Tarkastelen tekstissäni maalaisuudesta ja periferioista kumpuavaa ruumiillisuuden kokemusta, jonka koen eroavan merkittävin tavoin kaupungeissa syntyvästä kokemuksesta. Mitä mahdollisuuksia maalaisuuden ja periferioiden ehdottama asento voisi tarjota taiteenteolle, entä suhteellemme monilajisiin maisemiin kaupungin ja maaseudun väliin jäävällä spektrillä?
Minä olen kasvanut maaseudulla. Lapsuudenkodistani on kouluun ja kylälle matkaa kymmenisen kilometriä, lähimpään naapuriin ehkä kilometri. Kylälle johtavan tien metsät ja vaaramaisemat ovat tulleet osaksi kokemustani kodista ja maailmasta, ne ovat ohjelmoineet hermostoni ja niistä luen aikaa vuoden kiertyessä itsensä ympäri. Siellä maisemien pulppuava, hidas, kiemurainen, kiihtyvä ja välillä vaaran kylkeen istahtava tempo vastaa ruumiini ja puheeni tempoa. Juho Hotanen kirjoittaa Maurice Merleau-Pontyn filosofiaa käsittelevässä teoksessaan Lihan laskos ruumiista laskoksena maailman lihassa. Ehdotan: ruumis on laskos maiseman lihassa. Maisemat ja paikat eivät ole pelkkiä ihmistoiminnan näyttämöitä, vaan ne kasvavat elimellisesti osaksi maailmankuviamme, ajatteluamme ja tapaamme olla maailmassa. Tätä ajatusta vasten tarkastelen tekstissäni maalaisuudesta ja periferioista kumpuavaa ruumiillisuuden kokemusta, jonka koen eroavan merkittävin tavoin kaupungeissa syntyvästä kokemuksesta. Eri paikallisuuksien tarjoamat mahdollisuudet taiteen kentällä toimimiseen ja sen kanssa kosketuksissa olemiseen ovat myös osaltaan luomassa taidepolitiikkaa ja taiteen kentällä läsnä olevia estetiikkoja. Mitä mahdollisuuksia maalaisuuden ja periferioiden ehdottama asento voisi tarjota taiteenteolle, entä suhteellemme monilajisiin maisemiin kaupungin ja maaseudun väliin jäävällä spektrillä?
Kun puhun maaseudusta ja periferioista, puhun laajasta, ymmärryksenikin ylittävästä kirjosta erilaisia maisemia ja paikkoja Suomen maakunnissa. Paikannan itseni osaksi itäistä Suomea ja Pohjois-Karjalaa ja tätä tekstiä koen kirjoittavani erityisesti Suomen ja Euroopan sekä niiden nykytaiteen kenttien periferioista. En asu enää maaseudulla, enkä niinkään välitä maaseudun luokituksista vaan eletystä kokemuksesta, jota on hankalampaa määritellä tilastojen, asukasmäärien ja kaupunkien läheisyyksien perusteella. Laitan siis kirjoittaessanikin niin sanotusti puurot ja vellit sekaisin: en viittaa maaseutu-käsitteellä pelkästään harvaan asuttuun maaseutuun tai ydinmaaseutuun, vaan kokemukseni, kuten monen muunkin kollegani, kumpuaa myös kaupunkien syrjistä ja keskuksista sekä lapsuuden ja aikuisuuden kokemuksista maaseudulla. Toki avoimeksi jätetty määrittely sopii omaan näkökulmaani, mutta koen tämän tekstin raameissa mielekkääksi tarkastella taiteen tekemistä pääkaupunkiseudun välittömän läheisyyden ulkopuolelle jäävien alueiden näkökulmasta. Tunnistan oman kokemukseni yltävän vain määräänsä asti – asunhan tällä hetkellä Joensuussa, joka oli Tilastokeskuksen mukaan vuoden 2024 loppupuolella väkiluvultaan Suomen 11. suurin kunta. Valtakunnallisen taiteen kentän periferiassakin olen osa kaupungistumisen ilmiötä, jonka ulkopuolella monet taiteilijat tekevät työtään sitäkin prekaarimmin.
