaa tämän aiheen esille, sillä tuottaessani viime vuosina Suomessa kaksi projektia, joissa molemmissa oli mukana ulkomaisia työryhmän jäseniä, pääsin käytännössä pureutumaan aiheeseen liittyviin haasteisiin ja toisaalta sen onnistumisen tuomiin positiivisiin puoliin.
Vastanneista enemmistö kertoi, ettei ole edes yrittänyt tuoda ulkomailta työryhmän jäseniä Suomeen, sillä se on vaikuttanut todella haastavalta tai mielikuvissa mahdottomalta. Osa puolestaan mainitsi sen, ettei Suomessa ole kansainvälistä, Suomeen suuntautuvaa työskentelyä tukevaa rahoitusta. Tämän seikan huomasin myös itse organisoidessani omia ja yhteistyöproduktioita. Vastauksissa mainittiin myös ylipäätään liikkuvuuden ja kiertuetoiminnan puutteelliset resurssit. Myös käytännön asiat liittyen työryhmäläisten ulkomailta tuomiseen koettiin Suomessa haastavammiksi, kuten esimerkiksi laskutus ja palkanmaksu, jota varten täällä tarvittaisiin yhdistys.
Yksi kysymys, joka tähän teemaan liittyen on käynyt mielessäni on se, että vieroksuvatko rahoitustahot ja festivaalit tuotantobudjettiin lisättäviä ulkomailta tulevien työryhmäläisten matka- ja majoituskuluja? Saattaako tässä tausta-ajatuksena olla se, että mikäli rahoitamme muualta tulevien työskentelyä täällä, vie se mahdollisuuden pois joltain täällä asuvalta taiteilijalta?
Tähän aiheeseen liittyy toki myös kysymys ekologisuudesta ja matkustamisesta. Onko edes järkevää investoida taiteilijoiden kansainvälisiin matkoihin ilmastokriisin ja ekokadon ajassa, vai pitäisikö keskittyä työskentelemään paikallisesti? Jos kysymystä tarkastelee suomalaisen tanssin kentän kehityksen kannalta, niin näkisin, että muualta tulevat vaikutukset nimenomaan rikastuttavat ja kehittävät kenttäämme eteenpäin.
Eräs vastaajista mainitsi, että tavallaan on ymmärrettävää, että jos on niukat resurssit, tuetaan mielellään ensisijaisesti paikallisia tekijöitä, mutta samalla hän ilmaisi, että tällainen ajattelutapa saa aikaan sen, että kenttä pysyy melko homogeenisenä, kun sen tekijät tulevat samasta koulutustaustasta ja monesti myös samasta kulttuuritaustasta. Onko siis mahdollista, että kentällämme tuettaisiin sekä paikallista että kansainvälistä työskentelyä ekologisuutta unohtamatta? Tarvitseeko näiden sulkea toisiaan pois?
Eräs huomio, joka liikkuvuuteen liittyen tuli esille oli se, että ilmeisesti melko harvoin täällä työskentelevät ryhmät tarjoavat ulkomailta tulevalle tanssijalle matkakulujen ja majoituksen korvaamista ‑ käytäntö, joka on ollut Keski-Euroopassa (ainakin omien kokemusteni pohjalta) oletusarvona, ellei koetanssi-ilmoituksessa toisin ilmoiteta. Jos emme ole valmiita lisäämään budjetteihimme ulkomailta tulevien matka- ja majoituskuluja, on ulkomailta käytännössä mahdotonta tulla Suomeen työskentelemään projektikohtaisesti.
Tiedostan, että pelaamme täällä Suomessa hyvin pienillä budjeteilla verrattuna moneen muuhun maahan, mutta silti uskoisin, että rahoitusrakenteiden ja projektibudjettien muokkaaminen pikkuhiljaa ulkoa tuleville myönteisemmiksi olisi osa suurempaa muutosta, jossa kehittäisimme kenttäämme avoimempaan ja kansainvälisempään suuntaan.
Muualla suoritetun tutkinnon vaikutus työn ja rahoituksen saannissa
Ehkä eniten toistuva seikka kyselyn vastauksissa oli se, että ulkomaisella tutkinnolla on Suomessa todella haastavaa löytää työllistymismahdollisuuksia tai saada rahoitusta omalle taiteelliselle työlle.
