Yhteiskunnassamme ei ole riittävästi taitoa tunnistaa taiteen kokemisen merkitystä. Jos päättäjiltä puuttuu taitoja tunnistaa kokemuksen arvo ja merkitys, voiko kiinnostusta ja rohkeutta taiteen tukemiseen olla?
Yhteiskunnassamme kumarretaan kohti rationaalista ajattelua, dataa, faktoja ja logiikkaa. Arvostetaan mitattavaa ja toistettavaa tietoa. Taide puolestaan hakee ja peilaa kokemuksellisen totuuden muotoa, ja näin ollen väistämättä jää vallitsevien normien jalkoihin. Taiteen tieto nivoutuu aistikkaaseen tuntuun, ei-lineaariseen ruumiilla tietämisen tapaan. Se etsii esteettisyyttä, lihallisuutta ja elämyksellisyyttä.
Yhteiskunnassamme ei ole riittävästi taitoa tunnistaa taiteen kokemisen merkitystä. Jotta taiteen arvo voidaan tunnustaa, tarvitaan taidetta, taidekokemuksia ja kokemuspuhetta. Vasta kun taide on koskettanut, sille on helppo olla vastaanottavainen.
Perspektiiviä pedagogeilta
Taidepedagogit ovat aitiopaikalla näkemässä taidetta ruohonjuuritasolla. Usein heillä on etuoikeus olla todistamassa, kun taide avautuu ihmiselle. Toinen kirjoittajista, Eerika, kertoo kokemuksestaan työparinsa kanssa:
Kierrämme tanssikasvattajina peruskouluja kolmatta vuotta. Saamme tehdä työtä pareittain. Vuosien myötä tapamme opettaa on alkanut soljumaan kuin tanssi. Pienistä tauoista, hiljaisuuksista, nopeista katseista, hymynkareesta tai rintalastan suunnasta luemme toistemme tunnetilat ja ajatukset opetushetkissä. Merkitykset syvenevät, kun saamme tehdä parityötä, oppia toisistamme ja jakaa kokemuksia tuoreeltaan. Yhteinen ymmärryksemme siitä, mitä ryhmässä kulloinkin tapahtuu, vahvistuu.
Uusien oppilaiden edessä, vaihtuvissa tiloissa ja tilanteissa mukautamme vaivattomasti ja intuitiivisesti tuntisuunnitelmia ja liikeharjoitteita. Lapset ovat hyppysissämme, puolellamme, kanssamme. Nautimme liikkeestä ja nauramme ääneen. Olemme lasten kanssa saman taikapiirin sisällä, ja se on käsinkosketeltavaa, arvokasta. Sen sisään pääsee myös muutama luokanopettaja, ja jälkeenpäin heillä on kauniita sanoja. He haluavat puhua kokemastaan, katsovat lapsia arvostavasti, kenties halaavat heitä.
Toistuvista kutsuista huolimatta taikapiirin sisälle harvemmin astuvat rehtorit ja päättäjät eli he, joilla on valtaa vaikuttaa taidekasvatuksen jatkuvuuteen. Taiteen taikapiirin sisälle asettuminen vaatii tahtoa ja ymmärrystä pysähtyä.
Taidekokemusten arvo on haastavasti mitattavissa. Kaupungin päättäjät lukevat numeroita: montako henkilötyövuotta, minkälainen lovi budjettiin, kuinka monta koulua, opettajaa ja oppilasta on tavoitettu. Peilisolujen kautta välittynyt tunneilmasto, arvostus ja kauneus eivät taivu raportteihin. Taidekasvattajana on muistutettava itseään oman työn arvosta sekä puolustettava sitä ääneen: Tämä on totta, tätä tapahtuu, tämä on tärkeää. Taidekasvatustyöhön kuuluu sen arvon näkyväksi tekeminen, joka on suuri työ varsinaisen työn päälle.
Taidekokemusten arvo on haastavasti mitattavissa.
Toinen kirjoittajista, Paula, toimii taidekasvatuksen täydennyskouluttajana. Puhuttelevia kokemuksia on syntynyt menetelmäkoulutuksen yhteydessä, jossa sanallinen ja kehollinen ilmaisu kutsuvat leikilliseen vuorovaikutukseen. Menetelmän keskiössä on ilmaisun ja luovuuden kokemus sekä nähdyksi tuleminen ja taiteeseen osallistuminen sellaisena kuin osallistuja nyt sattuu olemaan. Yhdessä leikkien syntyy ryhmän koreografia runoon tai lauluun.
Työskentelyn aikana harjoitellaan vastaanottamaan sekä hyväksymään omia ja toisten ajatuksia. Ehdottamisen ja hyväksymisen ilmasto alkaa omasta ilmaisun hippusesta ja laajenee ryhmän yhteiseksi työskentelyksi. Siitä seuraa hämmästystä: Tämäkö syntyy minussa ja meissä? Laskeutuu käsitys, että jokainen on vaikuttanut lopputulokseen.
