Luin kerran Harvardin yliopistossa tehdystä tutkimuksesta, jossa todettiin, että ne, jotka haaveilivat eniten, olivat kaikkein onnettomimpia. Ainoita kertoja elämässäni, kun olen kyseenalaistanut tiedettä.
Käytän haaveiluun elämässäni niin paljon aikaa, että poden siitä toisinaan huonoa omaatuntoa. En koe olevani kovin tuottoisa tai tehokas osa yhteiskuntaa vaellellessani kuvitteellisissa skenaarioissa ja maailmoissa. Unelmoimisen takia en aina myöskään ole läsnä, tässä, tavattavissa. Unelmani eivät ole liitoksissa tapahtuvaan hetkeen vaan kuljettavat minua muualle. Unelmointini on siis passiivista. Vai onko? Voisiko unelmilla ja kuvittelemisella ollakin merkittävä rooli ammatillisessa ja yhteiskunnallisessa toimijuudessa? Millainen muutosvoima sillä voisi olla? Mikä on haaveilun taiteellinen tai jopa poliittinen potentiaali?
Kysymys kiehtoo minua monestakin syystä, mutta erityisesti suhteessa vallitsevaan, lamauttavaan maailmanasentoon: ilmastohätätila, kansanmurha, äärioikeiston nousu ja etääntyminen kulttuurin ja taiteen tarjoamasta maailmankuvasta ajavat minut monellakin tavalla haaveisiin. Haaveisiin voi paeta, mutta joillain niistä on myös toiminnallisempi luonne. Haaveilemalla muutoksesta käynnistelen vähintäänkin itsessäni, ehkä myös ympäristössäni, vaihtoehtoisia olemisen ja tekemisen tapoja.
Lisäksi kiinnostuksessani taitaa olla kysymys ammatinvalinnasta. Ajattelen nimittäin taiteilijoiden olevan unelmoinnin ammattilaisia. Työtämme on luoda tyhjästä maailmoja ja maisemia – kutsuja kokea toisin. Oikeastaan kuvittelu on monella tapaa synonyymi luovalle ajattelulle, eli siis taiteelliselle työlle. Tanssi- ja sirkustaiteilijat ovat vielä ruumiillisen kuvittelun ammattilaisia: ainutlaatuinen tapamme tulkita ja jäsentää maailmaa luo ruumiillisia väyliä läpi ilmiöiden ja liikuttaa (fyysisesti ja emotionaalisesti) kokijaansa. Mitä ihanaa, kutkuttavaa salatiedettä! Kaiken tämän ollessa uhattuna koen tarvetta pohtia sitä, millaisena taiteellinen haaveilu näyttäytyy kentällämme. Onko sellaista yhä?
Unelmoinnin poliittisesta potentiaalista
Googlasin eilen: “Dreaming is…” Ensimmäiset tulokset:
“Dreaming is a private thing”
“Dreaming is free” (tää oli sit vissiin ystävällisin terveisin, Suomen hallitus)
Ajatukset (tai unelmat) itsessään eivät ole vielä mitään, pelkkiä ajatuksia. Ne eivät ole vaarallisia, mutta eivät myöskään erinomaisia tai vallankumouksellisia. Ajatteleminen, jonka yhdenlainen muoto haaveilu on, ei ole kuitenkaan pelkästään passiivista toimintaa tai toimintaan tähtäävä ensiaskel. Haaveileminen on jo itsessään teko. Oikeastaan haaveilemisen voi ajatella olevan jopa anarkistinen teko. Nykyinen kapitalistinen yhteiskuntajärjestys korostaa läsnäolon harjoittamisen taitoja. Kirjakaupat pursuavat self help -oppaita, joissa lukijaa opastetaan elämään hetkessä, internet how to -videoita, joissa annetaan vinkkejä tietoisen läsnäolon harjoittamiseen. Kuluttamalla tätä materiaalia ihminen tulee ehkä huomaamattaankin hyödyttäneeksi valtaapitävien agendaa. Juurtumalla nykyhetkeen, pyrkimällä läsnäoloon preesenssissä, tulee myös väistämättä asettuneeksi vallitseviin olosuhteisiin. Haaveilemalla jostakin muusta voi sen sijaan irrottaa itsensä ympäröivistä rakenteista. Samalla tulee tehneeksi aktiivista vastarintaa nykyiselle maailman asennolle, vaikka olisi ollut aivan paikallaan.