Vastauksissa toistui ajatus, että integroituakseen Suomen kenttään on opiskeltava Suomessa lisätutkinto, vastauksien perusteella tämä käytännössä tarkoittaa tutkintoa Teatterikorkeakoulun tanssitaiteen laitokselta. Tämä ilmeni vastauksista sekä oletuksena tänne muutettaessa, että kokemukseen pohjautuneena huomiona. Usean vastanneen mukaan nimenomaan Teakissa opiskeltu maisterin tutkinto ulkomailta Suomeen paluun/muuton jälkeen on selvästi vaikuttanut positiivisesti erityisesti apurahojen saantiin.
Pyöritelläänpä hieman tätä ajatusta. Käytännössähän, ehkä hieman kärjistetysti, mikäli vastaajien huomiot pitävät paikkansa, tämä tarkoittaa sitä, että apurahoja myönnetään kentällämme eniten saman koulutustaustan, samat kulttuuristen ja keholliset referenssit omaaville tanssitaiteilijoille. Heitänpä tässä ilmaan kysymyksen: onko Teakin maisteri ainoa tapa kartuttaa arvokasta kokemusta ja tietämystä tanssitaiteilijana? Miksi Suomessa tutkinto ylipäätään merkitsee tällä alalla enemmän kuin Keski-Euroopassa?
Eräs vastaajista myös nosti esiin sen konkreettisen seikan, että taiteilijalla on saattanut olla hyvinkin “menestyksekäs” ura ulkomailla, mutta ura menettää arvonsa täällä, sillä rahoitustahot tunnistavat lähinnä suomalaisen nykytanssikaanonin referenssit.
Osa toi esille myös töiden saannin vaikeuden tanssijana, jos tulee eri koulutus- ja työskentelytaustasta kuin Suomessa opiskelleet. Esimerkiksi koetanssien vähyyden koettiin olevan yksi konkreettinen muualta tulevien työllistymistä vaikeuttava tekijä.
Toivoisin, että yhä useammat kokisivat omat polkunsa tällä kentällä arvostetuksi.
Mutta oli myös eräs kyselyyn vastannut, joka kertoi saaneensa heti töitä tanssijana Suomeen muutettuaan, ilman suomalaista tutkintoa. Tuntuu tärkeältä nostaa myös tällaiset kokemukset esille. Myös itse valitsin hakeutua suoraan työelämään tänne muuttaessani, sillä olin siinä vaiheessa BA-tutkinnon suoritettuani työskennellyt jo 12 vuotta ammatikseni ja olisi tuntunut hassulta hakea Teakiin tanssijan maisteritutkintoa opiskelemaan ihan vain ”paperin” takia. Polkuja on siis monia ja toivoisin, että yhä useammat kokisivat omat polkunsa tällä kentällä arvostetuksi.
Palataan kuitenkin vielä Teatterikorkeakouluun, sillä siitä monet kyselyyn vastanneista puhuivat. Monet heistä kertoivat Teakissa opiskelun auttaneen hyvin konkreettisesti myös kenttään verkostoitumisessa ja erityisesti ulkomaalaistaustaiset taiteilijat mainitsivat olleensa kiitollisia Teakin kansainvälisestä opiskeluohjelmasta. Mainintoja ja kiitosta saivat myös järjestöt, jotka suoraan tukevat kansainvälisiä taiteilijoita Suomassa, kuten Globe Art Point tai New Theater Helsinki. Mutta tällaisten järjestöjen tarpeellisuus herätti eräässä vastaajassa myös kysymyksen siitä, miksi tällaisia järjestöjä ylipäätään tarvitaan kansainvälisten taiteilijoiden työllistymiseen. Mitä se kertoo kentästämme, että kansainväliset taiteilijat joutuvat organisoitumaan tällä tavoin saadakseen yhtäläiset mahdollisuudet paikallisten kanssa?
