Runous on poliittista. Ruumiin runous on poliittista. Runouden puute julkisessa keskustelussa ja tilassa on poliittista. Ruumiin runouden lähes täydellisen loistava poissaolo julkisessa keskustelussa ja tilassa on poliittista. Ruumiillisen runouden puute yhteiskunnan eri materialisoitumissa osallistuu osaltaan tanssin näkymättömyyteen yhteiskunnassa.
Kutsun sinut kuvittelemaan kanssani seuraavan spekulatiivisen tilanteen:
Euroopan komissio määrää jäsenvaltioilleen vuoden mittaisen runodirektiivin julkiseen keskusteluun ja ruumiilliseen olemiseen julkisessa tilassa – ehkä arkisemmin ilmaistuna käytökseen ja kanssakäymiseen. Ensi alkuun pikakertaus direktiivistä: ”Direktiivi on EU:n toimielinten hyväksymä EU:n jäsenvaltioille osoitettu säädös, ja Euroopan unionin toiminnasta tehdyn sopimuksen 288 artiklan mukaisesti se on tavoitellun lopputuloksen osalta sitova.” Jos runoilu ei ota tulta alleen, maa kohtaa luonnollisesti kanteen, jota käsitellään Euroopan unionin tuomioistuimessa.
Runodirektiivi koostuisi seuraavanlaisista määreistä ja vähimmäisvaatimuksista:
Kaiken painetun tekstin tulee olla runomittaista, monitulkintaista, kaunista tai jollain tapaa lyyristä, ehkä jopa arvoituksellista. Puolustusministeri saa puhua pelkkää kalevalamittaa (Suomen kontekstissa), sisäministerin kontolle tulevat erityisesti allegoriat. Kulttuuriministerin täytyy keksiä päivittäinen uusi kävelytyyli, henkilökohtaisen pedestriaalin kiiruhtamisen tilalle. Kello yhdeksän uutiset alkavat joka ilta erilaisella eksistentiaalisella aforismilla, tai toimittajan rustaamalla autobiografisella runolla, ja päättyvät joko urheilutoimittajan itkuvirteen tai meteorologin tanssikatkelmaan, kehojen notkelmaan. Ammattijalkapalloilijat saapuvat areenalle hypähdellen, loikkien, maalivahti ryömii, keskikentän työmyyrä jää kentän laidalle ensimmäiseksi viideksi minuutiksi mietiskelemään elämän merkitystä ennen kansallishymniä. Kapteeni kuvaustulkkaa muulle joukkueelle katseensa alla kuplivan kentän väkevällä omalla tulkinnalla.
Sosiaalinen kanssakäyminen saa uuden normiston. Se ei saa olla näillä leveysasteilla pohjoismaisen jäykkää ja pidättyvää (anna anteeksi tämä liioittelu), vaan sen tulee hersyä. Tunnettuja yksisanaisia lauseitamme tunnustellaan niistä kaikuvalla merkityksen painolla. Suomalaiset ja ruotsalaiset joutuvat perehdyttämiskurssille pohjoisen oman tilan harjoittamisen uhkista ja mahdollisuuksista, kosketuksesta, ryhmädynamiikan reaktiivisuudesta. Vuolemme kollektiivisesti uuden uutukaisen sosiaalisen kehollisen koodiston – ruumiit tunnustelevat aikaa, ajelehtivat ja suihkivat sinne tänne, tanssivat spontaanisti kaduilla vastaantulevien kanssa, vajoavat halaukseen, viettävät aikaa ventovieraan sylissä.
Tällaisen leveähköllä pensselillä maalailemani runodirektiivivuoden jälkeen voisimme palata muihin tekstilajeihin ja ’pertsaan oloon’ eli perusarkikehoon. Kukaan ei tule päsmäröimään tai kertomaan miten olla ja missä, kaikki on ennallaan. Vai onko? Miten tämänkaltainen, vuoden mittainen kestollinen runolliskoreografinen harjoite vaikuttaisi kehoomme, ajatteluumme sekä puheen muodostukseemme? Puheen muodostus rakentuu yhdessä kehollisen kokemuksen kanssa, ja puheella taas on vahva vaikutus keholliseen kokemukseen. Mikä vaikutus harjoitteella olisi kehomme tuntemiseen, aistien käytön harjoittamiseen ja sitä myöten ruumiillisiin, aistirikkaisiin tai -köyhiin todellisuuksiin, joita elämme ja toteutamme? Skenaario ei tule koskaan tapahtumaan, mutta ajatusleikkinä – mitä jos?