Taiteilijoina haaveilemme rakenteista, jotka tukisivat ja arvostaisivat työtämme. Keskustelu rakenteista ja resursseista on välttämätöntä ja vaikuttaa siltä, että vain pitämällä niistä ääntä meidän asemamme yhteiskunnan peruspilarina ja sen sieluna tunnistetaan ja tunnustetaan. Samalla huomaan törmääväni yhä uudelleen ja uudelleen noidankehään: mikäli puhumme vain rakenteista, se, mikä meitä todella kiinnostaa – siis taide, sen sisällöt ja sen yhteiskuntaa kommentoiva ja muuttava voima – häviävät. Rakenteista ja resursseista puhuessamme meidät leimataan valittaviksi liianvaatijiksi, jotka työskentelyn sijaan keskittyvät kitisemään siitä, että työskentely (ja sillä eläminen) on niin vaikeaa. Kääntämällä selkämme rakenteille, ryhtymällä luoviksi ja toteuttamalla hankkeemme pienemmällä, vähemmällä, mutta sisällöstä tinkimättä, tulemme paradoksaalisesti taas todistaneeksi sen, että emme itse asiassa tarvitsekaan yhtään enempää resursseja. Tuntuu, ettemme voi kuin epäonnistua.
Mikäli pidämme kiinni sisällöllisestä haaveilusta ja itse taiteesta, eivät nykyiset rakenteet ja niiden kurjistaminen voi meitä lopullisesti näivettää.
Siksi haaveilemiseen kannustaminen ja sen harjoittaminen tuntuu tässä hetkessä merkitykselliseltä. Taiteellinen työskentely itsessään on kuvittelemisen ja haaveilun ilmentymä. Mikäli pidämme kiinni sisällöllisestä haaveilusta ja itse taiteesta, eivät nykyiset rakenteet ja niiden kurjistaminen voi meitä lopullisesti näivettää. Historiallisesti katsottuna taiteen asemaa on kurjistettu läpi vuosikymmenten, ja silti meille valmistuu vuosittain uusia, alaa ennakkoluulottomasti lähestyviä (joskin vähän ahdistuneita) taiteilijoita. Jos oma kokemus ja olemisen tapa maailmassa muotoutuu taiteellisen ajattelun kautta, on vaikeaa yhtäkkiä ryhtyä elämään toisella tavalla. “Jos on rakkaussuhde tanssitaiteeseen, niin onko se sitten kovin järkiperäisesti selitettävissäkään, miksi tätä haluaa puolustaa?”, kysyy tanssitaiteilija ja koreografi Pie Kär, jota haastattelin tätä artikkelia varten. Samaistun ajatukseen, vaikka samalla se on osa ongelmaa. Kun taiteen tekeminen on ammatin lisäksi rakastaja ja merkittävä osa omaa identiteettiä, syntyy siitä jälleen uusi lyömäase meitä vastaan. Miksette sitten tee tätä vain rakkaudesta lajiin?
Kollegiaalisessa keskustelussa kysymys siitä, mitä me nyt teemme, onkin vahvana tapetilla. Yleinen ihmettelyn aihe on, mitä hallitus odottaa meidän taiteilijoiden tekevän, kun kulttuurista leikataan mutta uudelleen kouluttautumistakaan ei tueta. Keskusteluissa on hallitusta haastava mutta myös hieman passiivinen sävy. Mitä meidän odotetaan tekevän? En pidä sitä kovinkaan rakentavana, vaikka samalla mielestäni on epäreilua, että vastuu uusien toimintatapojen luomisesta sälytetään sille, jonka aiemman toiminnan edellytykset viedään. En kuitenkaan oikein jaksa olla kiinnostunut siitä, mitä Petteri ja Riikka minun toivoisivat tekevän. Sen sijaan minua kiinnostaa, mitä me tosiaankin kuvittelemme tekevämme seuraavaksi. Millaisia ovat meidän tulevaisuuden haaveemme? Miltä tanssi- ja sirkustaide näyttää sisällöllisesti ja temaattisesti tilanteessa, jossa vähistäkin toimintaamme turvanneista rakenteista ja resursseista napsaistaan pois merkittävä osa?