Toisaalta vastauksissa mainittiin myös se, että kehityssuunta Teakissa on hyvä, sillä siellä opiskelee tällä hetkellä yhä enemmän kansainvälisiä taiteilijoita ja heitä myös ilmeisesti jää enemmän Suomeen työskentelemään kuin aikaisemmin. Myös rahoitusta saa kuulemma tänä päivänä useampi (Suomessa opiskellut) ulkomaalaistaustainen tanssitaiteilija kuin aiemmin. Tätä kehitystä pidettiin tärkeänä ja komppaan itse tätä. On hienoa, että rahoitusta saa nykyisin useampi ei-suomalainen tanssitaiteilija, vaikka resurssit ovat todella pienet. Toki olisi hienoa, että tämä kehitys koskisi myös ulkomailla opiskelleita kansainvälisiä tekijöitä.
Vastauksissa tuli esille myös kielen merkitys rahoitusrakenteiden saavutettavuudessa. Havaintona oli, että suomea puhuvana paluumuuttajana on huomattavasti helpompi päästä rahoitusrakenteisiin kiinni kuin ei-suomenkielisenä.
Seikka, mitä ei ehkä myöskään suomalaisena aina Suomessa asuneena tule välttämättä ajatelleeksi on se, että työllistyminen on vielä radikaalimmin tärkeää heille, jotka tulevat ulkomailta, erityisesti EU alueen ulkopuolelta, sillä jo pelkästään maassa oleskelu saattaa riippua täysin siitä, saako työsopimuksen vai ei, ja millaisen. Hallituksen esitys, jonka mukaan työperusteisesti tänne rekisteröityneet kolmansien maiden kansalaiset eivät saa jäädä maahan, elleivät solmi uutta työsuhdetta 3 kuukautta edellisen päättymisen jälkeen, vaikeuttaa täällä asuvien kolmansista maista tulleiden tanssitaiteilijoiden tilannetta ennestään.
Ja vaikka tulisi toisesta EU-maasta, on sosiaalitukien, kuten ansiosidonnaisen työttömyysturvan, piiriin pääseminen aina isomman ja haastavamman työn takana kuin Suomessa syntyneillä ja suomea puhuvilla.
Sosiaalinen integraatio ja suomalainen työskentelykulttuuri
Kaikki vastanneet painottivat sosiaalisen integraation tärkeyttä tänne muualta muutettaessa. Myös tässä yhteydessä tuli usein ilmi Teakissa opiskelu sosiaalisen integraation mahdollistajana. Suomenkielisyys mainittiin myös sosiaalista integraatiota nopeuttavana tekijänä.
Havainto muutamalla oli, että täällä sosiaalinen integraatio muualta tulleena (kansallisuudesta riippumatta) kestää huomattavasti kauemmin kuin muissa maissa. Itse havaitsin saman tänne muuttaessani. Takanani oli jo sosiaalinen integraatio Amsterdamiin, joka tapahtui aluksi pitkälti opintojen kautta ja myöhemmin Brysseliin, joka tapahtui ilman sen maan opintoja, suoraan työelämään sukeltaen. Jos vertaan Suomen ja Belgian kokemuksiani, on täällä sosiaalisten suhteiden luominen ollut hitaampaa ja vaatinut erityisesti alkuvaiheessa tietoisia ponnistuksia, vaikka puhun suomea, kun taas Belgiassa sosiaalisten suhteiden luominen tapahtui ja nopeasti ja sulavasti.
Mutta mistä tämä laajasti tänne muualta tulevien jaettu kokemus sosiaalisesti hitaasti avautuvasta nykytanssikentästä sitten johtuu? Osa vastaajista mainitsee rahoituksen rajallisuuden, joka osaltaan vaikuttaa työryhmien pienuuteen ja ns. ”pienien perheiden” syntymiseen kentän sisällä.
Olemassa oleviin työskentelykupliin on joidenkin vastausten perusteella todella vaikea päästä sisään. Tällä tuntuu olevan voimassa käytäntö, että työskennellään pitkään samojen, tuttujen ihmisten kanssa, mikä on varmasti luonnollista ja monessa tilanteessa hedelmällistä ja palkitsevaa. Mutta sen varjopuolena on se, että se vaikeuttaa muualta tulevien tanssijoiden pääsyä kiinni kentällä työskentelyyn. Vastauksissa tuotiin esille myös se, että täällä sosiaaliset ystävyydet ja työsuhteet tuntuvat sekoittuvan ja niitä luodaan aika pienen porukan kanssa. Eräs vastaajista mainitsi kiinnostavasti tähän liittyen suomalaisessa kulttuurissa syvällä asuvan työnteon arvostuksen, työnteosta kumpuavan omanarvontunnon sekä työnteon ulkoisen arvostuksen myötä jonkinlaisen ”aseman” saavuttamisen kentällä. Eräs vastaajista puolestaan ehdotti osuvasti, että emmekö voisi laajentaa sosiaalista hengailupiiriämme myös työkuvioiden ulkopuolelle?
