Tätä artikkelia on ollut todella vaikea kirjoittaa. Yleensä olen ollut todella taitava kirjoittamaan, sillä aatokseni ovat olleet hyvin selkeitä ja helppoja jäsennellä. ”Millaista on valmistua tanssin kentälle” -ajatus on kuitenkin ollut niin moniulotteinen, -mutkainen ja –syvyinen, että minulla on mennyt useampi kuukausi ajatuksien kokoamiseen ja varsinkin ulos kirjoittamiseen.
Valmistumisen huumaa
”Tervetuloa kentälle kollega”, nämä sanat kuulin muutama viikko sitten opettajaltani, kun valmistuin Outokummun tanssialan perustutkinnosta. Olin niin onnellinen siinä hetkessä. Tanssisali täynnä rakkaita ihmisiä todistamassa juhlaa, jossa minä ja kolme muuta valmistuimme tanssijoiksi. Pari edellistä päivääkin oli ollut juhlaa, sillä juhlistimme Outokummun koulutuksen 25-vuotistaivalta Setfest –festareilla. Olin tanssin, työnteon ja juhlan hurmiossa. Valmistujaisjuhla loppui hurjaan määrään halauksia ja onnentoivotuksia. Tästä oli hyvä jatkaa kohti joulua ja uutta vuotta. Matkustaa käymään vanhempien luona ja näyttää ylpeänä todistusta. Parin viikon reissaamisen jälkeen tuli paluu kotiin. Ja paluu todellisuuteen. En ollutkaan vain lomalla vaan työttömänä.
Olen tätä artikkelia varten kysellyt samalla luokalla opiskelleiden ajatuksia valmistumisesta ja kentälle siirtymisestä. Näitä ajatuksia on kirjoitettu tänne tekstiin sisälle, mutta en ole eritellyt kuka on mitäkin sanonut. Osa luokkalaisista on valmistunut jo viime keväänä, yksi syksyllä, nyt jouluna muutama ja vielä yksi jäi alkukevääksi kouluun. Minua ennen valmistuneista yksikään ei ole saanut töitä tanssialalta. Yksi on päässyt tekemään muutamia sijaistuksia tanssitunneille, muutama tekee “rahantienaustöitä” muilla aloilla. Kaksi jatkoi opiskelua tanssin parissa ulkomailla, mutta toinen heistä päätti lopettaa uuden koulun kesken. Yksi on lähtenyt opiskelemaan toista alaa.
Valmistumisen jälkeen
Siirtymäaika opiskelijasta ammattilaiseksi on koostunut apurahahakemuksien kirjoittelusta, residenssi ja mahdollisten esiintymispaikkojen etsimisestä, kouluhakujen ennakkotehtävistä, TE-toimiston ja Kelan lomakkeiden täyttelemisestä (sekä kummallisten sanojen tarkoituksen googlettamisesta). Helpottavin tekijä tämän kaiken keskellä on ollut se, että lähipiirissä on ihmisiä, jotka ovat samassa tilanteessa. Yksin tämä olisi paljon tuskallisempaa.
Meillä kaikilla neljällä, nyt joulun alla valmistuneilla, on melko samanlainen tilanne. Riverialla (Pohjois-Karjalan koulutuskuntayhtymä, johon Outokummun tanssinkoulutus kuuluu) suoritettuun tutkintoon sisältyy mahdollisuus, jossa voi lähteä vaihtoon puolen vuoden ajan valmistumisen jälkeen. Yksi meistä onkin jo lähdössä valmistumisen jälkeiseen vaihtoon ulkomaille tanssimaan ja me loput kolme vielä suunnittelemme, minne haluaisimme lähteä. Onnistuuko koko vaihtoon lähtö edes, on vielä kysymys erikseen.
Keskustelimme elämän suorittamisesta, epävarmuudesta kun ei tiedä mitä tulevaisuudessa tapahtuu.
Kaikkein hätkähdyttävin hetki valmistumisen jälkeen tähän mennessä on ollut se, kun tajuntaani iski tieto siitä, että en olekaan lomalla opiskeluista. Vaan olen oikeasti työttömänä ensimmäistä kertaa elämässäni. Siinä hetkessä olin megakriisissä. Muille samaan aikaan valmistuneille tuli vuorokauden sisään samanlainen ”kuka minä olen”, ”mitä minä teen nyt”, ”mistä saan töitä” – kriisi. Fomo (vapaa suomennos: pelko ulkopuolelle jäämisestä) oli suuri sinä päivänä, kun koulut jatkuivat ja entiset opiskelijatoverit jatkoivat koulunkäyntiä. Laitoimme tällöin valmistuneiden kesken viestiä. Keskustelimme elämän suorittamisesta, epävarmuudesta kun ei tiedä mitä tulevaisuudessa tapahtuu. Mitä käy, jos ei saa apurahaa, jos ei pääse jatko-opiskelemaan? Onko rahaa hakea ulkomaille kouluihin? Entä jos joutuu rahan perässä menemään töihin, joissa elämänilo näivettyy ja ei aika riitä taiteen tekemiseen? Miten nykyisen hallituksen toimet vaikuttavat minuun? Parin kuukauden päästä ainakin työttömyystukeen on tulossa muutoksia. Entä jos en pääse tekemään mitään missä tuntisin oloni merkitykselliseksi? Miten pääsen mukaan kentän toimintaan? Kenen kanssa työskennellä? Kehen olla yhteyksissä? Mihin kaikkiin liittoihin ja yhdistyksiin ja keskuksiin liittyä ja mitä se maksaa?