Yhteen tulemisen taito
Lista unista, jotka olen nähnyt vuosia sitten, mutta muistan yhä:
Olin jumissa hississä Titanicissa ja pelastautumismatkamme jäi puolitiehen, sillä välitasanteella tapahtui Bollywood-henkinen esitys, jota jäimme seuraamaan.
Ostin punalaputettuja tuotteita Alepasta Länsi-Pasilassa. Aamulla kyseenalaistin elämäni kiinnostavuuden.
Delfiini ja vauva suutelemassa rantavedessä ja valtava ihmisjoukko kuvaamassa sitä puhelimillaan. Aamulla kyseenalaistin monta asiaa.
Kauhon takaisin kohti konkretiaa. Mistä haaveilemme, kun haaveilemme taiteen tekemisen äärellä? Tätä artikkelia varten haastattelin tanssitaiteilija ja -pedagogi Nella Kaartista sekä tanssitaiteilija ja koreografi Pie Käriä. Nella vastasi kysymyksiini kirjallisesti, Pien kanssa keskustelin kasvokkain. Lisäksi pyörittelin aihetta useiden kollegoideni kanssa ohimennen rappukäytävissä, lämpiöissä ja metroissa. Kiitos jokaisesta ajatustenvaihdosta, jonka aiheen äärellä sain kokea!
Niin haastatteluissa kuin epävirallisemmissakin keskusteluissa tuntui haasteelliselta päästä rakenteiden ohi. Puhuimme paljon taiteen arvostuksen puutteesta, konservatiivisen, ruumiin kuria ja kontrollia ajavan ajattelun vahvistumisesta ja resurssien – sekä henkisten että taloudellisten – hiipumisesta. Kysymys sisällöistä tuntui monista kiehtovalta, mutta vaikealta hahmottaa. Lopulta kuitenkin pohdinnoissa toistuivat melko samankaltaiset teemat: haaveet ajattelun ja ruumiin vapaudesta sekä mahdollisuudesta syventyä ruumiillisesti itseä kiinnostavien ilmiöiden ääreen. Kanssataiteilijat puhuivat ruumiillisuuden ja kommunikatiivisen liikkeen aseman vahvistumisesta, paikallisuudesta käsin kumpuavan inklusiivisen taiteen tekemisestä, teosten välisestä kommunikaatiosta ja siitä syntyvistä jatkumoista sekä yhteisöllisyyden rakentamisesta taiteen keinoin.
Haaveilemme siitä, että meitä on monta ja monessa on voimaa.
Selkeimmin esiin tiivistyi siis haave yhteen hakeutumisesta, kollektiivisesta taidetta kohti kääntymisestä. Se avautui muiden haaveiden ylle sateenvarjoksi; kynäksi, joka yhdistää kaikkialle levittäytyneet haavepisteet kokonaisuudeksi. Unelmoimme seuraavaa: sen sijaan, että käännämme selkämme taiteelle huutaaksemme sen puolesta ulospäin, siirrämme painonyhdelle jalalle, kierrymme selkärangoistamme, astumme taaksepäin lähemmäs kehän keskustaa, vaihdamme painoa jalalta toiselle, kierto purkautuu. Katse suuntautuu jälleen ytimeen, selkä suojaa kilpenä, näemme katseita. Haaveilemme siitä, että meitä on monta ja monessa on voimaa.