(Ruumiillisen) runouden puute yhteiskunnan eri materialisoitumissa osallistuu osaltaan tanssin näkymättömyyteen yhteiskunnassa.
Runous on poliittista. Ruumiin runous on poliittista. Runouden puute julkisessa keskustelussa ja tilassa on poliittista. Ruumiin runouden lähes täydellisen loistava poissaolo julkisessa keskustelussa ja tilassa on poliittista. Pidän runouden läsnäolon vähenemistä sen eri muodoissa äärimmäisen vakavana seikkana, runodirektiivifantasioinnit sikseen. Ruumiillisen runouden puute yhteiskunnan eri materialisoitumissa osallistuu osaltaan tanssin näkymättömyyteen yhteiskunnassa. Materialisoitumilla viittaan fyysisiin ja olemassa oleviin instituutioihin, areenoihin, väyliin, julkiseen kanssaeläjien kanssa jaettuun tilaan, sekä yhtä lailla kanssaeläjiin. Puhun materialisoitumista siksi, että näen ympärillämme avautuvan maailman ensisijaisesti materiaalisena, materiana, runollismateriaalisena kehkeytyvänä ja muuntuvana maailmana. Olemme materiaa. Kullakin materialla on oma logiikkansa. Puhe on materiaalista. Voin kieltä käyttävänä materiaalisena entiteettinä vaikuttaa sen runolliseen logiikkaan. Voin vaikuttaa ruumiini olemassaolon tapaan, tapoihin, koska tokkopa olen samanlainen joka päivä, jokaisessa eri asiayhteydessä. Minussa asuu monta. Tässä runollismateriaalisessa maailmassa on erilaisia tietoisuuksia, erilaisia toteutumisen tapoja, syvyysasteita, jotka kommunikoivat toistensa kanssa. Runous ja ruumiinrunous avautuvat hitaasti, vaeltavat toisenlaisia reittejä, kaivautuvat tietoisuuteen ihomme läpi ja varastoituvat kuin lämmin vesi pulleaan pesusieneen.
PAM.
Onhan kapitaalin kierron kannalta valtava onnistuminen, että keskivertokeskittymiskykymme on reippaasti heikentynyt ja dopamiininhakuisuutemme ryöppyävässä nousussa. Kansana olemme omaksuneet Yhdysvaltojen neoliberaalin markkinayhteiskunnan ihannoinnin niin syvästi, ettemme enää erityisesti huomaa toteuttavamme sitä. Olemme lajina kärsimättömämpiä. Hyvinvoinnin ja yhteisöllisyyden perusta murtuu kuin kuivan murokakun pohja.
Informatiivisella ja säästeliäällä kommunikaatiolla on ehdottomasti paikkansa, mutta poteeko yhteiskuntamme ruumiillista ja runollista niukkuutta, säästökuuria, pula-aikaa taiteen osalta? Minusta olisi verbaalisesti hersyvänä ihmisenä stimuloivampaa seurata tv-uutisia, jos se sisältäisi puolen minuutin anarkistisen runorallin aina eri yllättävässä kohdassa lähetystä. Tai 15 sekuntia. Haiku? Vain perjantaisin? Välitetyn informaation paino ja tärkeys eivät kärsi. Runous tapahtuu sille varatuilla areenoilla – kirjamessuilla, kirjastossa, runonlausunnassa, kotona kansien välissä, jotka matkustavat jonkun mukana ehkä lähimetsään, tai mökille. Runous ei ole läsnä oppitunneilla (paitsi kun tehdään runoanalyysia suomen kielen tunnilla tai opiskellaan kirjallisuutta tai kirjoitusta, jne.) Runous ei ole läsnä liikennevaloissa tai supermarketeissa (siellä löytyy lähinnä mieltä turruttavia iskulauseita kyseenalaisista alennuksista).
Esitän tässä kohtaa yksisanaisen runon, voitte kuvitella kaikuvan tyhjyyden sitä ennen ja sen jälkeen.
Tehokkuus
PAM.
On tärkeää tarkastella runouden ruumiillistumista ja tanssissa toteutuvaa runollista, ruumiilla ajattelevaa tasoa.
