Oletko kisamaailman konkari, jolla on takana monet vuodet täsmällistä treeniä ja esiintymiskokemusta kisalattialta? Päädyit kouluttautumaan tanssialalle ja työllistyt mukavasti? Onneksi olkoon, ihanaa että olet ja edustat kisamaailman hyviä puolia. Moni taas kisaa vuosia kunnes mitään ei ole enää saavutettavissa. Vuosien kokemus esiintymisestä ja paineensietokyvyn rakentamisesta kisalattialla ei vie tanssijana enää mihinkään kun motivaatiota ei ole rakennettu laajemmin isommalle pohjalle. Tai kenties kaikki se osaaminen ja saavutettu taitotaso tanssijana ei tule nähdyksi ja sinut torjutaan taidetanssikentällä?
Keskustellaan. Miten voidaan tehdä paremmin? Miten tässäkin asiassa voisi rikastuttaa kokonaisuutta eikä rakentaa lisää vastakkainasettelua? Se kaikki hyvä mitä tästä saadaan, pitää valjastaa sekä nykyisiä että tulevaisuuden tekijöitä varten paremmaksi niin että ala kehittyisi ja jaksaisi kehittyä edelleen.
Oma kisaamiseni alkoi Kansallisoopperan balettioppilaitoksessa tanssijan perustutkintoa käydessäni. Meistä halukkaista koottiin ryhmä, jolle yksi opiskelijakollegoista teki koreografian, jota harjoiteltiin koulutuksen ulkopuolisella ajalla. Oma motivaationi oli päästä tekemään jotain muuta kuin baletin perfektionismiin tähtäävää teknistä työskentelyä. Sitä kisaaminen silloin olikin, ihana vapaa maaperä jossa sain vihdoin olla tyytyväinen oman kehoni kanssa ja nauttia vapaasta liikkeestä.
Vuosien jälkeen palasin kisamaailmaan tanssinopettajakoulutuksessa ollessani, nyt myös koreografin roolissa. Oli ihana haaste rakentaa visiotani liikkeestä ja hahmotella liikehistoriani palasista omaa näkemystäni tarinankerronnasta. Kisaajana nautin suunnattomasti mahdollisuudesta hyppiä eri lajien välillä. Haastoin itseäni eri lajien parissa tanssien kokoonpanoissa yksin,kaksin, pienryhmissä ja muodostelmissa. Vuosien mittaan nautin erityisesti koreografisesta yhteistyöstä toisen pedagogin kanssa. Tällöin koin että resursseja oli paremmin kahden ihmisen jakaessa vastuun ja ideoinnin. Rahallinen resurssi jäi vähäiseksi. Hiljalleen väsyin riittämättömyyden tunteeseen, vaikka merkityksellisyys säilyi. Jättäydyin pois vakituisesta tanssinopetustyöstä ja samalla kisaamisesta siirtyessäni täysipainoisemmin teatterin ammattikentälle.
Ristiriitainen alusta
Kisatapahtumat ovat yhteisöllisyyttä rakentava ihana yhteinen alusta, missä eri puolilta kokoontuvat tanssinopettajat ja oppilaat saavat positiivista buustia omaan vuoteensa. Usein ainakin itse odotin juuri eniten tätä sosiaalista puolta kisavuodelta. Hyvillä resursseilla rakennettuna kilpailutoiminta mahdollistaa epäonnistumisen kohtaamista turvallisessa ilmapiirissä, ohjattua purkamista pedagogin turvin, määrätietoisen työskentelytavan ylläpitoa ja sen opettelua, pettymystä, onnistumista, oivaltamista ja kilpailutilanteen opettelua. Tärkeitä, upeita taitoja nuorille ja lapsille ja ehdottomasti myös aikuisille. Parhaimmillaan kisamaailma antaa yhteisön ja yhteisen maailman, mission ja kohtaamisia. Pahimmillaan kilpailukauden päätyttyä olo on tulvillaan käsittelemättömiä tunteita, tyhjyyttä ja yksinäisyyttä. Tiedossa on pari kuukautta aikaa koota itsensä uudelleen, että jaksaa aloittaa koko prosessin alusta syksyn tullessa.
