Fyysinen kipu ja vammat ovat ammattitanssijalle arkea. Aina johonkin sattuu, kolottaa, koskee, aristaa. Tämä teksti on yhdenlainen avautuminen sekä kokemusten jakaminen. Kerron kokemuksistani fyysisestä, ja sen aiheuttamasta henkisestä kivusta tanssin parissa. Uskon monen tanssijan jakavan kokemukset, vaikkei niistä kivuliaina ja henkilökohtaisina juuri puhuta. Kivusta itsestään puhuminen uuvuttavaa.
Kivun ja vammojen takana on tanssimaailman kulttuuri ja estetiikka. Kivun takana on fyysinen rasitus, uupumus ja päätös jatkaa kivusta huolimatta. Kivun takana on päätös venyttää omia rajoja ja vääntää keho asentoihin ja liikkeisiin, joihin se ei mene. Eräs tanssinopettaja sanoi kerran, että “kai täytyy olla vähän masokistinen jos haluaa olla tanssija” ja mietin kuinka paljon totuutta lausahduksessa piilee. No pain no gain on motto urheilumaailmassa, ehkä myös tanssissa.
Nuorena opittu vaikuttaa suoraan siihen, mitä häpeää ja mistä kokee epävarmuutta aikuisena; mitä on oppinut häpeämään itsessään.
Kun jo nuorena ehdollistuu tietylle estetiikalle, jää tämä elämään ruumiiseen. Estetiikasta muodostuu mittari, jonka avulla suoritettu liike arvotetaan sen mukaan miltä se näyttää. Mittatikku ei kuitenkaan perustu ainoastaan liikkeeseen, vaan myös siihen miltä liikkeen suorittajan keho näyttää; laihan kehon liike näyttää eriltä kuin lihavan ja eri mittasuhteita omaavien liikkeet näyttävät erilaisilta keskenään, vaikka ne suoritettaisiinkin hyvin samalla tavalla. Nuori tanssija oppii sopeuttamaan kehonsa esteettiseen normiin, jotta näyttäisi mahdollisimman oikealta. Nuorena opittu vaikuttaa suoraan siihen, mitä häpeää ja mistä kokee epävarmuutta aikuisena; mitä on oppinut häpeämään itsessään.
Lyhyesti kivusta
Kipu voidaan jakaa kolmeen eri pääkategoriaan: nosiseptiseen kipuun, perifeeriseen neurogeeniseen kipuun ja sentraaliseen kipuun. Nosiseptinen kipu, eli kudosvauriokipu, sisältää mekaanisen, tulehduksellisen ja iskeemisen kivun. Kudosvauriokivussa kipureseptorit aktivoituvat, kun vaurio on tapahtunut tai sen vaara on olemassa. Ennen lihaksen repeämistä voi tuntea ns. varoituskivun. Perifeerinen neurogeeninen kipu, eli ääreishermon kipu on esimerkiksi alaselän välilevynpullistumasta aiheutuvaa jalkoihin säteilevää hermokipua. Se oireilee säteilevänä ja pistävänä kipuna ja joskus puutumisena. Sentraalinen kipu tunnetaan myös kroonisena kipuna. Pitkään (6 kk ja yli) kestäneen kiputilan takia aivotasolla on tapahtunut muutoksia. Keskushermosto on ylivirittynyt ja herkistynyt ja vaikka kudosvaurioita ei ole, aivot kokevat pienenkin ärsykkeen kipuna (Lihastautiliitto, 2023).
Artikkeli Dancing in Pain – Pain Appraisal and Coping in Dancers (2008) avaa tutkimusta, joka tarkasteli kiputyyppejä (suorituskipu tai vammasta johtuva kipu), kivun kognitiivista arviointia sekä kivun selviytymismekanismien välistä suhdetta ammattitanssijoissa. Tutkimukseen osallistui yhteensä 51 baletti- ja nykytanssijaa eri puolilta maailmaa. Suorituskipua pidettiin hyvälaatuisena kipuna, joka yleensä on välitöntä ja ohimenevää, jota tuotetaan tietoisesti ja joka on hallittavissa. Fyysisestä vammasta hälyttävä kipu on usein kroonista ja toisin kuin suorituskipu, se ei ole tanssijan hallittavissa. Tutkimus osoittaa, että tanssijoilla olisi tarve esim. lisäkoulutukseen, joka auttaisi heitä tunnistamaan eri kiputiloja sekä niiden syitä.
Artikkelin käsittelemästä tutkimuksesta ilmeni, että tanssijat eivät erota treenistä johtuvaa suorituskipua ja vammasta tai loukkaantumisesta hälyttävää kipua toisistaan.