Orastavassa nuoruudessa haaveilin toisista paikoista. Unelmoin vilisevistä kaduista, katoamisesta, maailman löytämisestä aina jostakin toisaalta. Tulevaisuus tuntui olevan muualla ja kasvavan kohti kaupunkeja, joissa haisee pakokaasu ja tupakansavu. Kuva oli romanttinen – se kumpusi kylältä sivussa varttuneen kaipuusta kohti jotakin uutta ja suurempaa. Kaupunkiromantiikka syntyi yksinkertaisista asioista, jotka olivat kuitenkin minulle lapsuudessani ja vielä osassa nuoruudestanikin, ehkäpä vieläkin, tuntemattomia. Olivatpa kaupungistuvan Suomen todellisuudet romanttisesta kuvitelmastani kuinka kaukana tahansa, yhä useampi elää niitä todeksi lapsuudessaan. Silti edelleen monelle maaseutu ja pikkukylät ovat kirjottuina ruumiiseen: lihassyihin, katseen liikeratoihin ja hermoston ohuisiin reitteihin.
Jossakin idyllin ja kurjuuden lukujen sotkemassa välitilassa, laadullisten ja määrällisten erojen välissä, syntyy maaseudun ruumiillinen kokemus, maalainen katse.
Yksi selvimmistä eroista kaupungin ja maaseudun ruumiillisen kokemuksen välillä on mielestäni tempo. Maisemat ehdottavat omia tempojaan: aivan kuin kellon nopeus muuttuisi verrannollisesti askelten tahdin kanssa. Jo tuo tempo sekä sen tiivistymät maiseman materiaalisuudessa tuntuvat myös sosialisoivan ihmiset eri tavoin – katsomaan katukiveykseen, kävelemään kumarassa ja nopeasti, sukeltelemaan suvereenisti ystäväporukasta toiseen tai ehkä juttelemaan kassahenkilölle, puhumaan hitaasti, vaivaantumaan väkijoukoissa, katsomaan variksia pihan puissa mutta toisaalta myös ohikulkijoita silmiin. Tempo on eräänlainen ajan käyttöliittymä tai sovellus, tapa, jolla aikaa voi havaita. Tuo tempo muovaa maisemaa ja paikkaa – kiirehtivät ihmismassat ovat ilmiselvä osa suojatien ekologiaa – mutta maisema ja paikka asettavat ajalleen ehdot. Ne kiertyvät toisiinsa maisemassa tullen toistensa funktioiksi. Maaseutu on täynnä kaikuvaa tilan tuntua, jossa ihmisten harva läsnäolo on oleellinen osa ajan ja paikan kokemusta. Kuvitelma tuon kokemuksen puhtaudesta houkuttelee luokseen ihmisiä kaupungeista osallistumaan sen verkkaiseen vuoropuheluun, jossa paikan tilavuus saa aikaan tunteen ajan runsaudesta. Se, mitä kuvitelma ei ota huomioon, on toki läsnä maaseudulta ja maaseudusta kantautuvassa kurjuuspuheessa. Maaseudun paikka-ajan väljyys tarkoittaa viime vuosisadalla laukalle lähtenyttä kylien tyhjentymistä, syntyvyyden laskua ja loputonta muuttoliikettä, joiden takia terveyskeskuksia lakkautetaan, kouluja suljetaan ja paikallisliikenteen viimeisetkin linjat ajetaan varikolle. Jossakin idyllin ja kurjuuden lukujen sotkemassa välitilassa, laadullisten ja määrällisten erojen välissä, syntyy maaseudun ruumiillinen kokemus, maalainen katse.