Tanssinopettajat jotka tekevät kisaohjelmia jätetään helposti oman onnensa nojaan. Tukea saati rahallista kannustusta työmäärään nähden ei tule tarpeeksi. Yksin puurtava tanssinopettaja on suuressa vastuussa omista oppilaistaan eikä juuri kohtaa kollegoitaan. Keskustelut kisamaailmasta kollegoiden kanssa tukevat kokemuksiani. Oma pyrkimykseni tanssinopettajana on ollut rakentaa turvallinen kasvuympäristö, tukea henkistä ja fyysistä kasvamista, toimia esikuvana, valjastaa oppimishalua ja auttaa sytyttämään liekki liikettä ja oman kehon hyvinvointia kohtaan.
Hyvillä resursseilla rakennettuna kilpailutoiminta mahdollistaa epäonnistumisen kohtaamista turvallisessa ilmapiirissä, ohjattua purkamista pedagogin turvin, määrätietoisen työskentelytavan ylläpitoa ja sen opettelua, pettymystä, onnistumista, oivaltamista ja kilpailutilanteen opettelua.
Turhautumiseni kisaamista kohtaan syntyi pitkälti arvomaailmaristiriidasta. Halusin tehdä pedagogista työtä omien tanssijoiden kanssa, mitä vaikeuttivat haasteet ajanpuutteen, kisamaailman kriteereiden ja vaiettujen vaatimusten edessä. Pitää olla kekseliäät liikeideat ja viimeistelty puvustus, saumattomasti vaihtuvat muodostelmat ja iskevä musiikkivalinta; ellei se sitten tule suoraan kisajärjestäjältä. Odotuksia tulee sekä tanssijoilta, vanhemmilta, tanssikoululta ja koreografilta itseltään. Joku imu siinä tottavie on, että vuosi toisensa jälkeen halusin pysyä mukana.
Keskustelua kisamaailman eettisyydestä ja haasteista käydään pukuhuoneissa vähissä määrin vuoden vyöryessä nopealla sykkeellä ohi. Kaiken loputtua tanssikauden purkupalaveria käydään lähimpien kollegoiden kanssa lähinnä jonkun olohuoneessa. Ammattitaitoisina pedagogeina suuri joukko tanssinopettajia tukee kisakulttuuriin hyppäävän tanssijan polkua. Se ei silti poista kokonaistilanteen kestämättömyyttä. Vaikka pedagogisia taitoja olisi ja halua toimia niiden mukaan, aika-ja raharesurssit tulevat usein vastaan.
Kuka pääsee mukaan?
Siinä hän sitten on, yksilö, edessäsi ja näet kuinka riipivää on, kun ei tule valituksi siihen kokoonpanoon johon kaikki parhaat kaverit pääsivät. Totta on että kaikki eivät voi päästä mukaan, kun sadasta hakijasta voidaan vaikkapa muodostelmaan valita sääntöjen puitteissa maksimissaan 24 ja pari tanssijaa varalle. Mutta millä perusteella valintoja tehdään? Onko valintaperusteissa läpinäkyvyyttä joka avataan myös hakijalle? Koreografit sekä tanssikoulujen omistajat tekevät ristiriitaisia valintoja. Taustalla on joko tiedostettuja tai tiedostamattomia asenteita ulkonäöstä ja esiintyjän ominaisuuksista. Millaisia ominaisuuksia arvostetaan ja mitä taas ei? Kuinka rehellisesti tehdyt valinnat voi tuoda julki? Oman kokemukseni perusteella valintoja tehdään myös valitettavan ristiriitaisesti selittelemättä ja kyseenalaistamatta. Maailmalle ja aktiivisille ihmisille kiitos hitaasta muutoksesta ja diversiteetin huomioimisesta enenevissä määrin, mutta mitenkään liian nopeaa tämä muutos ei ole ollut eikä ole.