Artikkelissa kuvaillaan kipua monimutkaisena psykosomaattisena prosessina, joka muodostuu kahdesta komponentista. Ensimmäinen komponentti on aivojen rekisteröimä fyysinen aistimus ja toinen komponentti on psykologinen vastaus, responssi, tälle aistimukselle. Kipu on henkilökohtainen, subjektiivinen kokemus ja ainoastaan henkilö itse pystyy arvioimaan kivun ja epämukavuuden kokemusta. Artikkelissa verrataan tanssijoiden ja urheilijoiden käyttäytymistä ja suhdetta kipuun. Toisin kuin urheilijoilla, tanssijoilla ei ole off-seasonia, vaan harjoittelu ja fyysisen kunnon ylläpito jatkuu vuoden ympäri. Tanssijoilla ei myöskään ole valmentajia tai muita taustajoukkoja. Tanssijat ovat alttiita ylirasitukselle, mikä tarkoittaa väsymystä, heikentynyttä kehonhallintaa ja tekniikkaa sekä huomion herpaantumista, joka taas vuorostaan altistaa loukkaantumisille ja tapaturmille. Tanssijoilla on myös taipumusta palata harjoituksiin ja töihin liian aikaisin loukkaantumisen jälkeen, mikä altistaa vamman uusiutumiselle ja kivun kroonistumiselle. Artikkelin käsittelemästä tutkimuksesta ilmeni, että tanssijat eivät erota treenistä johtuvaa suorituskipua ja vammasta tai loukkaantumisesta hälyttävää kipua toisistaan. He jatkavat harjoittelua ja tanssimista kivusta huolimatta.
Artikkelissa kuvaillaan ilmiötä, jonka itsekin tunnistan työhistoriastani. Tanssimaailmassa valloillaan oleva show must go on – suoritus- ja työkulttuuri aiheuttaa tanssijoissa pelkoa tulla korvatuiksi ja menettää paikkansa tanssiryhmässä tai työryhmässä. Usein tanssija vastustaa harjoittelun lopettamista kivusta huolimatta ja tämä on yleisesti hyväksytty ja normaali toimintamalli. Tanssijoiden välillä on jatkuvaa kilpailua harvoista työpaikoista ja jonkun sairaslomalle jääminen tarkoittaa toiselle töitä. Tuotantopaineiden takia tanssija, jolla on fyysisiä vammoja, muuttuu taloudelliseksi riskiksi – varsinkin vapaan kentän projektin tarkkaan mitoitettu budjetti harvoin antaa myöden harjoituskauden pidentämiselle tai uuden tanssijan mukaan ottamiselle ilman, että loukkaantuneelta ja sairaslomalle jäävälle tanssijalta peritään työskentelyapuraha takaisin. Yksittäinen työryhmän koollekutsuja ei voi vaikuttaa rahoituksen määrään tai ehtoihin; rahoittajat voivat. Mikään ei estä rahoitusrakenteita kehittämästä mallia, joka turvaa sekä loukkaantuneen tanssijan toimeentulon sovitulla tasolla että produktion toteutumisen.
Usein tanssija vastustaa harjoittelun lopettamista kivusta huolimatta ja tämä on yleisesti hyväksytty ja normaali toimintamalli.
Taloudellisessa paineessa loukkaantuneena työskentely on mitä suurimmassa määrin työturvallisuus- ja työsuojelukysymys. Yksittäisellä työryhmällä ei ole edellytyksiä ratkaista sitäkään problematiikkaa, joka nivoutuu apurahatyön sijoittumiseen työlainsäädännön ulkopuolelle. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö jokaisen työryhmän tulisi toimia parhaalla mahdollisella tavalla loukkaantumisten välttämiseksi sekä kiinnittää erityistä huomiota siihen, että mahdollisten vammojen annetaan parantua rauhassa. Tekijät voivat muuttaa työn käytännössä elävää toimintakulttuuria, mutta ilman rahoittajien ja rakenteiden apua kysymystä on mahdoton ratkaista laajemmin. Toteutuneet teokset muuntuvat hyödyksi myös instituutioille; katsojatilastojen ja yhteistyökumppanilistausten lisäksi ne rakentavat rahoittajansa ja esitysalustansa brändiä. Hyötyjen jakautuessa miksi riskien pitää kasautua?