Ajattelen, että runous ja tanssi puhuvat samankaltaisia kieliä. Ajattelen, että ne muodostavat jonkinlaisen liiton. Mitä vähemmän monitulkintaista, metaforista ja hitaasti avautuvaa, omaan ajatteluun sysäävää, yllättäviä assosiaatioita simuloivaa tai johonkin tottumattomaan pakottavaa materiaalista todellisuutta ympärillämme on, sitä kauemmaksi siitä kuljemme. Tanssi, kuten runouskaan, ei ole läsnä arkikuvassa. Kaduilla näkee harvoin muunlaista ruumiillisuutta kuin syksyn ruuhkassa eteenpäin kiiruhtavaa, leppeänä kesäiltana joutilaasti nautiskelevaa ja vuodenajasta riippumatta bussipysäkillä tai jonoissa pönöttävää väsynyttä ruumiillista hiljaisuutta. Perjantaiyönä Helsingin Rautatientorilla ja muissa erinäisissä liikekeskittymien paikoissa ympäri kaupunkia vallitsee omanlaisensa emergentti kaaos, jossa yritetään lähinnä selviytyä paikasta a paikkaan b, erinäisten haasteiden kyllästämänä. Kun kaivelen mieleni perukoita, tuntuu, että julkisessa tilassa olen todistanut tanssia läsnä olevaksi lähinnä lasten kehoissa. Kova poikkeus on, jos satun törmäämään tai varta vasten menemään tanssiteokseen, joka tapahtuu julkisessa tilassa.
Tanssi, kuten runouskaan, ei ole läsnä arkikuvassa.
Jaankin tässä kohtaa aasinsiltana case studyn, elämän esimerkin, oman kokemuksen, kehollisen tunnemuiston. Teimme elokuussa 2024 työryhmän kanssa julkiseen tilaan tanssiteoksen. Harjoittelimme noin kuukauden verran ulkona, ja esitimme teosta parissa eri julkisessa paikassa sen jälkeen. Parhaita hetkiä treenijaksossa olivat sattumanvaraiset ohikulkijat, jotka jäivät pitkiksi ajoiksi katsomaan tanssia ja sykkimään musiikin ja äänimaiseman mukana. Rohkeimmat lähtivät mukaan tanssiin, ja koimme monta spontaania yhteisen tanssin hetkeä ventovieraiden kanssa, jakaen tanssin jälkeen ajatuksia ja sanasia. Vastaan tulvi iloa, kiitollisuutta, kohtaamista, yhteisöllisyyttä, innostusta, pirskahtelevaa yllättyneisyyttä omasta rohkeudesta – tanssin tänään tuntemattomien ihmisten kanssa! Kohtasin enemmän tanssin kentän ulkopuolisia ihmisiä kuin aiemmissa sisätiloissa tehdyissä teoksissa yhteensä.
Tämä sai minut ajattelemaan. Voiko olla niin, että ruumiinrunollisuudelle on kehoissamme paikantamatonta väräjävää kaipuuta, jota emme aina kykene sanoittamaan? Emme välttämättä tiedä, että se on siellä, ennen kuin joku sanoittaa sen ääneen omassa elävässä, tuntevassa kehossaan. Tiedän kokemuksesta, että marketin kassalla työskennellessä ei oikeasti tule koreografioineeksi mielettömiä tuotteiden tansseja hetkessä, ehkä niin käy vain elokuvissa ja tuloksena on hykerryttävä, leikkisästi todellisuutta nyrjäyttävä kohtaus. Jännite syntyy, ostoksilla käyvät naapuruston asukkaat hämmentyvät. Tarjoilijana työskennellessäni olen uskaltautunut olemaan sanallisesti ja kehollisesti leikkisämpi, jos työpaikan ilmapiiri on ollut avoin ja edes jollain tasolla yhteisöllinen. Pitkän aivojen rääkkäämispäivän jälkeen ei aina jaksa runosuoni sykkiä. Toisaalta silloin kaipaan keholla tekemistä, liikkumista, toisenlaista ajattelua sekä yhteyttä muihin. Tai painavaa, kaikuvaa sanaa
runous
Runous. runous runous / runous runous ruunous / no can do you know / juo tämä tanssi / suo tämä tanssi / minulle meille / vaikkei se olisi noheva noheva / vaan oheneva oheneva
