Olen helsinkiläinen taidehistorioitsija ja kuraattori. Viimeisen parin vuoden ajan olen pääasiassa toiminut monitaiteellisen Museum of Impossible Forms kulttuurikeskuksen taiteellisena johtajana Helsingin Kontulassa. Samalla olen toiminut nyt noin viiden ja puolen vuoden ajan Vihreiden varajäsenenä Helsingin kaupungin kulttuuri- ja kirjastojaostossa. Kulttuuri- ja kirjastojaosto on Helsingin kaupungin kulttuuri- ja vapaa-aika lautakunnan alainen oma jaostonsa, jonka tehtävänä on pääasiassa päättää kulttuuriavustusten myöntämisestä. Jaosto myöntää kulttuuriavustuksia ammattimaiseen kulttuuritoimintaan hakemusten perusteella. Rahaa jaetaan vuosittain 17 miljoonan euron edestä. Tässä kirjoituksessa tarkoitukseni on reflektoida omaa kokemustani jaostossa ja suhteuttaa sitä myös toiseen rooliini kulttuurialan ammattilaisena ja osaltaan apurahan hakijana. Tämän pohjalta toivon pystyväni myös havainnollistamaan miten mielestäni Helsingin kaupungin kulttuuripolitiikkaa kannattaisi kehittää.
Lähdin alunperin mukaan politiikkaan koska halusin osaltani edistää erityisesti kulttuuripolitiikkaa. Kulttuurin tuki on pääosin julkista ja niin sen pitäisikin olla. Kuitenkin päättäjien joukossa, edes matalimmalla kunnallispoliittisella tasolla, näkee hyvin vähän kulttuurin edustajia, varsinkaan kuvataiteilijoita. Koen tämän ongelmallisena siinä mielessä että taiteilijoiden ääni ei ole läsnä päätöksiä tehtäessä, tai korkeintaan passiivisen konsultoinnin muodossa. Vaikuttamisen lisäksi halusin päästä tekemään avustuspäätöksiä myös ymmärtääkseni niitä paremmin. Päätöksenteko avustusten ja apurahojen takana vaikuttaa usein salamyhkäiseltä ja monimutkaiselta prosessilta. En väitä että ymmärtäisin sitä vieläkään täydellisesti, mutta kenties edes vähän paremmin.
Lähdetään siitä että on vaikeaa muodostaa kokonaiskuvaa siitä mitä kulttuuria Helsinki kaupunkina tukee ja tuottaa, sillä taide ja kulttuuri eivät ole keskittyneet vain yhteen paikkaan. Jaosto päättää kyllä avustuksista, mutta ei esimerkiksi valvo museoiden ja muiden instituutioiden toimintaa, mikä kuuluu lautakunnalle. Lisäksi erikseen on vielä itselleni varsin mysteeriksi jäänyt turismiin ja elinkeinoelämään liittyvä kulttuuri, kuten LUX Helsinki, joka ei kuulu kulttuuritoimelle. Sitten on vielä Tilakeskus, joka hallinnoi kaupungin omistamia tiloja, missä kulttuuria usein tuotetaan ja esitetään. Tilakeskus ei kuitenkaan ole suoraan tekemisissä kulttuuritoimen kanssa, mikä johtaa siihen outoon tilanteeseen, että voit saada kulttuuritoimesta avustusta tilavuokraan, joka maksetaan takaisin tilakeskukselle. Rahan kulkeminen kaupungin sisällä ympyrää on hämmentävä, mutta ei kovin harvinainen tilanne. Ongelma olisi ehkä ratkaistavissa jos olisi olemassa erillisiä toimijoita joiden tehtävä olisi yksinkertaisesti välittää dialogia eri toimialojen välillä.
Tuottavuuden vaatimus myös poistaa automaattisesti paljon marginaalisia tapahtumia joihin lipunmyynti tai ylipäätään tuen saanti on vaikeaa, kuten performanssi tai muut kokeelliset esitykset.