Itselleni kisamaailma on näyttäytynyt myös ahdistavana, lokeroivana, manipuloivana ja kuluttavana oravanpyöränä josta ei näe tietä ulos. Se on ilmennyt ryhmien kokoamisena paitsi taitotason ja kehitysvaiheen, myös ulkonäön ja tietyn estetiikan täyttävien ominaisuuksien perusteella, oppilaiden jaottelemisena, koreografien eriarvoisena kohteluna ja selän takana kuiskutteluna. Siinä ainakin joka ikinen oman traumahistorian jäännös lähtee taas uljaan kurtturuusun lailla kiemurtelemaan ylös sielusta.
Missä tanssioppilas?
Tähtiopettajuus on rantautunut vahvasti myös kisamaailmaan. Sen sijaan että oppilaat olisivat aina kilpailutoiminnan keskiössä, kilpailusuorituksella ja menestyksellä onkin tavoitteena buustata opettajan suosiota ja näkyvyyttä. Vai onko tarkoitus nostaa tanssikoulun profiilia? Onko kyse koreografin halusta pärjätä nerokkaalla koreografiallaan ja niittää itselleen suurempaa seuraajalaumaa? Toisille se on sitä tiedostettuna ja varmasti monelle täysin tiedostamattomana tapana toimia pärjätäkseen painekattilassa. Vuoden tanssitreeni rakennetaankin niin, että koreografin biisi sijoittuisi mahdollisimman hyvin. Tavoitteet ovat siis voittamisessa ja tanssijat satsaavat kaikkensa päästäkseen tanssituntien lopuksi vielä parhaiden valikoitujen kanssa tanssinopettajan instagramin videopostaukseen tunnin tanssisarjalla.
Tanssin harrastaminen voi keskittyä myös liiaksi pelkästään kisaamiseen. Kisattuaan harrastusvuosien läpi tanssioppilas ei näe syytä jatkaa tanssimista, kun tuntuu siltä että kaikki on koettu. Kisamenestys tai loputon epäonnistumisen kokemus ja yksin jääminen koettujen tunteiden ja kokemusten kanssa voi jättää näköalattomaksi oman tanssipolun suhteen. Mitä muuta on jäljellä? Tässä kohtaa viimeistään olisi tärkeää avartaa pitkälle edenneen harrastajan katsetta esimerkiksi kohti taidetanssikenttää ja alan koulutusmahdollisuuksia.
Onko mahdollista onnistua?
Kisabiisi voi olla todella hyvin pureskeltu, pedagoginen ja arvomaailmaa avartava kokonaisuus, joka herättää tanssijoissa ajattelua ja vastuullisuutta. Pedagogin tuella vuoden läpi viety projekti ohjaa tanssioppilasta oman oppimisen pohdintaan ja siitä vastuun ottamiseen. Ammattitaitoinen tanssinopettaja osaa valita sopivat keinot joilla tanssija, ikä ja taitotaso huomioiden, oppii tekemään esiintyjän työtä myös abstraktilla tasolla, tunteen ja ilmaisun keinoin. Yhteinen työskentely opettajan ja oppilaan välillä kantaa kivikkoistenkin vaiheiden yli ja vahvistaa oppilaan pystyvyyden tunnetta ja näin rakentaa tervettä minäkuvaa.
Tiedostava pedagogi osaa ohjata tanssijaa itseään näkemään saavutetut tavoitteet ja kehittymisen vaiheet. Onnistuneen prosessin päätteeksi tanssija tunnistaa ja osaa arvostaa oppimiaan asioita kilpailutuloksesta riippumatta.