Altistamisella on iso merkitys. Minut on onnekkaasti altistettu kuvataiteelle, tanssille ja musiikille sekä kirjallisuudelle pienestä pitäen. Tähän on vaikuttanut koko joukko lapsuuteni influessereita – vanhempani, oma runollistaipuvainen mieleni ja kiinnostukseni tarinoihin, runoihin, liikkeeseen ja leikkeihin. Se, että jossain vaiheessa leikin todella paljon yksin. Ala-asteellani teimme kuunnelman, näytelmiä, oli esitystunteja. Myöhemmin yläasteella elämääni saapuivat suosikkini runoanalyysit. Huomasin olevani runoanalyyseistä liekehtivä poikkeus. Ylioppilaskirjoituksissa tein runoanalyysin, muutaman harvan ohessa. Analyysit koettiin kouluyhteisössä vaikeiksi, mikä ei ole suuri ihme, jos sen tekee kahdesti vuodessa kaksi kertaa elämässään. Minä koen matematiikan vaikeaksi. Olin niitä lapsia, joilta kysyttäessä oleellisempi oli kysymys, minne muut simpukankuoret todella menivät ja miksi kuin montako niitä on jäljellä silmieni edessä. Olen silti vuosia altistettu matematiikalle, ja osaan edelleen tehdä perustavia laskuja. Kuitenkin peruskoulussa ruumiillinen runous, tai tanssi, loistaa täysin poissaolollaan.
Sekä ruumiin- että kielellinen runous on yhteydessä emootioihin, reflektiokykyyn sekä kompleksisten asiayhteyksien tulkitsemiseen ja ymmärtämiseen – maailman hahmottamiseen.
Minusta olisi hienoa, jos peruskoulussa olisi runo-oppia. Runo-oppi voisi jakautua ruumiilliseen harjoittamiseen sekä kielelliseen. Siellä tehtäisiin tanssiharjoitteita, katsottaisiin esityksiä (tanssi, teatteri, sirkus) sekä keskusteltaisiin niistä. Siellä opittaisiin ryhmädynamiikasta, huomioonottamisesta sekä kosketuksesta. Sekä ruumiin- että kielellinen runous on yhteydessä emootioihin, reflektiokykyyn sekä kompleksisten asiayhteyksien tulkitsemiseen ja ymmärtämiseen – maailman hahmottamiseen. Koska sitä sekä runous että ruumiinrunous harjoittaa – erilaisten maailmojen hahmottamista eri tavoin. Asioiden, jotka eivät ole näkyvissä, tuomista näkyviksi. Näkyvissä olevien asioiden kriittistä tarkastelua. Suhteisuuksien löytämistä ja ongelmien purkamista, henkilökohtaisella sekä yhteiskunnallisella tasolla. Syväluotaavia katsauksia, tai vain yhdessäoloa, kaipuuta johonkin asiaan. Varhaiskasvatuksessa lapsen tunnetaidot ovat oma äärimmäisen tärkeä osa-alueensa. Miksi niiden opiskelu loppuu ennen kuin perusopetus edes alkaa? Jos tanssi tai kehollinen ilmaisu ei ole millään tavalla läsnä kaikkien käymässä perusopetuksessa muiden taideaineiden ohella, miten voimme olettaa, että se jatkaa millään tapaa luontevana osana myöhemmässäkään julkisessa tilassa tai puheessa?
Tanssin ja ruumiinrunouden paikka julkisessa keskustelussa, julkisessa tilassa
Koen marginaalisen runouden ja ruumiinrunouden marginalisoituvan entisestään. Koko tanssi- ja sirkustaiteen kenttä jakaa huolen esittävän taiteen tilasta. Tanssille varatut tilat ovat monille ammattilaisille saavuttamattomissa liian korkean hinnan vuoksi, kentän rakenne on muuttunut, ja yksilöllisiä freelancereita tupsahtelee vuosittain kentälle kuin sieniä sateella. Kenttä on kasvanut, rikastunut eri tekotavoilla, mikä on valtavan hienoa. Samalla niukkuus syvenee. Kysynkin, mikä on tanssin ja ruumiinrunouden paikka julkisessa keskustelussa sekä julkisessa tilassa?
Tanssista kirjoittaminen ja puhuminen on typistynyt provosoiviin ja yksinkertaistaviin otsikoihin, kuten YLE Areenasta löytyvä Kulttuuriykkösen podcast: “Onko nykytanssi kääntynyt sisäänpäin eikä kansainvälisyys enää kiinnosta?”