Jos ruumiillisen kokemuksen paikasta ja maisemasta voi ajatella lävistävän koko yksilön kokemusmaailman, niin se toden totta lävistää myös taiteen tekemisen todellisuudet niin yksilöllisellä kuin jaetullakin tasolla. Jo olosuhteet taiteen harrastamiselle ja kokemiselle lapsuudessa määrittävät, kenelle saattaa päähän pälkähtää ryhtyä tavoittelemaan taiteilijan uraa. Olin onnekas: vanhempani ajoivat vuodet läpeensä pimeiden talvi-iltojen ja keväisten loskakelien halki minut tanssitunneille kaupunkiin, jossa monista tanssikouluista huolimatta harrastajan kurkistukset ammattikenttään jäivät ohuiksi. Harrastaminen on luokkakysymys, samoin kuin kaupungissakin. Oma kokemukseni syntyikin luokkien välissä, monin tavoin etukoikeutettuna, toisaalta täysin ulkona taiteen kielestä ja niin sanotun korkeakulttuurin käytänteistä. Vaikka ovet saattoivatkin olla auki, ne olivat kaukana, pitkien maanteiden etäisyyksien päässä. Kylät ja niiden rauniot kasvattivat toisin, tavoilla, jotka eivät useinkaan saaneet materiaalista muotoa gallerioissa tai black boxeissa.
Maalaisuuden ruumiillinen kokemus pakenee omia artikulaatioitaan. Tuo ruumiillinen kokemus kuitenkin synnyttää omia tapojaan havaita ja olla suhteessa maailmaan – siitä syntyy maalainen katse, joka ei niinkään ole yksi määriteltävissä oleva kokemisen asento vaan epämääräisen mutainen joukko myös toisiaan vastustavia ja keskenään kitkaisessa suhteessa olevia katseita. Maalainen katse ottaa huomioon paikan ja kontekstin perustavanlaatuisuuden yksilön kokemusmaailmassa, joka rakentuu monilajisten yhteisöjen osana – onhan se jossakin määrin määritellyt itsensä eräänlaisena negaationa kaupunkeihin kiertyneen vallan virroille.
Koen, että kaupunkien ruumiillisuudet määrittävät voimakkaasti kokemisen tapoja taiteenteossa.
Taidekentän muodostuessa kasvukeskuksiin maalainen katse joutuu usein, omasta tahdostaan riippumatta, sopeutumaan jo taidekoulutuksen myötä kaupungin koreografioihin. Se koulutetaan toisenlaisten kerrosten ja näkemysten alle, jotka on legitimoitu suurempien maailmojen saleissa. Koen, että kaupunkien ruumiillisuudet määrittävät voimakkaasti kokemisen tapoja taiteenteossa, ja näin maalainen katse, oli se sitten tiedostamattomasti osana elettyä kokemusta tahi tietoisen ajattelun osana, harvoin astuu nykytaiteen näyttämöille ja osaksi sen kaanoneita. Yliopistotasoisen korkeakoulutuksen keskittyessä pääasiassa suurimpiin kaupunkeihin maakunnissa sijaitsevat taiteen ammatilliset koulutukset ovat alueiden nuorille mutta myös koko taidekentälle merkittäviä. Onhan toki luonnollista, että koulutus ja siitä saatavat hyödyt kasaantuvat kasvukeskuksiin, mutta jos koko maan ja suuremmassa mittakaavassa ehkä kokonaisen maanosan taiteellisen ajattelun vaihtoehdoksi jää tapahtua ja legitimoitua kaupungeissa, väitän kollektiivisten kokemusmaailmojemme maisemien kaventuvan tai olleen kapeita alun alkaenkin.