Erilaiset kehot ja estetiikka
Olen harrastanut tanssia 11-vuotiaasta asti. Tanssista tuli nopeasti intohimo, joka vei kaiken vapaa-ajan. Olin EK-ryhmässä, harrastin montaa eri lajia, olin viikonloppuisin harjoituksissa aamusta iltaan, osallistuin eri ryhmien kanssa tanssikatselmuksiin ja tanssiopistosta muodostui ikään kuin toinen koti. Luontainen osa tanssiharrastusta oli tanssinharrastajien kehojen kommentointi. Enimmäkseen opettajat jakoivat näitä kommentteja tuntien aikana kaikkien kuullen; ne kantautuivat mukanamme pukuhuoneisiin ja jäivät kummittelemaan mieleen. Opettajat kommentoivat aukikiertoa, jalkojen pituutta, lihasten voimaa tai heikkoutta, kehon kokoa, säärien muotoa, ja jopa pään kokoa. Listaa voisi jatkaa loputtomiin. Kommentointi keskittyi yleensä hyvinä ja huonoina pidettyjen piirteiden ja ominaisuuksien kartoittamiseen: oliko hyvä aukikierto vai huono aukikierto, oliko notkea vai kankea, oliko ketterä vai kömpelö.
Nykytanssi juontaa juurensa klassisesta baletista ja modernista tanssista. Nykytanssin eri tekniikat kantavat mukanaan paljon jäännöksiä baletista, sekä konkreettisessa muodossa että asenteissa. Nykytanssi-termin alle mahtuu monia erilaisia alalajeja, joista itse olen opiskellut release-tekniikkaa, kontakti-improvisaatiota, Flying-Low-tekniikkaa, sekä Mattox- ja Limón-pohjaista jazztanssia. Kaikkia yllä mainittuja tekniikoita yhdistää pyrkimys vaivattomuuteen, tai tarkemmin sanottuna, pyrkimykseen luoda illuusio vaivattomuudesta. Tämä onkin ehkä urheilusuorituksen ja tanssin suurin ero, sillä urheilussa yleensä ei pyritä kohti vaivattomuutta muulla kuin funktionaalisella tavalla.
Teini-ikäisenä minulle muodostui selkeä käsitys siitä, että ulkonäön perusteella on olemassa hyviä ja huonoja (tanssijan) kehoja, ja tämä käsitys muuttui ajan myötä päässäni totuudeksi. Opin liikkumaan siitä lähtökohdasta, että liike näyttäisi mahdollisimman oikealta, eli samanlaiselta kuin tanssinopettajan tekemä liike, sen sijaan, että olisin löytänyt miten minun kehoni tekisi liikkeen itselleen oikealla tavalla. Opin mahduttamaan kehoni nykytanssitekniikoiden kapeaan estetiikkaan.
Loukkaantumiset
Olen ollut kolmessa polvileikkauksessa, joiden lisäksi vuosien varrella on ollut lukuisia loukkaantumisia kuten nilkan nyrjähdykset, revennyt takareisi, välilevynpullistuma sekä muita pienempiä juttuja. Kipu on usein ollut läsnä, mutta vasta vakavan loukkaantumisen ja kivun kroonistumisen jälkeen siitä tuli pelon ja ahdistuksen lähde. Nuorempana suhtauduin kaikkeen kipuun ns. hyvänlaatuisena kipuna, treenikipuna ja suorituskipuna. Asiaan kuului, että treenaaminen tuntui.
Työkykyisenä pysyminen on elinehto freelancer-tanssijalle, mutta nykyisessä alan rakenteessa henkisen ja fyysisen työkyvyn ylläpitäminen lankeaa kokonaisuudessaan yksilölle. Suomen terveydenhuoltojärjestelmää pidetään yleisesti toimivana, mutta ammattitanssija saa harvoin riittävästi ja riittävän nopeasti apua julkisen terveydenhuollon kautta. Usein vammojen ja fyysisen kivun kanssa eläminen on helpompaa kuin kivun syyn selvittäminen julkisen terveydenhuollon hoitopolkua pitkin. Kun (suoritus)kipu on ollut arkea lapsesta asti, kipukynnys nousee ja kipua usein siedetään hyvin, sillä on totuttu siihen, että jossain vaiheessa se menee ohi. Mutta mitä sitten, kun kipu ei menekään ohi vaan kroonistuu tai johtaa jopa isompaan kipuun ja vammaan?
Suomen terveydenhuoltojärjestelmää pidetään yleisesti toimivana, mutta ammattitanssija saa harvoin riittävästi ja riittävän nopeasti apua julkisen terveydenhuollon kautta.