Podcastissa ihmetellään: “Mitä ajatuksia nykytanssi herättää? Oletko lähtenyt joskus esityksestä pää pyörällä, miettien että mitä oikein tuli nähtyä? Hämmennyksen aiheuttaminen on taiteen tehtävä, mutta hämmennys voi tarkoittaa myös sitä, ettei nähtyyn saa oikein otetta. Onko alalta nousemassa uusia kansainvälisesti kiinnostavia koreografeja, ja jos ei, niin miksi? Ja mistä johtuu, että nykytanssi on jäänyt pienten yleisöjen taiteeksi? Nykytanssin yleisöt ovat pudonneet yli sadalla tuhannella siitä, mitä ne olivat ennen koronaa.”
Helsingin Sanomissa puolestaan otsikoidaan: ”Kiinnostavimmat alle 35-vuotiaat taiteilijat, joista kuullaan vielä”.
Yllä olevista otsikoinneista paljastuu jotakin aikamme taiteesta kirjoittamisen tilasta ja sitä myöten ajattelusta. Kirjoittaminen on supistunut rankingeihin ja meriittilistauksiin, kapitalistisen rattaiston heiluvissa hampaissa jauhettaviin pehmeisiin pyöryköihin, jossa ei ole liikaa ainesosia tai ainakaan mitään, mitä pitää pidemmän aikaa jauhaa. Hyvällä onnella joskus voi löytää tanssikritiikin, joka on kuin Etelä-Amerikasta tuotu toisen maaperän hedelmä läheisessä S-marketissa sydäntalvella – harvinainen, harmillisen pieni ja yleensä vähän puinen. Kun etsin tarkoituksellisesti mitä tahansa tanssista, sirkuksesta tai esitystaiteesta kirjoitettua artikkelia reilusti yli viikon otannalla kotiini saapuneesta Helsingin sanomien paperilehdestä peräkkäisiltä päiviltä tunnollisesti selaten, ruumiillinen runous ei ole läsnä yhdessäkään. Tanssi ei ole läsnä suurimmassa päivälehdessämme. Yhtä lailla digiversiossa on viikkoja ilman minkäänlaista sisältöä. Saman havainnon voi tehdä YLEstä. Tanssin julkaisujen rahoitus on vähentynyt, ja trendin jatkuessa se vähenee lisää. Samoin on paraikaa käymässä taiteen tilastoinnille. Sen sijaan, että taiteeseen investoitaisiin kestävästi, hallituksemme näyttää pyyhkivän hiljaisen määrätietoisesti taidetta painetusta sanasta samoin kuin julkisesta tilasta monin eri tavoin.
Kyse on rakenteellisesta ongelmasta, jossa uutta tai erilaista kaivertava ruumiinrunoudellinen ajattelu on niin syvällä olosuhteellisessa marginaalissa, että siihen on hankala sattumanvaraisesti törmätä.
Katseeni kääntyy jälleen peruskouluun. Esityksiä katsottaessa kyse on yhtäältä lukutaidosta, johon oppii vain sitä tekemällä ja toistamalla. Harrastaessani brasilialaista jiu-jitsua opettajani totesi, että painiin oppii vain painimalla. Se tuntui minusta itsestäänselvyydessään oivaltavalta. En tarkoita sitä, että kaikkien pitäisi kuoriutua esityshaukoiksi ja käydä katsomassa pakollinen tanssiteos tai performanssi kerran viikossa. Jos tanssia ei näe koskaan, tai parhaimmillaan kerran viidessä vuodessa, koska joku siihen puoliksi pakotti, ei ole ihmeellistä, että näkemästään ei saa mitään otetta ja se harmittaa. Kynnys toistaa samankaltainen kokemus on korkea. Työperiodimme julkisessa kaupunkitilassa vahvisti kuitenkin erästä olettamusta, jota olen pohdiskellut pidempään. Kanssaeläjissämme on paljon potentiaalia ruumiinrunouden vaalimiseen, vaikka sitä ei itse välttämättä tunnista ja tunnusta. Meissä on sisällä kuplintaa ja kaipuuta merkityksellisiin kohtaamisiin ja ihmettelyyn, sellaiseen helpottuneisuuden tunteeseen, kun voi todeta, että en ymmärtänyt, mutta se ei haittaa. Tunteeseen, että