"Minun täytyy saada joku ymmärtämään, että pelkään, joku joka voi vastata ja sanoa, että tietenkin pelkäät, käsitän sen erinomaisen hyvin. Tai vaikkapa: Mutta hyvä ystävä, mitä pelättävää sinulla on? Näin kauniina, tyynenä kesäpäivänä? Kummin tahansa, mutta jotenkin." (Tove Jansson: Vilijonkka joka uskoi onnettomuuksiin)
Olen pohtinut katastrofeja. Erehdyttyäni naputtelemaan sanan katastrofi hakukoneeseen olen nyt myös epämiellyttävän tietoinen siitä, miten monin eri tavoin asiat voivat maailmassa mennä vikaan ja tuhoutua: on tulivuorenpurkauksia, ydinonnettomuuksia, pudonneita lentokoneita, uponneita laivoja, maanvyöryjä ja hyökyaaltoja – ja pienempiä, ihmisen kokoisia katastrofeja, kuten sotkuisia rakkausjuttuja, pieleen menneitä urheilusuorituksia, hukattuja tärkeitä tavaroita ja katastrofaalisen huonoja ammatinvalintoja (omani Liitoksen tuoreena vastaavana toimittajana ei toivottavasti kuulu jälkimmäisiin).
Aloitan Liitos-lehden luotsaamisen aikana, jota leimaa painostava lähestyvän katastrofin tunne hallituksen taide- ja kulttuurialalle suunnittelemien ja jo toteutettujen leikkausten vuoksi. Jo vuoden verran olen havainnoinut, miten keskusteluihin taidealan kollegoiden kanssa on hiipinyt uusi sävy: puhumme tulevaisuudesta varovasti, aivan kuin sen koittamisesta ei olisi mitään takeita. Ehkä, katsotaan nyt, yritetään, mitä jos, saa nyt nähdä – ripustamme lauseisiimme erilaisia epävarmuutta kuvaavia ilmaisuja kuin rumia koristepalloja heikkokuntoiseen joulukuuseen, ja sen heiveröiset oksat taipuvat surkeina pelkomme alla.
Myös eräässä novellissa tunnelmaa hallitsee pelko. Tove Janssonin kertomuksessa ”Vilijonkka joka uskoi onnettomuuksiin” päähenkilö, suuressa talossa meren rannalla asustava Vilijonkka kokee jatkuvaa ahdistusta lähestyvästä katastrofista, jonka pelkää tuhoavan kaiken:
Tämä rauha ei ole luonnollista. Se merkitsee, että jotain kauheaa on tulossa. Rakas Kampsu, uskokaa minua, me olemme hyvin pieniä – me ja meidän teekakkumme ja mattomme ja kaikki se, mikä on tärkeää, tiedättehän. Se on kauhean tärkeää, mutta sen yllä on joka hetki väistämätön uhka…
Vilijonkan pelko vaikuttaa kuvitellulta. Kaikki hänen ympärillään on rauhallista ja hyvin: meri kimmeltää tyynenä, vastapesty räsymatto kuivuu ulkona, ystävä on saapunut kahvikutsuille. Vilijonkan kuitenkin juuri rauhallinen kesäpäivä saa sijoiltaan, sillä onnettomuuden loistaminen poissaolollaan alleviivaa sitä, mitä kaikkea hän katastrofin iskiessä menettäisi – kaiken sen, mikä on tärkeää.
Mitä kaikkea me pelkäämme menettävämme – mikä meille on tärkeää? Toimeentulo, mahdollisuus tehdä koulutusta vastaavaa, mielekästä työtä, taiteen ja kulttuurin tasa-arvoinen saavutettavuus, rikas ja monipuolinen taide- ja kulttuurielämä, sivistysvaltio. Muun muassa tällaisia pelkoja tulevista menetyksistä olen poiminut viime aikoina taide- ja kulttuurialojen tulevaisuutta käsittelevistä keskusteluista ja kirjoituksista. Nämä ovat meidän teekakkujamme ja mattojamme, mittaamattoman arvokkaita, joiden äärellä tarkkailemme huolesta mustin silmin taivaanrantaa ja sinne kerääntyneitä pilviä. On niin paljon menetettävää.
Novellin lopussa Vilijonkan pelot käyvät toteen: nousee öinen myrsky, joka ravistelee hänen taloaan, rikkoo savupiipun ja ikkunat, sade ja tuuli syöksyvät sisään ja myllertävät kaikki tarkasti vaalitut tavarat rikki ja sekaisin. Vilijonkka pakenee ulos talosta ja viimeisenä silauksena katastrofaaliselle yölle mereltä saapuu valtaisa vesipatsas, joka pyyhkäisee koko talon mukanaan. Ja niin kaikki on menetetty; jäljelle jäävät vain kalliolla kuivumassa ollut räsymatto ja Vilijonkan talosta paetessaan mukaansa nappaama, rytäkässä korvansa menettänyt posliinikissa.
Vilijonkka pelkää kuviteltua onnettomuutta, josta äkkiä tuleekin todellisuutta. Meidän pelkomme ei ole kuviteltua vaan todellisista päätöksistä ja niiden suunnitelmista versovaa. Samalla pelko tunteena suuntautuu aina tulevaisuuteen ja on siksi omalla tavallaan illuusio: emme voi lopulta vielä tietää, toteutuvatko pelkäämämme seuraukset sellaisina kuin ne nyt kuvittelemme ja miltä tanssin ja sirkuksen todellisuus muutaman vuoden kuluttua näyttää. Tulevaisuudesta voi ajatella pahinta tai parasta, ja kumpikin on yhtä totta ja epätotta, sillä emme vain voi tietää. Se, mitä nyt voimme tehdä, on yrittää vaikuttaa niihin päätöksiin, joita ei vielä ole tehty, pelastaa sen mitä pelastettavissa on, ja jaksaa työskennellä paremman tulevaisuuden eteen.
Olen rapsutellut pelkoni ulommaisia kerroksia ja tunnustellut, miltä kehossa tuntuu seuraava ajatus: Ehkä kaikki menee hyvin, ehkä me kuitenkin selviämme. Ajatuksen ei ole tarkoitus johtaa passiiviseen olosuhteisiin tyytymiseen vaan kannatella, tyynnyttää, niin että jaksan nousta vastarintaan silloin kun sitä tarvitaan, että jaksan kannatella muita silloin kun he sitä tarvitsevat. Että jaksan pelastaa posliinikissan, kun myrsky iskee.
Hän sai käsiinsä posliinisen kissanpojan ja painoi sen lujasti itseään vasten. Silloin ikkuna lensi auki ja lasit helisivät pitkin lattiaa. Sadekuuro pieksi mahonkikalustoa, ja kaunis kipsihemuli putosi jalustaltaan ja meni sirpaleiksi. – – Hän alkoi ryömiä vastatuuleen rantaa kohti päästäkseen mahdollisimman kauas hemulin talosta. Posliinikissa oli yhä hänen käpälissään, tuntui rauhoittavalta, kun oli jotain suojeltavaa.
Sitaatit:
Tove Jansson: Vilijonkka joka uskoi onnettomuuksiin, teoksessa Näkymätön lapsi ja muita kertomuksia, WSOY, 1962/2018. Suomentanut Laila Järvinen.