Keskeisenä ongelmana näen myös sen kuka ylipäätään voi saada kaupungilta tukea. Kokemukseni mukaan nykyiset avustukset eivät juuri ole mahdollisia yksittäiselle kulttuurialan ammattilaiselle, vaan lähes yksinomaan järjestöille, tai ainakin nykyinen malli suosii vahvasti rekisteröityjä toimijoita. Tämä on ristiriidassa sen kanssa, että kulttuurin ammattilaisia on jo pitkään painostettu freelancereiksi ja työllistymään itsenäisesti, mutta avustusta kaupungilta tässä roolissa ei kuitenkaan saa. Tämä ongelma liittyy tosin keskeisesti siihen minkä perusteella avustusta jaetaan. Kaupungilla on vahvat odotukset sen puolesta, että hankkeella pitää olla omaehtoista rahoitusta muista lähteistä, kuten apurahoista tai lipputuloista. Kuitenkaan yksittäiset tekijät eivät helposti pysty perimään lipputuloja tai hakemaan ylipäätään samanaikaisesti tukea monista eri lähteistä. Lisäksi on ristiriitaista että avustuspäätöksissä painotetaan hankkeen saavutettavuuden tärkeyttä, vaikka samaan aikaan sen toteuttaminen ei potentiaalisesti ole mahdollista ilman, että osallistuminen vaatii kalliin lipun ostamista. Tuottavuuden vaatimus myös poistaa automaattisesti paljon marginaalisia tapahtumia joihin lipunmyynti tai ylipäätään tuen saanti on vaikeaa, kuten performanssi tai muut kokeelliset esitykset.
Kritisoisin kaupunkia myös itse avustuksen hakulomakkeesta. Se on ehkä vaikeimpia mitä olen kohdannut, ei pelkästään kysymysten, mutta myös vaadittavien liitteiden määrässä. Kuten moni tietää, on kulttuurialan turhauttavampia puolia se, miten iso osuus työstä on lopulta pelkästään eri hakemusten tekoa. Ideaalia olisi että eri tahojen hakulomakkeet olisivat mahdollisimman yhdenmukaiset, eikä jokaista hakemusta tarvitsisi tehdä aina uudestaan. Tätä asiaa kaupunki ei omalla toiminnallaan ainakaan edistä.
En haluaisi kuitenkaan keskittyä vain negatiivisiin puoliin. Arvostan niiden viranhaltijoiden työtä, jotka käsittelevät hakemukset ja tekevät niistä esitykset jaostolle. Ja vaikka hakemusten päätöksiä ei suoraan kommentoida, on käsittelijöiltä yleensä saanut kannustusta siihen miten kehittää hakemusta. He ovat myös aktiivisesti pyytäneet hakemuksiin selvennyksiä, sen sijaan että olisivat epäselvässä tilanteessa vain hylänneet koko hakemuksen. Kysymyksiin vastataan yleensä nopeasti, minkä lisäksi on mahdollista myös puhua viranhaltijoiden kanssa suoraan. Kuitenkin epäilen ettei huomio voi ikinä olla tasapuolista, sillä aika ei riittäisi konsultoida aina erikseen jokaista hakijaa.
Jos kaikkia tuetaan näennäisen tasaisesti, tarkoittaa se ettei varsinaisesti tueta ketään.
Eniten haluaisin kuitenkin nähdä muutosta itse kaupungin roolissa kulttuurin tukijana. Nähdäkseni kaupungin kanta, tai ainakin tällä hetkellä välittyvä viesti, on että kaupungin tehtävä ei ole tuottaa itsenäistä tai asukaslähtöistä kulttuuritoimintaa, vaan vain tukea sitä nimellisesti. Toisin sanoen nykyinen kaupungin kulttuuripolitiikka on sitä että monelle, mutta vähän. On ristiriitaista, että kulttuuriavustuksilla ei tueta harrastustoimintaa, mutta kulttuurialan ammattilaisten olisi kuitenkin tyydyttävä vain nimelliseen korvaukseen työstään. Sen lisäksi että tuella ei elä, ei siihen myöskään sitouduta, vaan samoja hiluja joutuu hakemaan uudelleen vuodesta toiseen, ellei ole onnistunut pääsemään varsin eksklusiiviseen, monivuotisten avustusten saajien piiriin. Tämä mielestäni osoittaa tiettyä kantaaottamattomuutta, passiivisuutta ja vision puutetta kulttuuripolitiikan suhteen kokonaisuudessaan. Jos kaikkia tuetaan näennäisen tasaisesti, tarkoittaa se ettei varsinaisesti tueta ketään. Paitsi tietenkin biennaaleja ja matkailuvalteiksi koettuja taidespektaakkeleita ja festivaaleja. Onko tämä oikeasti se viesti minkä kaupunki haluaa kulttuurialalle välittää?
Voisiko kaupungin rooli kulttuurin tukemisessa olla paljon näkyvämpi ja kokonaisvaltaisempi? Voisiko olla mahdollista saada aikaan muutos, jossa kaupunki tukisi kulttuurin tekemistä niin että sillä voisi myös elää? Tätä haluaisin nähdä edistettävän seuraavalla valtuustokaudella.