Pienten kuplien taustasyyksi mainittiin pienten rahoitusrakenteiden lisäksi myös täällä vallitseva vahva eetos, että töitä tehdään vain, jos siitä maksetaan TES:n mukainen palkka. Samaan hengenvetoon todettiin, että se on osittain myös hyvä asia. Ehdotettiin kuitenkin enemmän praktiikan vaihtoon perustuvaa yhdessä tekemistä.
On sosiaalisesti haastavaa, jos suhteita syntyy vain silloin kun siihen liittyy rahaa.
Itse ajattelen, että on jotenkin myös virkistävää, että Suomessa tanssitaiteilijat uskaltavat vetää selkeitä rajoja siihen, että tämä on työtä niin kuin mikä tahansa muukin, ja tästä kuuluu saada palkkaa/apurahaa. Mutta vastauksissa esiin tullut kiinnostava huomio tähän liittyen mielestäni oli se, että on sosiaalisesti haastavaa, jos suhteita syntyy vain silloin kun siihen liittyy rahaa.
Toisaalta vastuksissa mainittiin myös se, että kun täällä on lopulta päässyt osaksi työryhmiä, on työskentelykulttuuri niissä ollut avointa ja tervettä, mikä taas on vaikuttanut siihen, että samojen ihmisten kanssa on halunnut työskennellä jatkossakin. Itsekin arvostan monia suomalaisen tanssikentän työkulttuuriin liittyviä seikkoja, kuten työpäivien inhimillistä pituutta sekä selkeää ja avointa puhetta sopimusasioissa.
Muutama vastaaja otti esille myös suomalaisen mentaliteetin, johon tuntuu kuuluvan se, ettei saa näyttää olevansa liian innokas tai ammatillisesti kunnianhimoinen. Suomalainen mentaliteetti nähtiin nöyryyttä ja ujoutta arvostavana. Tämän ajateltiin tuovan mukanaan pelon siitä, että joku toisenlaisen mentaliteetin omaava mahdollisesti jyrää yli, mikä puolestaan johtaa erityyppisten mentaliteettien ja kulttuuristen temperamenttien poissulkemiseen. Erään vastaajan mukaan tämä nöyrä ujous on jossain määrin työskentelykulttuurissamme ylisuojeltua. Esiin nousi toive, että voisimme kaikki laajentaa käsitystämme sen suuntaiseksi, että kenttään mahtuisivat monet erilaista kulttuurista kieltä edustavat laadut.
Ihan konkreettisena integraatioon ja verkostoitumiseen vaikuttavana tekijänä mainittiin myös kohtaamistilojen puute. Keski-, Itä- ja Etelä-Euroopassa teattereiden yhteydessä on lähes aina jonkinlainen baari tai ravintola, johon on tapana jäädä hengaamaan ja juttelemaan tuttujen ja tuntemattomien kanssa esitysten jälkeen. Suomessa tällaisia rentoja kohtaamistiloja on paljon vähemmän, ja ne muutamat ravintolat tai kahviot, jotka teattereiden yhteyteen on rakennettu, ovat hämmentävän jäykkiä. Osa niistä muistuttaa kahvitarjoiluineen ja valmiiksi lautasille asetettuine kakkuviipaleineen enemmän 90-luvun seurakuntakeskuksia kuin baareja. Voisimmekohan yhdessä kentällä luoda lisää matalan kynnyksen kohtaamistiloja esitysten yhteyteen?
Myös kielen merkitys sosiaalisissa tilanteissa nousi esille vastauksissa. Oli huomattu, että jos työryhmässä on mukana ei-suomenkielisiä henkilöitä, niin työtilanteessa kyllä puhutaan säntillisesti englantia, mutta taukotilanteissa kieli kääntyy helposti suomeksi, vaikka samassa tilassa oli kollegoita, jotka eivät sitä ymmärrä. Tämä päti myös sosiaalisiin tilanteisiin työn ulkopuolella. Oli huomattu, että porukassa, jossa suurin osa oli suomenkielisiä, kääntyi keskustelu nopeasti suomeksi.