Opiskelin Outokummun tanssinkoulutuksessa ja opintojeni aikana loukkaannuin, kun polven sisäkierukka repesi. Ymmärtääkseni tämä on tanssijoiden keskuudessa melko tavallinen fyysinen vamma. Loukkaantumista seurasi säätöä vakuutusyhtiön kanssa, vaikeita tunteita ja vasta neljä kuukautta loukkaantumisen jälkeen pääsin leikkaukseen. Sain eri opettajilta neuvoja polven kuntouttamiseen, jotka kaikki perustuivat näiden ihmisten näkemykseen minusta.
En saanut tarvitsemaani tukea tai apua vamman, leikkauksen ja kuntoutuksen kanssa – en saanut edes lähetettä fysioterapiaan, koska en osannut vaatia sitä. Näin jälkikäteen olen yrittänyt ymmärtää, miksi minua ei autettu enemmän koulun puolelta. Vastaus lienee, että en osannut pyytää apua enkä edes itse silloin ymmärtänyt kuinka psyykkisesti kuormittavia fyysinen vamma ja siitä toipuminen ovat. En osannut käsitellä niitä epäonnistumisen ja huonommuuden tunteita, joiden kanssa kamppailin, joten hautasin ne mieleni perukoille ja yritin unohtaa tapahtuneen. Muistan tältä ajalta yksinäisyyden ja ei-ymmärretyksi tulemisen tunteet.
Teatterikorkeakoulussa opiskellessani loukkaannuin uudelleen ja samantyyppinen tilanne toistui. Polvi leikattiin ja siitä alkoi vuoden mittainen painajainen, johon liittyi kipua, epävarmuutta, pelkoa ja ahdistusta sekä päivittäiset fysioterapiaharjoitteet.
Suurin kuormitus ei kuitenkaan ollut kipu itsessään, vaan kivun aiheuttama stressi ja ahdistus.
Noin kuukausi leikkauksen jälkeen sääreen ilmestyi säteilevä kipu, jonka ajattelin johtuvan niistä loputtomista pakaroita vahvistavista harjoitteista. Fysioterapeuttini epäili välilevynpullistumaa. Tässä vaiheessa polvikivusta oli tullut toissijaista, sillä heräsin öisin jalkaan säteilevään sietämättömään kipuun tekemään selän taaksetaivutuksia helpottaakseni kipua. Istuminen oli sietämätöntä ja arjesta tuli hyvien päivien toivomista ja huonojen päivien pelkäämistä. Toimintakykyni vaihteli hyvin paljon riippuen kiputilastani: kipu saattoi olla niin sietämätön, etten pystynyt keskittymään mihinkään, kun taas toisena päivänä olin lähes kivuton.
Suurin kuormitus ei kuitenkaan ollut kipu itsessään, vaan kivun aiheuttama stressi ja ahdistus. Magneettikuva todensi välilevynpullistuman ja ortopedi käski minua rasittaa selkääni mahdollisimman paljon kahden viikon ajan selvittääkseen pullistuman reagointia rasitukseen. Hän sanoi “Jos sinulta menee tunto tai voima jaloista, tai jos menetät hallinnan virtsaamisesta ja ulostamisesta, silloin pitää leikata.” Näiden sanojen saattelemana tein kahden viikon ajan kaikki osaamani kuperkeikat, ukemit ja koontoliikkeet ja onneksi oireet eivät pahentuneet.
Kipu ja mielenterveys
Fyysisellä kivulla ja mielenterveysongelmilla on tutkitusti yhteys – krooniseen kipuun liittyy usein mielenterveyshäiriöitä ja psykologisia ilmiöitä, kuten masennusta, vihaa, pelkoa, toivottomuuden tunnetta sekä muisti- ja hahmottamisvaikeuksia (Granström, 2004). Polvivammasta ja -leikkauksesta johtuva kudosvauriokipu oli pelottava, mutta siedettävä. Sen sijaan, alaselän välilevynpullistumasta johtuva säteilevä hermokipu oli kirjaimellisesti hermoja raastavaa ja sietämätöntä. Herättyäni iskiaskipuun öisin halusin vain repäistä jalkani irti, jotta pääsisin kivusta eroon.
Oppilaitoksilla olisi syytä olla edellytykset tukea opiskelijaa, tai edes ohjata opiskelijaa tuen piiriin.