Samaan hengenvetoon muistan toki taiteilijaresidenssit, joissa taidetta usein tehdään “keskellä ei mitään”, keskellä maisemaa, vieraillen idyllisellä maaseudulla ja antaen luonnon rauhan inspiroida taiteellista prosessia. Residenssit ovat yksi elävä todiste paikallisuuden ja paikan vaikutuksesta taiteellisessa työssä. Taiteilijat varmasti rikastuttavat näitä paikkoja läsnäolollaan, mutta käytäntö on myös omalla tavallaan ekstraktivistinen. Kaupunkien vilinästä saapuvat taiteilijat hyötyvät maaseudusta, mutta pääsevätkö periferisemmän Suomen äänet kuuluviin kaupungeissa, joissa pääsy taiteen kentälle punnitaan? Toki on perusteltua rajata resurssit laajemman ja ylisaturoituneen paikallisen kentän käyttöön, mutta jos maamme (esittävän) taiteen kentällä näkyväksi tuleminen vaatii jalan saamista oven väliin lähinnä pääkaupunkiseudulla ja suurissa kaupungeissa, muualla asuvien tanssi- ja muiden alojen taiteilijoiden kohtaloksi jää joko hyväksyä urakehityksensä pysyminen paikallaan tai muuttaa. Näen yhtymäkohtia Meri Pajunpään artikkelissaan esiin nostamaan ilmiöön, jossa ulkomailla opiskelleet tanssitaiteilijat kokevat hankaluuksia integroitua erityisesti pääkaupunkiseudun taidekenttään. Ovatko maaseutu ja maakunnat taiteenteon resurssi, jota suuret kaupungit hyödyntävät, mutta joiden elämään liittyvistä asioista, politiikasta ja taiteen saavutettavuudesta kaupunkitaide ei ole tosiasiassa kiinnostunut? En väitä olevani tästä joukosta erillinen, olenhan itsekin asunut lapsuuteni jälkeen kaupungeissa, tosin useimmiten pienemmissä sellaisissa.
Mitä siis maalainen tai periferinen katse tai niiden kokemuksesta kumpuavat estetiikat voisivat olla? Kuinka ne pääsisivät tiedostetusti ja artikuloidusti osaksi taiteen diskurssia ja kokemisen tapoja, ja mitä ne voisivat tarjota? Voin puhua vain omasta puolestani, mutta katsoessani tähän mennessä vielä lapsen ikäistä ammattitaiteilijan uraani, huomaan voivani liittää monet teokseni juuri tähän kokemukseen. Eronteko sen välillä, mikä voidaan lukea ruumiissa soivan maalaisuuden ansioksi ja mikä taas maun, preferenssin, temperamentin, sosiaalisuuden ja muiden yksilöllisten taipumusten, on toki hankalaa eikä tuskin edes mielekästä. Yksilömyytin hurmaama globaali ajattelu korostaa paikan vaikutusten tunnistamisen kustannuksella erillisyyttä ja itsenäisyyttä. Olemme kuitenkin osa paikallisia ekologioitamme aivan kuin kuka tahansa muukin eläin, ja näitä ekologisia lokeroita määrittää omalta osaltaan suhde maaseutuun ja kaupunkiin.
Minulle maaseudun ja periferian estetiikat muodostuvat hämärien, mutaisten ja murteellisten aavistusten sekä etäisyyksien takaa kaikuvien läheisyyksien kautta. Ehkä oma kiinnostukseni työskennellä katsojaa lähelle tulevan esityksenteon ja eräänlaisen rehellisyyden ja haavoittuvuuden (eng. vulnerability – herkkyys?) parissa juontaa juurensa noiden etäisyyksien tiheydestä. Eräs tuttavani kertoi minulle japanilaisesta sananlaskusta, jonka mukaan syväluotaavat keskustelut elämästä on käytävä sen seudun murteella, josta olet kotoisin. Tämä sananlasku paljastaa minulle paikkasuhteen poeettisuuden. Toisaalta periferioissa, joissa taiteen instituutiot ovat usein harvemmassa ja esitys- tai näyttelytilat yhtä lailla, taiteenteon olosuhteet ovat varsin erilaiset kuin siellä, missä ammattitaiteilijan on mahdollista saada käytännön tukea omalle työlleen mm. työyhteisön, työhuoneiden, aamutuntien, tuottavien tahojen ja tilojen tarjoamien mahdollisuuksien myötä. Nämä rakenteelliset tosiasiat saavat taiteilijat kehittelemään kekseliäitä ratkaisuja ja luomaan uusia esittämisen ja esille tuomisen tapoja, mutta ne määrittävät myös sen, mikä on mahdollista. Suunnittelisinko teoksia isommille lavoille paremmilla teknisillä valmiuksilla, jos tuollaisia tiloja olisi kaupungissani vapaalla kentällä toimivalle taiteilijalle tarjolla? Työskentelisinkö enemmän tanssin ja liikkeen parissa, jos minulla olisi mahdollista alivuokrata tanssistudiota työhuoneeksi apurahakausien ulkopuolellakin muutoin kuin tuntihintaan?
