Työelämän murrokset vaikuttavat myös ammattiliittojen toimintaan ja siihen, keitä liitot edustavat. Ammattiliitoilla on yhä enemmän jäseniä, jotka eivät tee työtä työsuhteessa. Itsensätyöllistäjien määrä ja itsensätyöllistämisen alat ovat kasvaneet viime vuosina, ja keskustelua itsensätyöllistäjien asemasta on käyty enenevissä määrin.
Erityisen paljon keskustelua on herättänyt se joukko itsensätyöllistäjistä, jotka eivät ole valinneet asemaansa vapaaehtoisesti, vaan toimivat ilman työsuhdetta pakon edessä. Useita itsensätyöllistäjiä yhdistää työsuhdesuojan puuttuminen, huomattavien riskien kanto, heikko neuvotteluasema ja toisaalta perinteiseen ammatinharjoittamiseen kuuluvan itsenäisen ja taloudellisesti turvatun aseman puuttuminen. Euroopan unionin tuomioistuimen oikeuskäytännössä sekä Euroopan komission suuntaviivoissa on tunnistettu erityisesti neljä itsensätyöllistäjien kategoriaa, jotka täyttävät edellä mainitun kuvauksen:
- Näennäisesti itsenäiset ammatinharjoittajat
- Taloudellisesti riippuvaiset yksinyrittäjät
- Yksinyrittäjät, jotka työskentelevät rinnakkain työntekijöiden kanssa
- Työtä välittävien digitaalisten alustojen kautta työskentelevät yksinyrittäjät.
Näiden itsensätyöllistäjien olisi erityisen tärkeä päästä osaksi työehtosopimusjärjestelmää, jotta heille voidaan turvata reilut työehdot. Kuitenkin on ollut epäselvää, miten EU:n kilpailuoikeus rajoittaa itsensätyöllistäjien kollektiivista neuvotteluoikeutta.
Euroopan komissio julkaisi 29.2.2022 suuntaviivat, joissa komissio otti kantaa EU:n kilpailuoikeuden soveltumiseen tilanteissa, joissa itsensätyöllistäjät neuvottelevat kollektiivisesti, toisin sanoen ovat osana työehtosopimusneuvotteluissa. Komission mukaan EU:n kilpailuoikeus ei estä sitä, että taloudellisesti riippuvaiset ja työn tilaajaan nähden heikommassa asemassa olevat itsensätyöllistäjät ovat osallisina kollektiivisopimuksissa.
Kilpailuoikeus ei siis näytä estävän itsensätyöllistäjien työehtosopimusneuvotteluita. Työlainsäädäntö ei kuitenkaan ainakaan vielä tunnista tällaista oikeutta Suomessa, sillä työehtosopimuslain mukaan työehtosopimuksen osapuolena voi olla vain työntekijöiden rekisteröity yhdistys. Työehtosopimuslaissa puhutaan työntekijöiden neuvotteluoikeudesta, joten jos neuvotteluoikeus halutaan ulottaa kaikkiin itsensätyöllistäjiin, lain sanamuotoa pitäisi muuttaa.
Neuvotteluoikeuden täsmentämiseksi tarvittaisiin myös itsensätyöllistäjien työoikeudellisen aseman selventämistä lainsäädännön tasolla. On epäselvää, miten itsensätyöllistäjät suhteutuvat Suomen lainsäädännössä ja oikeuskäytännössä muodostuneeseen kahtiajakoon, jossa työtä tehdään joko työsuhteessa tai yrittäjänä. Henkilö ei itsekään välttämättä tiedä, tekeekö hän itsensätyöllistäjänä työtä työsuhteessa vai yrittäjänä. Työn teon kategorioita pitäisi selkiyttää, jotta itsensätyöllistäjä on tietoinen omista oikeuksistaan.
1.7.2023 voimaan tuleva työsopimuslain muutos pyrkii selkiyttämään rajanvetotilanteita lainsäädännön tasolla. Lakimuutoksella työsopimuslain työsuhteen määrittelyyn lisätään kokonaisharkintaa koskeva kohta. Jää kuitenkin nähtäväksi, selkiyttääkö muutos työntekijöiden ja yrittäjien kahtiajakoa, vai jääkö se lain kuolleeksi kirjaimeksi, joka ei tosiasiassa muuta nykyistä tulkintalinjaa.
Tilannetta voisi kehittää vieläkin selkeämmäksi esimerkiksi niin, että selvästi työntekijämäisessä asemassa työskentelevät itsensätyöllistäjät tunnistetaan lainsäädännön tasolla työntekijöiksi. Lisäksi jotta neuvotteluoikeus turvataan myös muille heikossa neuvotteluasemassa oleville itsensätyöllistäjillä, voitaisiin varmistaa lainsäädäntömuutoksin se, että nämä yksinyrittäjät pääsevät osaksi työehtosopimusjärjestelmää.
Työntekijä-yrittäjä -kahtiajakoa voisi selkiyttää esimerkiksi antamalla työsuhdeolettaman niille itsensätyöllistäjille, jotka suojelua tarvitsevat. Työsuhdeolettama on käytössä useissa EU-jäsenvaltioissa esimerkiksi digitaalisten alustojen kautta työskentelevien henkilöiden osalta.
Kuitenkin myös yksinyrittäjiksi tulkittavien heikommassa neuvotteluasemassa olevien henkilöiden kollektiivinen neuvotteluoikeus pitää turvata. Lainsäädännössä tulisi ottaa huomioon nopeasti muuttuva työelämä ja monipuolistuvat työnteon muodot.
Kantaa tulisi myös ottaa sekä EU:n että kansallisella tasolla siihen, miten käytännössä toteutetaan itsensätyöllistäjien työehtosopimusneuvottelut. Mikäli halutaan pysyä nykyisen työehtosopimusjärjestelmän raameissa, neuvotteluvalta olisi itsensätyöllistäjiä edustavilla yhdistyksillä, käytännössä siis ammattiliitoilla. Lisäksi toteutuksessa olisi huomioitava se, onko itsensätyöllistäjillä kokonaan omat sopimuksensa vai tulevatko he osaksi jo olemassaolevaa työehtosopimusta. Joissain EU-maissa tietyt työehtosopimukset on jo ulotettu koskemaan itsensätyöllistäjiä, joten esimerkkejä toimivista käytännöistä on olemassa.
Jää nähtäväksi, miten itsensätyöllistäjien työehtosopimusneuvottelut voivat toteutua Suomessa tulevaisuudessa. Komission suunnalta tulee kuitenkin vahvaa viestiä siitä, että sosiaalipoliittisten tavoitteiden toteutuminen ja heikomman osapuolen suojelu ovat tärkeitä päämääriä, kun puhutaan taloudellisesti riippuvaisista, työntekijöiden kaltaisessa asemassa työtä tekevistä itsensätyöllistäjistä. Tällaisten itsensätyöllistäjien oikeus neuvotella kollektiivisesti on turvattava myös kansallisesti.