“Kyse on ennemmin puolustamisesta kuin vastustamisesta”, sanoo Pie. Kun vastustamme jotakin, ajaudumme helposti kauemmas vastustuksemme juurisyystä, tässä tapauksessa taiteesta. Ajelehdimme ikään kuin vastustettavan alueelle, välisemme yhteydet venyvät ja saattavat katketa. Kokemus yksinäisyydestä lisääntyy. Pie kertoo aktivistista, joka on todennut jaksavansa taistella itselleen tärkeiden asioiden puolesta keskittymällä vastustuksen sijaan puolustamiseen. Ehkä meidänkin olisi syytä tarttua tähän strategiaan? Kääntymällä yhteen kuin pingviinit talvimyrskyssä vahvistaisimme yhteisöämme kestämään siihen kohdistuvat iskut. Onkin ollut ilahduttavaa huomata, kuinka jotkut VOS-toimijat ovat leikkausten alla jo ilmoittaneet resurssiensa laajemmasta jakamisesta vapaan kentän käyttöön.
Mietin, miltä yhteen kääntyminen voisi konkreettisesti näyttää (paitsi niiltä pingviineiltä tietysti). Haastattelujen pohjalta hahmotan, ettei taiteellisessa haaveilussa ole kyse oikeastaan lainkaan taiteen sisällöistä, vaan toimijuudesta. On kyse siitä että tulee tehneeksi jotakin. “Se, että teemme taidetta, on jo (kulttuuri)poliittisesti sitoutunutta toimintaa”, sanoo Pie. Nellakin peräänkuuluttaa yhteen tulemisen poliittista voimaa. Alan ajatella, onko vastaus ollut koko ajan nenäni edessä. Onko paras keino haaveilla taiteessa ja siten puolustaa sen olemassaoloa taiteen tekeminen? Ilman riittäviä resursseja se ei ole yksinkertaista, mutta ei myöskään mahdotonta. Eräs kollega kertoi haaveilevansa siitä, että taide ajautuu vieläkin syvemmälle marginaaleihin. Sieltä käsin muodostuvat sellaiset yhteisöt, joissa taiteen kannattelevat arvot ja maailmankuvat korostuvat. Yhteiskunta pienenee yhteisöiksi, joissa oman toiminnan vaikutukset ovat selvemmin havaittavissa, merkityksellistettävissä. Houkutteleva utopia tämäkin.
Mutta ei vaelleta metsiin ja kivenkoloihin ihan vielä. Yhteisöllisyyden kautta nimittäin nousee olennaiseksi myös mahdollisuus olla suhteessa ympäröivän maailman ilmiöihin kollektiivisella tavalla. “Haluaisin, että esitykset tunnistaisivat kriisin. En unelmoi siitä, että saisin tauon kriisistä, vaan siitä, että saisin otteen tai kosketuksen kriisiin yhdessä muiden kanssa”, toteaa Pie, enkä voisi olla enempää samaa mieltä. En varsinaisesti kaipaa sitä, että teokset käsittelisivät yhteiskunnallisia ongelmia laajasti tai tyhjentävästi, mutta näen taiteella valtavan potentiaalin tarjota suhtautumisen tapoja ja selviytymisstrategioita yhteiskunnassa.
Tuntuukin, että ammattikenttämme haaveet ovat kääntyneet vallankumouksen sijaan sisäänpäin. Ehkä olemme jo juosseet niin kauan päin seinää, että energia alkaa olla vähissä emmekä jaksa nousta barrikadeille? En pidä sitä kuitenkaan kovin huolestuttavana, enemmänkin ymmärrettävänä. Sisäänpäin kääntymisessä on mielestäni jotain koskettavaa, voimakasta ja siten vaikuttavaa. Sen ei tarvitse tarkoittaa sulkeutumista ja ulos rajaamista, vaan voimavarojen keskittämistä, jakamista ja tukemista. Se alkaa tuntua todelliselta ratkaisulta. Kenties ainoalta sellaiselta, mutta mahdolliselta, siedettävältä. Jopa innostavalta?