Jos me suomenkieliset katsomme oman integraationedistämisvelvollisuutemme rajoittuvan työaikaan, uskon sillä olevan vaikutusta siihen, miten toista äidinkieltä puhuvat tänne lopulta sopeutuvat.
Itse olen kiinnittänyt huomiota samaan kulttuurisen käyttäytymistapaan. Sellaisen kielen käyttäminen, jota kaikki saman tilanteen jakajat ymmärtävät, on mielestäni yksi hyvin konkreettinen teko, jolla voi joko sulkea pois tai ottaa mukaan. Pitkään maahanmuuttajana eläneenä tunnistan tämän, ehkä mitättömältä tuntuvan valinnan vaikutuksen kuhunkin kyseessä olevaan yhteisöön mukaan kuulumisen tunteeseen. Jos me suomenkieliset katsomme oman integraationedistämisvelvollisuutemme rajoittuvan työaikaan, uskon sillä olevan vaikutusta siihen, miten toista äidinkieltä puhuvat tänne lopulta sopeutuvat.
Mainittiin myös täällä kentällä vallitseva jonkinlainen latistuneen voivottelun kulttuuri, joka vetää mukaansa. Täällä Suomessa kuitenkin asiat ovat suhteellisen hyvin moneen maahan verrattua, jopa taiteilijoilla. Eräs vastaaja esimerkiksi kertoi olleensa ihmeissään siitä, kuinka paljon tiloja tanssille ja liikunnalle Helsingissä on kaupunkilaisten käytössä. Toinen mainitsi suomalaisen sosiaaliturvan vetovoimaisena tekijänä. Tämä muistutti myös itseäni siitä, miten monesta yhteiskunnan tarjoamasta asiasta olin kiitollinen neljä vuotta sitten tänne muutettuani ja miten ajan myötä nämä etuoikeudet muuttuvat itsestäänselvyyksiksi, ja keskustelu kääntyy helposti epäkohtiin.
Mietin myös itse tätä kirjoitusta pohtiessani, miten voisin kirjoittaa näistä aiheista niin, ettei lopputulos olisi vain haastavuudessa ja epäkohdissa synkistellen rypemistä. Ehkä tällä kirjoituksella eniten toivonkin herättäväni keskustelua näistä kentän monimuotoisuuteen ja muualta tulevien integraatioon vaikuttavista teemoista. On meidän kaikkien käsissä ja vastuulla muokata tätä kenttää sellaiseksi kuin me sen haluamme. Ja lopulta, on myös pienistä valinnoista ja teoista kiinni, millaiseksi muualta tulevat suomalaisen tanssin kentän kokevat.
Konkreettisia ehdotuksia kentän kehittämiseksi
Kyselyssäni oli lopuksi kohta, jossa sai antaa konkreettisia ehdotuksia Suomen tanssin kentän avoimuutta, liikkuvuutta ja kansainvälisyyttä edistäviksi toimiksi. Nostan tähän loppuun vielä muutaman vastauksista poimitun ehdotuksen:
- Erityisesti niiltä toimijoilta, joilla on rahoituksen kannalta mahdollisuus, toivottiin rohkeutta ja halua työskennellä uusien tanssijoiden kanssa.
- Enemmän avoimia koetansseja.
- Residenssitoiminnan kautta taiteilijavaihdon lisääminen.
- Instituutioiden ja apurahasivustojen infot saavutettaviksi myös englanniksi.
- Suomessa toimivilla taiteilijoilla tulisi olla parempi ymmärrys siitä, millaista arki ulkomailta tulevilla taiteilijoilla on, millaisia haasteita he kohtaavat. Tämä lisäisi ymmärrystä ja empatiaa.
- Erillistä rahoitustukea ulkomailta Suomeen suuntautuvalle työskentelylle.
- Rahoitustahojen avoimempi suhtautuminen hakemuksiin, joissa on mukana ulkomailla asuvia taiteilijoita.
- Täällä toimivien taiteilijoiden avoimempi suhtautuminen muualta tulevia kohtaan.