Syntyykö periferiassa läsnä oleva tilan tuntu myös taiteen tekemisen saralla juuri siitä, että instituutioiden valta on täällä ohutta ja harvaa?
Työskentelyn edellytykset valuvat osaksi estetiikkaa ja taiteellista ajattelua. Ne myös muovaavat taiteen ympärillä käytäviä keskusteluja mediassa ja politiikassa. Niiden areenoilla käytössä olevien resurssien määrä, oli kyseessä sitten työn edellytyksiin, itse työhön tai markkinointiin liittyvät panostukset, määrittää yhteiskunnallista arvostusta ja ulospäin näkyvää merkittävyyttä. Vähemmillä resursseilla tehdyn työn taiteellinen laatu ja kokeilevan taiteen muutosvoimainen ja diskursiivinen potentiaali jäävät tällöin taka-alalle usein jo pelkästään siksi, ettei teosta ole luotu spektaakkeliksi suurille lavoille instituutioiden seinien ja arvovallan suojissa. Ne työt, jotka ottavat lähtökohdikseen marginaalisemmat mutta ehkä myös kumouksellisemmat käytännöt tai tekemisen tavat putoavat instituutioiden ulkopuolelle. Voihan olla, että radikaalimmat taiteelliset valinnat tapahtuvat siellä siksi, ettei instituutioissa ole niille tilaa kukoistaa. Esimerkiksi paikkasidonnaiset teokset saattavat myös tarkoituksellisesti asettua kentän reunamille ja instituutioiden ulkopuolelle. Periferioissa useille taiteilijoille ei kuitenkaan ole olemassa muuta vaihtoehtoa, mikä taas luo omalta osaltaan vallan, näkyvyyden, arvostuksen ja taiteilijan uralla etenemisen epätasaisia dynamiikkoja alueiden välille. Mediassa esillä olevan taidekeskustelun tarkentaessa siihen, mihin taidetta tarvitaan tai mitä merkitystä on pienilevikkisellä taiteella, kokeileva ja kriittinen vapaan kentän tekemä taide, eräänlainen taiteenteon perustutkimus, jää huomaamatta. Inhorealistisesti katsoen vapaan kentän taiteilijoiden instituutioiden ulkopuolella tekemän taiteen marginaalisuutta voidaan käyttää yhtenä heikkona perusteluna tällä hallituskaudella tehtävien taiteen rahoitusleikkausten oikeuttamiseksi. Tästäkin huolimatta on syytä pohtia, syntyykö myös kollegoideni kanssa keskusteluissa esiin noussut periferiassa läsnä oleva tilan tuntu myös taiteen tekemisen saralla juuri siitä, että instituutioiden valta on täällä ohutta ja harvaa. Ehkä periferiset estetiikat ovat olemassa sellaisinaan juuri siksi?
Nämä periferiset estetiikat, suurkaupunkien ulkopuolelta tulevat, tarjoavat mielestäni uudenlaisia ratkaisuja ja näkemyksiä taiteen tekemiseen. Ehkä ajatus on radikaali: maaseudun ja reuna-alueiden kun usein katsotaan olevan suurempia kaupunkeja konservatiivisempia ja paikalleen pysähtyneitä. Maalaisuus positiona pureutuu paikallisuuteen ja sen merkitykseen, eikä sen tarvitse yhtyä osaksi kansallisromanttisia kuvastoja – sen sijaan eräänlainen paikkautuminen voi toimia vastavoimana erilaisten paikallisidentiteettien kaappamiselle koko kuvitellun yhtenäisen kansan kuvaksi. Paikkaan ja sen merkitykseen kiinnittyminen ei suinkaan tarkoita koloniaalisten, kapitalististen ja muiden sorron mekanismien ylipaikallisen luonteen sivuuttamista ja trivialisoimista, vaan ehkä se voi tarjota väyliä niiden historioiden ja nykyisyyksien tunnistamiselle osana paikkojen ja maisemien muodostumista. Ne ovat osa paikkojen tiheyttä ja läpikuultamattomuutta. Näen maaseutua ja metsämaisemaa paljon vain muutaman vuosikymmenen aikana muuttaneen metsäpolitiikan yhtenä globaalin sorron mekanismien ja ideologioiden ilmentymänä. Maaseutu ei ole kaupunkia koskemattomampi tai puhtaampi.