Taiteellisen haaveilun yhteiskunnallinen tehtävä
Huomaan koko unelmoinnin keskustelun olevan itse asiassa keskustelu taiteen merkityksestä ja roolista yhteiskunnassa. Kun asetumme ajattelemaan sitä, mitä taide voisi parhaimmillaan olla tai edustaa, asetumme pohtimaan, mikä taiteessa on merkityksellistä. Mikä on sellaista taidetta, jota haluamme tehdä, mitä haluamme sillä sanoa? Samalla se on kysymys siitä, mitä taiteella voi tehdä.
Pie pohtii taiteen paikkaa ja sitä, mihin sen ote yltää. Keskustelemme siitä, miten laajoihin yhteiskunnallisiin teemoihin oma taiteellinen työ on syytä linkittää tai miten kommunikoida se kohti yleisöä. Kysymys on olennainen, sillä etsiessämme suuntaa olemassaolollemme on meidän hahmotettava paremmin, millaista roolia haluamme taiteen näyttelevän tulevaisuudenkuvissamme. Se, että työni tanssitaitelijina ratkaisisi tai edes kommentoisi tyhjentävästi globaalin politiikan teemoja on mielestäni melko keinotekoinen ajatus. Toisaalta taas ympäröivän todellisuuden ja sen ilmiöiden täydellinen huomiotta jättäminen ajaa taiteen tekemisen sellaiseen marginaaliin, jossa sen merkitystä on vaikea perustella muuna kuin henkilökohtaisen nautinnon tai mielenkiinnon leikkikenttänä. Lopulta päädymme siihen, että kyse on tasoista: Taiteellinen prosessi voi ajatustyön tasolla olla liitoksissa laajoihinkin teemoihin, mutta konkreettinen teos tapahtuu paikallisemmin, taiteilijan oman yhteisön ilmiöiden keskellä. Samalla globaalit aiheet voivat kuitenkin nousta läsnäoleviksi katsojan omassa kokemusmaailmassa. “Se on yleisön unelmoinnin vaihe. Kun kutsutaan joku todistamaan taidetta, mahdollistaa se hänelle maailmasuhteiden luomista”, tiivistää Pie.
Ehkäpä olennaisin ja jaloin (ammatillinen) tehtävämme onkin tarjota haaveilun paikkoja katsojalle ja kokijalle. Työmme on rakentaa alustoja, joissa yleisö voi itse nähdä yhteydet laajempien yhteiskunnallisten kysymysten ja teoksen välillä. Taiteen paikka on siis lähellä ihmistä. Paikka lähellä ihmistä taas sitoo taiteen yhteisöönsä. Yhteisö, jolla on liimanaan taide, voi kokea olevansa suojassa ja vahva.
Lopuksi
Yhdessä unelmointi on ruokkinut minua juuri toivomallani tavalla. Olen inspiroitunut ja toiveikas. Huomaan myös, että unelmointi toimii tapana pitää kiinni omasta identiteetistään, säilyttää kokemus itsestään taiteilijana. Hiljaisimpina kausina se voi olla ainoa asia, joka edes etäisesti muistuttaa taiteellista työtä. Siksikään sen voimaa ei kannata aliarvioida.
Jatkamalla taiteellisista ulostuloista haaveilua ja toisten haaveiden tietoista tukemista pysymme liikkeessä. Kyse on toimijuuden kokemuksesta. Tuntemalla itsensä toimijaksi suhteessa ympäröivään, yhdessä tai yksin, tulee samalla kannatelleeksi taidetta ja sen arvoja. Vaikka laajempi kuva tuntuisi kammottavalta ja lamauttavalta, voi omassa (taiteellisessa) yhteisössään toimimalla kokea merkityksellisyyttä. Tai kuten Pie sanoo: “Omat teot vaikuttavat kokonaisuuteen, vaikka se kokonaisuus voi olla matkalla sellaiseen suuntaan, jonne itse ei halua.”
Oman kapinansa voi tehdä siis paikallisesti, huokoisesti ja pehmeästi – unelmoimalla. Sen ei tarvitse muuttaa Yhdysvaltojen presidentinvaalien tulosta (I wish!), mutta se voi liikauttaa jotakin jonkun sielussa uuteen asentoon tavalla, joka vaikuttaa hänen toimintaansa. Se joku voit olla myös sinä.