Päädyttiin siihen, että on välillä ookoo olla ahdistuskääryleinä käpertyneenä sängynpohjalle. Kunhan sinne ei jää loputtomiin vellomaan vaan pääsee sieltä myös ylös. Vaikka seuraavana päivänä. Yritettiin myös yhdessä kääntää ajattelua positiivisempaan; mitä tämä ”tauko” mahdollistaa? Keskusteluissa useimmiten esiin nousivat ajatukset lepäämisestä ja itseensä keskittymisestä, mahdollisuudesta miettiä oman elämän suuntaa. Suorituskeskeisen ajattelutavan rikkomisen tärkeydestä. Mutta vaikea on levätä, kun huoli toimeentulosta ja tulevaisuudesta huutaa jatkuvasti takaraivossa.
Apurahat ja työllistyminen
Opiskeluaikoina koulussamme kävi monia vierailijoita suomalaiselta kentältä. Opiskeluni ovat olleet koronan jälkimainingeissa, joten ulkomailta vierailijat jäivät vähäisiksi. Kuulimme monia haastatteluja, jotka aina loppuivat kysymykseen: ”Mitä sanoisit tanssin kentälle valmistuvalle?” Yleensä vastaukset kehottivat olemaan rohkeita, tarttumaan kiinni tilaisuuksiin ja tekemään töitä. Yksi vastaus on kuitenkin jäänyt eritoten mieleen, harmikseni en enää muista kuka tämän sanoi. ”Hakekaa isoja apurahoja”, neuvo kuului. Tästä huolimatta huomasin apurahahakemusta ja budjettia kirjoitellessani laittavani kaikki summat mahdollisimman alakanttiin ja hermostuneena kikatelleeni ajatukselle, että ansaitsisinko minä ja työni edes tätä ”juuri ja juuri tällä rahalla pärjätään” summaa. Naurettava ajatus näin jälkikäteen ajateltuna.
Jostakin kuitenkin olen omaksunut pelon siitä, että jos pyydän liikaa niin apurahaa en ainakaan saa.
Jostakin kuitenkin olen omaksunut pelon siitä, että jos pyydän liikaa niin apurahaa en ainakaan saa. Ainakaan näin uutena tekijänä. Kummallista. Olisipa apurahalomakkeissa vain sellainen Kela- tyyppinen kyselylomakepohja, johon ruksittaisiin ”työllistäisin x määrän ihmisiä”, ”tarvitsen markkinointirahaa”, ”teos tapahtuisi x paikassa” ja sen jälkeen lomake laskisi kaikki palkat ja muut kulut yhteen ja rahan tarve olisi sillä jo perusteltu. Ooh, se olisi mukavaa. On myös ollut kummallista tehdä hirveästi työtä etukäteen (kirjoittaa apurahahakemus + suunnitella budjettia, kysellä ihmisiä työskentelemään, setviä aikatauluja, kysellä esiintymispaikkoja, tiloja työskentelyyn) ja keksiä mahdollisimman tarkka ajatus ja idea työlle ja työskentelylle, jota haluaisi tehdä tulevaisuudessa. Kaiken tämän työn jälkeen ainut asia mitä voi tehdä on vain toivoa, että saa sen rahoituksen.
Ymmärtääkseni toinen väylä työllistymiseen on hakea avoimissa esiintyjä hauissa töitä, käydä koe-esiintymisissä satojen kilometrien päässä kymmenien muiden hakijoiden kanssa ja toivoa, että juuri sinä olet sitä mitä haetaan. Kolmas tapa saada töitä on suhteilla, olemalla niin hyvä ja haluttu, että sinua pyydetään mukaan. Kertokaa, jos on vielä joku väylä töiden saamiseen! Mielelläni otan kaikki vinkit vastaan.