Taiteenteossa periferioista kumpuavat, erityisesti vapaan kentän estetiikat leijuvat jossakin villiyden, kokeilullisuuden, olemassaolevien tilojen approppriaation ja valtarakenteita vasten tuotetun kitkan välillä.
Paikat ja paikallisuudet valuvat toisiinsa ja ruumiiseen. Jos osa suuremmissa kaupungeissa otettavaa asentoa on hartioiden kääntyminen lysyyn ja katseen ajelehtiminen kohti katukiveystä, ehkä maalainen katse on nimenomaan katseen avaamista, ihmettelyä, ohikulkijoiden katsomista silmiin. Usein koen, että siinä missä kaupunki ohjaa ihmisiä sulkemaan ulos, valitsemaan ärsykkeet joihin vastata tarkoin, niin maalaisuus ehdottaa toisenlaista asentoa, jossa avautuminen kohti maisemaa sallii maailman kohtaamisen. Antropologi Marc Augé kirjoittaakin vuonna 1995 ensi kerran julkaistussa teoksessaan Non-places: Introduction to an Anthropology of Supermodernity juuri paikkojen ja toisaalta epäpaikkojen, jotka ovat kansoittaneet kaupungit, merkityksestä siihen miten elämme. Epäpaikat ovat paikkoja, jotka voisivat olla missä tahansa, esimerkiksi kauppakeskukset, odotustilat, parkkihallit ja erilaiset joukkoliikenteen tilat. Suurten kaupunkien epäpaikkoja ja aistiärsykkeitä täynnä olevat maisemat ovatkin omiaan viemään asukkaansa selviytymistilaan. Maalaisen katseen hyödyntäminen kaupungeissa ehdottaa toisenlaisia tempoja ja yhteyksiä, joiden voisin kuvitella olevan tarpeen ekologisessa jälleenrakennuksessa. Taiteenteossa periferioista kumpuavat, erityisesti vapaan kentän estetiikat leijuvat jossakin villiyden, kokeilullisuuden, olemassaolevien tilojen approppriaation ja valtarakenteita vasten tuotetun kitkan välillä. Ehkäpä rakenteita vasten tuotettu kitka on sisäänrakennettu siihen, miten periferinen taidekenttä toimii.
Vaikkakin maalaisuuden kokemus on monella tapaa paikkaan sidottu, sen ei tarvitse suinkaan olla ulossulkeva. Kuinka siis harjoittaa ja harjoitella maalaista ja periferistä katsetta monipaikkaisesti niin keskuksissa kuin reunamillakin? Määrittelyn epäonnistumiseen tuomitun yrityksen sijaan haluan kutsua meidät pohtimaan sitä, mitä paikan ruumiillisuuden äärellä oleminen voi muuttaa, kääntää ympäri, miten maalaisen asennon ottaminen vaikuttaa katseen kulmaan ja mitä tuolla katseella voidaan saada aikaan. Voisiko syrjäseutu olla takapajuisuuden sijaan täynnä kekseliäisyyttä, rohkeutta, kriittisyyttä, saavutettavuutta, kumouksellisuutta, kontekstien tarkkuutta, paikkojen spektriä? Periferia on elämän pieniä keskiöitä, jotka kurottavat toisiaan kohti, keittävät kahvit ja nojautuvat paikkoihin ja niiden välisiin koreografioihin. Ruumis laskostuu osaksi tuon maiseman lihaa, ja maisema asettuu ruumiin herkkyyteen.
Mainitut teokset:
Augé, Marc: Non-places: Introduction to an Anthropology of Supermodernity, Verso Books, 1995
Hotanen, Juho: Lihan laskos. Merleau-Pontyn luonnos uudesta ontologiasta, Tutkijaliitto, 2008