ymmärsin jotain, mitä en olisi muuten oivaltanut. Suomen tanssin kenttä on täynnä mielettömiä ruumiilla runoilijoita. Uskaltaisin väittää Kulttuuriykkösen toimittajalle, että kyse ei ole kiinnostavien koreografien puutteesta vaan rakenteellisesta ongelmasta, jossa uutta tai erilaista kaivertava ruumiinrunoudellinen ajattelu on niin syvällä olosuhteellisessa marginaalissa, että siihen on hankala sattumanvaraisesti törmätä. Jos foorumit tälle ajattelulle vähenevät entisestään eikä muilla isommilla väylillä puolestaan aukene tilaa, ruumiillinen ajattelu kuihtuu ja kuolee sukupuuttoon. Suomeen lankeaa uusi jääkausi ruumiillisen runouden areenalla. Toivoisin erityisesti eri tason poliitikoilta, lehtien päättäjäportaalta, valta-asemia hallitsevilta ihmisiltä sekä kulttuurijournalisteilta tarmokkaampaa taiteen sisällyttämistä yhteiskunnalliseen tilaan ja keskusteluun. Avaintoimintoina tähän ehdottaisin herkistymistä, tai praktisena lähestymistapana omien, itselleen soveltuvien runodirektiivien rustailua, vaikka yhden vaateen verran. He toimivat erityisessä asemassa siltoina ja tulkkeina toisella tavalla avautuvan todellisuuden ja kapitalistisen yksisävyisen kiillottamisen välitilassa.
Haluaisin vaalia tälläkin saralla enemmän tanssin ja runouden liittoa. Mitä jos tanssista kirjoitettaisiin enemmän runollisesti tai filosofisesti kuin informatiivisesti ottaen kantaa siihen, kannattaako esitystä käydä katsomassa vai ei, tai kertoen summittaisesti mistä on kyse. Muun muassa Titanik-galleria Turussa on tehnyt tässä mielestäni hienon aloitteen. Tilassa tapahtuviin näyttelyihin ja esityksiin on kutsuttu luovan ja kokeellisen kirjoituksen kentältä kirjoittajia, jotka työstävät kokemastaan tekstin. Niitä voi tutkia ja ihastella täällä.
Pitäisikö meidän (eri aloilta tulevien) taiteilijoiden alkaa vertaiskirjoittaa toistemme teoksista julkaistavia tekstejä, jotta ruumiinrunoudesta kirjoittaminen aidosti monipuolistuisi ja asiantuntemus voisi levitä toisellakin tapaa? Ei kritiikkiä korvaten, vaan osallistuen meitä koskevaan keskusteluun. Osallistuen ruumiillisesta taiteesta kirjoittamisen henkitoreissa huohottavan ajanjakson elvyttämiseen.
Odotan innolla ruumiillisen, runouden, ja ruumiillisen runouden uutta aikakautta. Tätä kitukasvuista maaperää pitää hieman kuokkia. Osana uuden aikakauden hiomatonta kynnystä haluaisin ehdottaa kevyempää protokollaa runodirektiivin sijasta. Tarjoan reseptin osasia, joista voi koota itselleen sopivan annoksen omien mieltymysten mukaan.
Leikittelen sanomillani sanoilla, sanoilla sanomillani, joskus.
Kätellessäni uutta ihmistä, pysähdyn todella minulle tarjotun käden maailmaan. Sen lämpöön, tiiviyteen, ajallisuuteen, kohtaamisen nopeuteen ja viipyilevyyteen.
Hymyilen vastaantuleville ihmisille. Erityisen keveinä päivinä ehkä jopa hypähdän tai otan muutaman tanssiaskelen, joko heille kohdentaen, tai jos ujous iskee, myöhemmin.
Leikin kerran viikossa. (Päätän itse, mitä leikki on.)
Kirjoitan tai sanailen kerran kuussa runon tai aforismin ja jaan sen jollekulle.
Todistan jonkun toisen runollista olemista tietoisesti, ja pohdin sitä hetkisen. Oli kyseessä sitten tanssiesitys, runoilta, kaunokirjallinen teos, painava ja kaikuva sana. Annan sille tilaa.
Mutta jos haluat kokeilla täyttä runodirektiiviä, I dare you. Anna mennä.