Tekijöitä kyllä on
Opiskeluaikana olen päässyt tutustumaan todella moniin alan huipputekijöihin, niin kentällä jo oleviin, sinne siirtyneisiin ja sinne tuleviin. Luokkalaisten kanssa on päästy tekemään opiskelujen ohella palkkiollisia tanssijan töitä, mikä antoi todella paljon varmuutta tulevaisuuteen ja omaan tekemiseen. Työtä on tehty ja näen monien ympärilläni tekevän työtä jatkuvasti tanssin parissa. Siksi minua hämmästytti vähän aikaa sitten lukea uutisia, joissa väitettiin ettei tanssialalla ole uusia tekijöitä. Eräässä artikkelissa luki ”ettei keskeisiä nykytanssin ja baletin uusia tekijöitä ole nähty vielä Suomessa”, toisessa pohditaan ”mihin katoavat nykytanssin nousevat koreografiatähdet” ja sitä kiinnostaako kansainvälisyys enää ollenkaan. (Virkkeet kontekstista irrotettuna, löydätte ne kyllä googlaamalla). Mielestäni avainsana tässä on ”nähty”. Silmät auki vaan, Suomi on pullollaan toimettomia todella taitavia tanssitaiteilijoita. Kentälle valmistuu vuosittain ainakin kymmeniä uusia tekijöitä.
Silmät auki vaan, Suomi on pullollaan toimettomia todella taitavia tanssitaiteilijoita.
Mihin me parikymppiset nousevat tähdet olemme sitten kadonneet? Niin kuin aikaisemmin ilmaisin pelkojani, niin moni meistä on päätynyt mahdollisuuksien puutteen vuoksi näivettymään elämäniloa vievään työhön ja heillä ei riitä aikaa tai jaksamista taiteen tekemiseen. Hyvin surullista. Hyvin paljon taitoa ja potentiaalia on käyttämättömänä. Kansainvälisessä työskentelyssä on kyllä myös tekijöitä. Tällä hetkellä vain tilanne on se, että monet meistä nuorista tekijöistä mietimme, onko rahaa ostaa juustoa kaupasta, saati sitten että lähteäkö ulkomaille tanssityöpajaan ja verkostoitumaan.
Verkostoitumisen kaksi puolta
Verkostoituminen on mielestäni tapahtumana kivaa. On kiva tavata ja tutustua minulle uusiin alalla toimiviin ihmisiin. Nähdä erilaisia työskentely- ja toimimistapoja. Verkostoituminen ja sitä kautta luodut suhteet luovat yhteisöjä, yhteisöt puolestaan tukea ja turvaa. Verkostoitumisen ansiosta sain myös mahdollisuuden kirjoittaa tämän artikkelin lehteen. Koen myös olevani hyvä verkostoituja halutessani. Ja se on todella iso etu. Kaikilla ei ole tätä etua.
Työmahdollisuuksien ei pitäisi olla kiinni verkostoitumisessa ja suhteissa. Olen jo todistanut miten itse tai tuntemani ihmiset ovat saaneet joitakin mahdollisuuksia “tiskin alta”, ei julkisen haun tai tarjoamisen kautta. Oli kyse rahallisesta tai “saat nimeä näkyviin” mahdollisuudesta. Ja wau miten otettu ja arvostettu tunne siitä tulee, kun tarjotaan mahdollisuus vain ja ainoastaan minulle tai parille muulle. Miten semmoisesta mahdollisuudesta osaa näin uran alussa kieltäytyä? Mutta eihän se ole oikein. Ajatus koko työnsaamis-kuvion menemisestä siihen, että: “pitäisi tuntea tietyt tyypit päästäkseen tekemään työtä”, on hyvin ikävä. Ajatus siitä, että: “entä jos en saa jotain mahdollisuutta, koska en tunne oikeita tyyppejä”, on kauhistuttava.
Jotta minuun halutaan tutustua, onko minun oltava tutustumisen arvoinen? Kiinnostava? Miellyttävä?
Verkostoitumiseen kuuluu myös kysymykset vaikutusvallasta ja ihmissuhteista. Tämä on taas puolestaan todella laaja aihe. Onko joku tutustumisen arvoisempi kuin toinen? Jotta minuun halutaan tutustua, onko minun oltava tutustumisen arvoinen? Kiinnostava? Miellyttävä?
En minä ainakaan jaksa olla kiinnostava joka päivä. Haluan taiteeni olevan kiinnostavaa. Minä haluan työskennellä. Työskentely on arkea, arkeen kuuluu hyvät ja huonot päivät. Päivät, jolloin olen loistava, kiinnostava, hauska ja luova. Päivät, jolloin väsyttää, kiukuttaa ja kannan itseni niskasta tekemään hommia. Ajattelen kuitenkin, että työ kuuluu osata tehdä ammattimaisesti ja siihen kuuluu tiedostaa mitä fiiliksiä ja ilmapiiriä tuo mukanaan työpäivään. Ja mitä jättää tietoisesti ns. “oven ulkopuolelle.” Uskon hyvässä työyhteisössä olevan tilaa myös huonoille päiville, sekä hetkille. Kunhan näistä vain osataan kommunikoida.