Työskentelyn aikana osallistujat luovat ja jakavat yhteisiä merkityksiä. Työstettyyn runoon tai lauluun syntyy uudenlainen, yhteinen omistajuus. Yhteisö jakaa uutta ymmärrystä taiteellisesta kokemisesta. Prosessin luoma tiheä vuorovaikutuksen hetki on taiteellista tietämistä.
Palaute on ollut liikuttunutta, innostunutta ja voimaantunutta: “En ikinä olisi arvannut, että osaan ja pystyn” ja ”Oman kokemukseni kautta ymmärrän, miten valtava vaikutus tämmöisellä työskentelyllä voi olla.”, “Haluan olla luomassa lapsille paikkoja tällaiseen!”.
Taiteen syvemmän merkityksen ymmärtää osallistumalla ja kokemalla. Kun aikuiselle syntyy omakohtainen oivallus siitä, mitä taide voi merkitä, syntyy tarve tarjota sitä lapsille.
Taiteen syvemmän merkityksen ymmärtää osallistumalla ja kokemalla.
Jaettuna merkitykset syvenevät. Yhteisen hetken jakamisesta tulee kokemuksellista totuutta, sanatonta tietoa osallistuneiden kesken. Sitä eivät pääse jakamaan ne, jotka eivät osallistu yhteisiin hetkiin. Ajatusta voi tutkia laajemminkin: omakohtaista oivallusta ja syvällistä ymmärtämistä tarvitaan missä tahansa valta-asemassa. Jos taidekokemus puuttuu päättäjiltä, mistä ammentaa viisautta tarjota taiteellista kasvualustaa toiselle?
Perspektiiviä pesuvadista
Halusimme tai emme, taiteellinen tieto on olemassa. Sen tunnustamatta jättäminen on inhimillisyyden kieltämistä. Se, että taiteellista tietoa ei tunnusteta yhteiskunnallisessa keskustelussa, ei poista sitä, mutta tekee meistä vajavaisia. Vaikka ei ole rakentavaa laittaa rationaalista tietoa ja taidetta vastakkain, altavastaavan asemaa on puolustettava. Taiteellinen ajattelu ja tietäminen tarvitsevat tilaa.
Heinäkuun viides päivä runoilija laittaa viestin. “Tuletko sunnuntaina klo 14 koputtamaan mun oven taakse kysymään, olenko alasti pesuvadissani? En tule vastaamaan. Poistut vaan omia aikojasi.”
Runoilija tekee somaattista kirjoitusharjoitusta amerikkalaisen runoilijan C. A. Conradin jalanjäljissä. Hän kirjoittaa kokemastaan ja hakee uusia näkökulmia tekstin tuottamiseen. Runoilija työstää kokemastaan tekstin.
Harjoitus ei ole välttämättä rationaalinen tai tuottava. Albert Einstein on todennut, että yhteiskunnan ongelmat eivät voi tulla ratkaistuksi samalla rationaalisen tietoisuuden tasolla, jolla ne on luotu. Tarvitaan rohkeutta kokeilla ja tarvitaan uudelleen katsomisen tapoja.
Perspektiiviä poliitikoille
Jos taide käsitetään valmiina tuotteena, näkyväksi tulee vain jäävuoren huippu. Prosessit, jotka syntyvät teoksen tekemisen aikana ja toisaalta teoksen kokemisen äärellä, ovat merkityksellisiä. Yhteiskunnallisessa keskustelussa puhutaan paljon luovuuden valjastamisesta hyötykäyttöön. Jos ollaan kiinnostuneita tuottavasta luovuudesta, tulee olla valmis antamaan aikaa myös luovuutta ruokkiville harhailuille, kokeiluille ja tyhjille hetkille. Tarvitaan taitoja sanoittaa luovuuden ja taiteen kokemusta, jotta niistä tulee jaettavia.
Taiteen merkityksen henkilökohtaisella ymmärtämisellä on yhteiskunnallinen arvo.
Täytyy voida puhua kokemuksesta omassa lihassa ja tunnemaailmassa. Taiteen merkityksen henkilökohtaisella ymmärtämisellä on yhteiskunnallinen arvo. Se on reitti avarampaan ajatteluun ja kinesteettiseen empatiaan. Kun tämän ymmärtää itse, taiteen tietämisen arvon voi tunnistaa suuremmassa kuvassa.
Jokaiselta poliitikolta löytyy varmasti ruumiinmuistoja taidekokemuksesta. Jos päättäjiltä kuitenkin puuttuu taitoja tunnistaa kokemuksen arvo ja merkitys, voiko kiinnostusta ja rohkeutta taiteen tukemiseen olla? Onko nykyisessä johtamiskulttuurissa tilaa tunnustaa taiteellinen tietäminen ja kokeminen?
Kirjoittajat ovat oululaisia tanssijoita ja taidekasvattajia, jotka uskovat taidekokemusten luovan toivoa ja yhteyttä. Kirjoittaja pesuvadissa on jyväskyläläinen vuoden 2024 Muusa-kirjoituskilpailun voittaja Perttu Puranen.