Kolmannen polvileikkauksen jälkeen mielenterveyteni romahti enkä ihmettele; edeltävä vuosi oli sisältänyt runsaasti vastoinkäymisiä, kipua, välilevynpullistuman ja loputtomia koronarajoituksia. Kaiken lisäksi asia, jota olin pelännyt yli vuoden ja joka ei saanut tapahtua tapahtui; leikattu polveni rikkoutui taas. Motivaationi kuntoutusta ja fysioterapiaharjoitteiden tekemistä kohtaan oli olematon ja muistan tunteneeni oloni todella yksinäiseksi. Olin palannut töihin ja harjoituksissa puhuin jatkuvasti polvestani, selästäni ja kivun pelosta. Kollegani kysyi “no sattuuko siihen nyt?”. Ymmärsin, että olin niin kauan ollut jatkuvan kivun kierteessä, että jo pelko kivusta ja mahdollisesta loukkaantumisesta oli ylitsepääsemätön. Vammoista toipuminen vaatii fyysisiä ja henkisiä voimavaroja, ja niitä minulla ei enää ollut. Jälkikäteen hahmotan, että olisin tarvinnut keskusteluterapiaa fysioterapian lisäksi, sekä vertaistukea. Jälkikäteen on mahdotonta arvioida, olisiko terapiaa ollut saatavilla, mikäli olisin tiedostanut tarpeeni silloin. Minulle henkilönä vammani ovat olleet ainutkertaisia ja elämää mullistavia tapahtumia, mutta en varmasti ole ensimmäinen vammautunut tanssinopiskelija. Oppilaitoksilla olisi syytä olla edellytykset tukea opiskelijaa, tai edes ohjata opiskelijaa tuen piiriin.
Tanssijan ammatti ja fyysiset vammat
Palaan Dancing in Pain – Pain Appraisal and Coping in Dancers (2008) artikkeliin. Kipu tanssijan ammatissa on väistämätöntä, mutta suorituskipu ja fyysisestä vammasta hälyttävä kipu täytyy osata erottaa toisistaan. Keho, ruumis, on keskeinen osa omaa työtäni ja sitä, miten työskentelen. Fyysiset vammat ja kipu ovat tuntuneet valtavilta rajoitteilta ja tulevaisuuden uhkilta. Ne ovat herättäneet kysymyksiä siitä, miten haluan työskennellä ja millaista tanssitaidetta haluan tehdä tai pystyn tekemään.
Fyysiset vammat ja kipu ovat tuntuneet valtavilta rajoitteilta ja tulevaisuuden uhkilta.
Tanssin monipuolisuus, vaativuus ja intensiteetti aiheuttavat lihasten ja nivelten rasitusta sekä vammoja. Venähdykset, revähdykset, nyrjähdykset ja jänneongelmat ovat yleisiä vammoja tanssijoiden keskuudessa. Nykytanssin tekniikat eivät ole erityisen ergonomisia, eikä niitä aina opeteta siten, että oppilaita kannustettaisi soveltamaan asentoja, liikkeitä ja liikeratoja omien kehojensa ja kykyjensä mukaan. Usein pidetään kynsin hampain kiinni estetiikasta ja siitä, miltä liikkeiden pitäisi näyttää.
Lopuksi
Minulle on sanottu kaikenlaisia ajattelemattomuuksia vuosien varrella: “Nyt sinun täytyy olla varovainen”; “Tämä ala ei ole kaikkia varten”; “Miksi pelottaa? Sattuuko siihen siis nyt?”; “Sinun olisi pitänyt varoa enemmän kun sinulla on tuollaiset polvet”; “Ei siinä ole mitään rikki, sinun täytyy vain venytellä enemmän”. Kommentit kielivät asenteesta, jonka mukaan fyysiset vammat ovat itse aiheutettuja ja aina estettävissä. Tästä muodostuu aasinsilta tekstin alkupäähän tanssiopistokokemuksista ja ajasta, jolloin opin ajattelemaan kehoja ja niiden ominaisuuksia akselilla hyvä – huono. Rehellinen mielipiteeni on, että tämän ajatusmallin ja jaottelun viljely ja ylläpitäminen olisi korkea aika lopettaa. Nykytanssin ja ruumiillisen näyttämötaiteen kontekstiin todistetusti mahtuu ja kaivataan erilaisia tanssijoita ja kehoja, ei pelkästään laihoja, notkeita ja paljon aukikiertoa omaavia. Mitä jos laiha ja notkea ei olisi parempi kuin lihava ja kankea? Mitä jos? Mitä jos.
Lähteet
Anderson, Ruth. Hanrahan Stephanie J. (2008). Dancing in Pain – Pain Appraisal and Coping in Dancers. Journal of Dance Medicine & Science, Vol 12, Nro 1, s. 9-16(8).
Granström, Veikko. (2004). Kipu on aina myös korvien välissä. Duodecim, 120:207–11. Verkossa: https://www.duodecimlehti.fi/duo94054
Lihastautiliitto ry, https://lihastautiliitto.fi/lihastaudit/lihastaudit-ja-kipu/. Katsottu 12.09.2023