Tanssitaide voisi olla iso ja inklusiivinen otsikko jonka alla jokainen alalaji kisamaailma mukaan lukien saisi arvostusta ja tukisi osaltaan kasvavia tanssijoita. Kilpailutoimintaan osallistuvista tanssijoista nousee teknisiä ja ilmaisullisia, ajattelevia taiteilijoita jotka työllistyvät hyvinkin taiteellisesti arvostettujen instanssien listoille. Kisaaminen oikein tuettuna parantaa paineensietokykyä, kehittää itsereflektiota ja päämäärätietoisuutta. Kisamaailman tavoittelema virtuoottisuus ja tekninen osaaminen palvelevat tanssijan ammattiin päätyviä tekijöitä, vaikka taidetanssikentältä voi tulla yllättävää vastustusta kisamaailmasta ponnistavaa tekijää kohtaan.
Tulevaisuus
Valtaa pitävillä on vastuu. Kuka on vastuussa tanssinopettajista? Kisajärjestäjät? Tanssikoulujen omistajat? Tanssinopettajille pitää mahdollistaa koulutusta, tukea ja verkostoja tehdä työnsä ammattitaitoisemmin, tiedostaen ja ymmärtäen oma vastuunsa kasvattajina. Opitut mallit harvoin häviävät itsestään jos niistä ei ole tietoinen. On aika räikeää olettaa, että nuori harrastajataustainen tuore tanssinopettaja lähtisi tekemään kisakoreografiaa suurella pedagogisella osaamisella, jos oma kokemus kisaavana tanssijana on aivan toinen. On kohtuutonta vaatia tanssinopettajalta vielä lisää jaksamista ottaa tämäkin asia yksin haltuun.
Tanssinopettaja istuu jälleen yksin tanssisalin lattialla ja yrittää ratkaista maailman.
Paremmassa maailmassa kisavalmentaja on taiteellisesti ja pedagogisesti pätevä tanssinopettaja, joka ottaa huomioon kisakasvatin kokemuksen, vahvuudet ja haasteet sekä rakentaa vuoden yhdessä oppilaan ja tämän tukiverkoston kanssa. Tärkeitä olemassalevia resursseja, kuten opettajien motivaatio, hyvä tahto ja sitoutuminen vaaditaan kaiken pohjalle. Mitä lisäresursseja tarvitaan? Ainakin koreografeina toimiville tanssinopettajille lisää palkallista työaikaa, koulutusta ja tukiverkostoja työnsä tueksi.
Keskustelua kisamaailman eettisyydestä ja haasteista käydään pukuhuoneissa vähissä määrin vuoden vyöryessä nopealla sykkeellä ohi. Kaiken loputtua tanssikauden purkupalaveria käydään lähimpien kollegoiden kanssa lähinnä jonkun olohuoneessa.
Sosiaalisen median, vaikuttajien ja nopean informaation maailmassa kisamaailma antaa loistavia valmiuksia pärjätä työelämässä, menestyä ja sietää painetta. Tavoitteellinen työskentely oman kehityksen kanssa ja fyysinen omistautuminen varmasti antavat hienon lahjakorin tulevaisuutta varten. En kuitenkaan usko että pitkässä juoksussa pelkästään loistokas, strassien ja glitterin koristama tavoitteellinen menestymiskulttuuri auttaa rakentamaan tervettä kokonaiskuvaa ihmisestä. Tästäpä syystä pitäisi saada rinnalle muutakin tavoiteltavaa. Kisamaailma todellakin helpottaa motivaation synnyttämistä. Tanssioppilaat tulevat motivoituneina kisatreeneihin mukanaan halu kehittyä ja oppia paljetinkuvat silmissä kiiluen. Upeaa ja ehdottomasti kokonaisuutta helpottavaa. Mutta miten ihmeessä tämän kaiken aivokemian räjäyttävän adrenaliinivuoristoradan mukana kulkisi myös nähdyksi tuleminen ilman menestymistä? Ainakin tietoisuus kisamaailman vaaroista ja halu muuttaa ja kehittää kilpailemisen eettisiä kuoppia olisi elimellisen tärkeää jokaiselle aloittelevallekin koreografille. Joka ikisen joka saa vastuulleen poiminnan tanssioppilaita, saati ammattilaisia, tulee tiedostaa oma valtansa ja mahdollisuutensa rikkoa tai rakentaa.
