”Eihän sulla mitään hätää oo kun sun mies on vakitöissä.” Olisihan se kiva, että 45-vuotiaana pystyisi elättämään itsensä. Ettei tarvitsisi pyytää rahaa toiselta joka ikiseen asiaan.
”Mitä sä sit tekisit, jos sulla olis kunnolla rahaa tehdä sun taiteellista työtä?”
Sitä on vähän vaikea selittää… kun rahat ei kaikissa perheissä ole yhteisiä. Meillä on samassa taloudessa köyhä ja hyvin hyvin toimeentuleva. Ihmiset suhtautuvat rahaan niin eri lailla. Se laskeminen ja kaiken epävarmuus saa hermostuneeksi, lamaantuneeksi. Miettiä kaupassa oliko tilillä vielä minkä verran, toimiikohan luottokortti vielä? Ahdistaa laskea ja lainata ja olla luultavasti ikinä maksamatta takaisin. Olla elätti. Olla päättämättä itse mitä syö, mitä ostaa kaupasta. Mihin nyt satsataan. Mennäänkö jonnekin vai eikö mennä. Voiko ajaa autolla vai eikö voi. Saanko mä ostaa tän Hedelmätarha luomumehun?
Aina käsi ojossa
Opiskeluaikana jotkut kysyi, että eiks ne kaikki tanssinopiskelijat oo rahakkaista perheistä, monet oli joo. Tai ainakin rikkaammista kuin meidän perhe. Meillä meni huonosti jo ennen lamaa, 80-luvulla jo. Mulle selvisi, että kaikki mun tanssitunnit olivat jääneet maksamatta. Mä selvitin asiaa 14-vuotiaana Helsingin Tanssiopiston toimistossa. Mun isoisä sai pienen perinnön ja maksoi mulle Tanssivintin erikoiskoulutusohjelman lukion jälkeen. Ilman sitä mä uskon, etten olis tällä alalla. Teatterikoulussa opettaja sanoi, että teillä olis hyvä olla joku mesenaatti, tää on köyhä ala. Hienoa, että pääsitte tänne, mutta sit se vasta hienoa onkin, jos jäätte eläkkeelle tältä alalta.
Mulla ei oo mitään
Mun työelämä on vähän kuten Grey Gardens, rapistuva kartano jossa on myyty jo melkein kaikki mahdollinen ja odotetaan. Pidetään kiinni ajatusta jostain elämäntyylistä johon ei ole enää mahdollisuutta. Roikun kynsin ja hampain kiinni siinä ajatuksessa, että olen kuitenkin tanssialalla, etten oo mennyt vielä muihin töihin. Luovuttaa, päästää irti. Antaa ideoiden tulla ja olla, olla täyttämättä yhtään apuahahakemusta. Minkälaista elämä olisi, jos ei tarvitsisi hakea koko ajan jotain?
Miten tässä näin kävi? ”Sä olet terve, korkeakoulutettu ja sä et saa mistään työstä mitä teet oikeaa palkkaa. Älä uhriudu. Ei ole mitään oikeutusta, että sä saisit tehdä vaan sitä työtä mihin sut on koulutettu. ”En ole kyllä ollut nirso töiden suhteen, opetustyöt nykyään myös lastentanssi check, teatteriopetus lapsille, luovatanssi check check, koreografin työt check check check, myös ei-ammattilaisille ja muiden alojen edustajille. Ei ole montaa paikkaa tanssialalla, johon en olisi hakenut. Yhteydenotot varmaan joka ikiseen tanssin instituutioon Suomessa check. Mitä tässä voi vielä tehdä? Sä olit kyllä hyvä, mutta me sitten kuitenkin päädyttiin…Loistava idea, toivottavasti sä saat toteutettua sen jossain muualla kun…
Ajatella pienesti, lopettaa haaveilu, tietää ettei tästä ikinä tule mitään
”Mitä sä sit tekisit, jos sulla olis kunnolla rahaa tehdä sun taiteellista työtä?”
Jos miettii uutta työtä sensuroi heti kaikki isot ajatukset, koska eihän ne kuitenkaan toteudu. Eikä lopulta osaa edes kuvitella, haaveilla. On ihannebudjetti, worst case, ja se keskimmäinen. Nykyään on hyvä, jos worst case saadaan kasaan. Hävettää pyytää ihmisiä töihin pienellä palkalla. Tehdä aivan liian lyhyellä harjoitusajalla. Jos odottaisi, että olisi kohtuullinen budjetti kasassa ei tekisi esityksiä ollenkaan.
Musta tuntuu, että tää ala on nujertanut. Että tää ala ottaa irti minkä saa eikä kanna vastuuta ollenkaan. Mä en ole jotenkin osannut tätä peliä. Olla aina pari vuotta edellä ajatuksissa, suunnitella pitkällä tähtäimellä, olla oman ryhmänsä suvereeni ja innovatiivinen keulakuva, nuori nouseva tähti, vanha vakiintunut liikkeentekijä, nykyesitysten trendikäs toiseuden tutkija. Osata näkyä, tuottaa, markkinoida, hallita strategiat ja missiot, saada oikeat ihmiset paikalle esityksiin, leikkiä oikeiden ihmisten kanssa, sanoittaa asioita oikeilla sanoilla. Miten hienoa on ettei taiteessa ole oikeaa tai väärää, miten kuitenkin tuntuu, että tanssitaiteessa on. Miten uskomattoman suuri valta on niillä ketkä päättää siitä ketkä saa ja ketkä ei.
Sä olet niin ansainnut sen
Jos se olisi vain rahaa, mutta kun se on myös tunnustus, hyväksyntä, että joku on nähnyt, että on tehnyt hyvää työtä. Mikään ei oo niin rasittavaa, kun lukea feisbuukista päivityksiä ”sä olet niin ansainnut”, kuka ei olisi ansainnut? Joku on jonkun mielestä ansainnut enemmän, ollut ahkerampi, luovempi, kärsinyt kauemmin ja nyt vihdoin ansainnut. Joku yleinen sosiaalinen moraali, jonka mukaan joku on ansainnut ja joku ei. Kenellä on oikeus sanoa, että joku ei olis? Ennen se tuntui olevan niin, että kun tarpeeksi kauan jaksoi olla alalla niin sai taiteilija-apurahan. Ei ole enää. Mä inhoan sitä kateuden tunnetta, kun lukee ketkä saivat jotain. Jäädä pyörimään siihen katkeruuteen. Miksi mä en pysty olemaan iloinen, koska musta tuntuu, että se mitä itse tekee on yhtä hyvää, ehkä siitä ei kukaan kirjoittanut tai kukaan oikea tyyppi nähnyt, sitä esitettiin väärässä paikassa, kukaan tiennyt, ei lukenut. Ei ollut rahaa markkinoida. Mäkin olisin ansainnut. Eiks niin hei?
Kolumni on julkaistu STST:n Liitos-lehdessä 1/2020 maaliskuussa.
JENNI KIVELÄ
Kirjoittaja on helsinkiläinen freelancer-koreografi. Hän toimii Liitos-lehden kolumnistina vuonna 2020. Kuva: Bengt Wanselius