Jo olemassa olevien verkostojen hyödyntäminen houkuttaa. Haluan työskennellä tuttujen ihmisten kanssa, esimerkiksi vanhojen luokkalaisten. Olen työskennellyt heidän kanssaan jo pari vuotta. Se, että tuntee jo toisen ihmisenä ja liikkujana luo paljon turvaa. Haluan tehdä heidän kanssaan teoksia ja toivon, että he pyytävät minua mukaan työskentelemään kanssaan. Joku tasapaino verkostoitumisen tarjoamien hyvien ja huonojen puolien välillä on siis löydettävä ja keksittävä, siihen asti en ajatuksissani ole vielä päässyt.
Haluan työskennellä tanssijana
Pitää työllistyä ja tehdä työtä, että saa rahaa, jotta voi elättää itsensä. Paljon on haastetta tanssialalla työllistymiseen. Tätä työtä haluan silti tehdä. Haluan tehdä taidetta, jolla voin vaikuttaa kokijoihin. Haluan tehdä ja nähdä liikettä. Koen olevani matkalla oikeaan suuntaan omalla urallani. Olen kuullut sanottavan, ettei tälle (tanssi) alalle lähde kukaan, joka tätä ei oikeasti halua tehdä. Olen itse samaa mieltä ja se on mielestäni todella tärkeä muistaa. Kaikilla alan tekijöillä ja siihen kouluttautuvilla on palo ja halu tehdä taidetta.
Sana intohimotyö nousee usein esiin puhuttaessa taidealoista. Intohimotyötä on myös olla esim. asiakaspalvelussa, kokkina tai lääkärinä. Intohimotyöstä kuuluu saada rahaa, niin kuin mistä tahansa muusta työstä. Taidealoilla on kummallinen erikoisuus. Eletään toiveessa saada työstä rahaa.
Pyrin parhaani mukaan tiedostamaan myös Suomen tanssin kentän historian ja siinä tapahtuneet kehitysaskeleet. Mitä kaikkea on jo tehty ja kehitetty kentällä. Näitä yritän myös opiskella. Tämä tieto vain vaikuttaa olevan liian lähellä, jotta sitä olisi kouluissa opetettu. Mutta kuitenkin liian kaukana, että olisin itse ollut mukana näitä tekemässä. Toistaiseksi olen useammassa oppilaitoksessa opiskellut tanssin historiaa suurimmaksi osaksi Anne Makkosen Länsimaisen taidetanssin historiaa –kirjan pohjalta, joka on julkaistu 5-vuotta ennen syntymääni, 1996. Tiedän enemmän baletin historiasta ja modernin tanssin pioneereista kuin siitä mitä viimeisen 30 vuoden aikana on tapahtunut. Keskustelemalla esimerkiksi koulussa vierailleiden tai opettajieni kanssa olen kyllä oppinut jo paljon muutakin. Olin mukana viime syksyn Kiertoliike-tapahtumassa, siellä kuulin paljon uutta. En vielä kuitenkaan ole oppinut tarpeeksi sanoakseni, että tuntisin täysin tanssikentän historian ja kehityksen. Mielestäni on tärkeää tuntea historia, että voi käsittää missä mennään nyt ja mitä kohti ollaan menossa.
Manifestointia
Jos minulla olisi valtaa ja mammonaa niin Suomessa tehtäisiin todella paljon enemmän ryhmäteoksia. Ei duo- tai trio- vaan ryhmäteoksia. Teoksia esitettäisiin ympäri maata, eikä vain isoissa kaupungeissa tai pääkaupunkiseudulla. Teoksien tekoon ja esittämiseen olisi oikeasti isoja resursseja (ei vain riittäviä) ja niitä esitettäisiin useita kertoja. Ryhmiä olisi monia ja ryhmissä olisi useita eri tekijöitä. Mutta minulla ei vielä valtaa eikä mammonaa ole. Manifestoidaan tulevaisuuteen.
Minun unelmani ei ole liian suuria.
Minun unelmani on elättää itseni tanssilla. Unelma on tuoda itseni mukana monia muita tekijöitä näkyviin. Unelma on tehdä ihmisten kanssa töitä. Unelma on myös perustaa esittävän taiteen residenssi Pohjois-Savoon. Manifestoinnin makuun päästyämme lisään tähän vielä, että unelmoin ja uskon saavani apurahaa työskentelylleni ja uskon myös pääseväni opiskelemaan. Minun unelmani ei ole liian suuria.
Mutta uskolla ja unelmilla en kovin pitkälle pötki.
Pitää saada konkreettisia asioita.