Mikä on tanssijan korkeakoulutuksen suhde työelämään? Onko koulutuksella vastuu tai tarkoitus ottaa taidealalle valmistuvien työllistyminen huomioon?
Kartoitin Teatterikorkeakoulun tanssijantaiteen maisteriohjelmasta valmistuneiden kokemuksia aiheesta avoimen kyselyn muodossa. Kysely lähetettiin STST:n jäsenille sähköpostilla ja lisäksi jaoin sen Suomalainen nykykoreografia ja nykytanssi-ryhmässä Facebookissa, jossa on noin 2000 jäsentä. Kyselyyn tuli vastauksia 55 koulutusohjelman koko olemassaolon ajalta.
Teakin tilastojen mukaan vuosina 1997-2020 tanssijantaiteen 2-vuotisesta maisteriohjelmasta on valmistunut 140 tanssitaiteen maisteria. Vuosina 1983-1996 tanssitaiteen nelivuotisesta koulutuksesta valmistui 84 tanssitaiteen maisteria. Tuolloin suuntautumiseksi valittiin koreografia, tanssijuus tai pedagogiikka. Jos oletetaan, että näistä opiskelijoista ⅓ on valinnut pääaineekseen tanssijuuden, kyselyn otanta on mielestäni suhteellisen hyvä: se kattaa arviolta noin kolmasosan kaikista valmistuneista. Ilahduttavaa oli, että selvä enemmistö vastanneista oli ollut toiveikas työllistymisen suhteen valmistuessaan. Koulutuksen sisältö koettiin kauttaaltaan korkeatasoiseksi ja sen valmistavan monipuolisesti tanssijan ja esiintyjän ammattitehtäviin. Kirjoitan tätä juttua opiskellessani toista vuotta kyseisessä koulutusohjelmassa ja peilaan täten vastauksia myös hieman omiin kokemuksiini.
Monet kyselyyn vastaajat totesivat myös, että tanssitaiteen rahoituksen riittämättömyyttä mikään kurssi tai koulutus ei voi ratkaista.
Kyselyn perusteella suurin merkitys työllistymiselle koettiin olevan koulutuksen aikana luoduilla kontakteilla. Varhaisimpina vuosina valmistuneet painottivat myös opintojen tanssiteknistä antia, viimeisen 10 vuoden aikana valmistuneet enemmän laajempaa ymmärrystä taiteen tekemisen tavoista. Minulle on ollut oman koulutukseni aikana jatkuvasti hieman epäselvää, pyrkiikö ohjelma tällä hetkellä kouluttamaan tanssijoita ja esiintyjiä vai laajemmin ja yleisemmin tanssitaiteilijoita. Keskustelin tanssitaiteen professori Eeva Muilun kanssa kyselyn vastauksista nousseista teemoista. Hän vastasi kysymykseeni koulutuksen profiilista näin: “Ajattelen, että tanssijuuteen sisältyy nykytaiteen kontekstissa toimijuus ja tekijyys. Koulutuksessa pyritään kasvattamaan esiintyjiä, jotka kykenevät kontribuoimaan reflektoivina työryhmän jäseninä taiteellisiin prosesseihin.”
Jotkut kertoivat hyvien työllisyysnäkymien johtuvan opiskeluaikana luoduista mahdollisuuksista työharjoittelun sekä töiden tekemisen kautta.
“Olin koko kouluajan tehnyt töitä, vaikka tähän ei kannustettu. Tämä kuitenkin mahdollisti sen, että mulla oli töitä kun valmistuin. Toisin kuin monella luokkakaverilla.”
“Oli tärkeä mahdollisuus lähestyä tekijöitä työharjoittelijana jolloin kynnys oli matalampi ja sai ilmaistua kiinnostuksensa (ja olemassaolonsa).”
Tällä hetkellä opiskelija voi tehdä työharjoittelun taiteellisen lopputyön tai vapaavalintaisten opintojen muodossa ja sen muoto sovitaan tapauskohtaisesti. Tanssijaopiskelijoille harjoittelupaikkoja ei ole kuitenkaan tarjolla läheskään samalla laajuudella kuin esimerkiksi näyttelijöille. Eeva Muilun mukaan työharjoittelu voi toimia hyvänä oppimisympäristönä ja siltana kohti ammattia. Se ei kuitenkaan kuulu opintoihin pakollisena, sillä oppilaitos ei voi taata harjoittelupaikkaa. “Työharjoittelu toteutetaan tällä hetkellä opiskelijan oman aktiivisuuden kautta. Myös kentän toimijat voivat lähestyä meitä, jos heillä on harjoittelupaikka avoinna. Koska kenttä on moninainen, emme koulutuksessa pyri ohjaamaan opiskelijoita mihinkään tiettyyn instanssiin harjoittelemaan vaan lähtökohtana on opiskelijan oma suuntautuneisuus.”
Jos kouluaikoina solmitut kontaktit eivät tuo heti töitä, saattaa mennä vuosia etsiessä verkostoja. Täytyy olla aktiivinen ja usein myös onnekas.
Selvästi suurin vastaajia yhdistävä tekijä oli toive siitä, että koulutuksessa olisi enemmän opintoja tuottamisesta ja omien töiden luomisesta.
“Lähtökohtaisesti olen sitä mieltä, että Teakin tanssijantaiteen maisteriohjelma valmistaa opiskelijoitaan hyvin auttavasti jos ollenkaan kohtaamaan tanssitaiteilijan työllistymisen realiteetteja ja arkea, ja se on mielestäni vastuutonta.”
“Tuottamiseen, rahaan ja rahoituksen hakemiseen ja muihin käytännön työllistymiseen liittyviin asioihin olisi voitu käyttää koulutuksen aikana enemmän aikaa, koska nämä tuntuvat niin keskeisiltä asioilta nyt itse kentällä ollessani.”
“Toivon, että työllistymisnäkymät ja kentän olosuhteet otettaisiin paremmin huomioon jo opiskeluaikana. Siis se, että valmiita työpaikkoja ei juurikaan ole, vaan työt pitää luoda ja järjestää itse. Tätä olisi ollut hienoa saada harjoitella kun ympärillä oli vielä turvallinen opiskelijayhteisö ja mahdollisuus saada ohjausta.”
Eeva Muilu kommentoi aihetta seuraavasti: “Johonkin koulutuksen aikana tehtävään taiteelliseen prosessiin voisi ehkä tuoda enemmän ennakkosuunnitteluun liittyviä vaiheita. Koulutus kestää kuitenkin vain kaksi vuotta. Kun ohjelman pääpaino on esiintyjäntyössä, opintosuunnitelma ei ole painottanut teoskonseptoinnin ja tuottamisen aspekteja. Uusissa opetussuunnitelmissa pohdimme, kuinka mahdollistaa vielä enemmän yksilöllisiä opintopolkuja. Nytkin ohjelmaan sisältyy iso kokonaisuus valinnaisia opintoja, jotka mahdollistavat erillisten tuotantokurssien sisällyttämisen tutkintoon.”
Omaan koulutukseeni sisältyi viikon mittainen tuotantokurssi, joka oli ensimmäisen vuoden keväällä. Siellä käytiin läpi rahoituksen hakemisen ja järjestäytymisen perusasioita. Kurssilla vieraili muun muassa yhdistysmuotoisia ryhmiä johtavia tanssitaiteilijoita, freelancereita sekä Tanssin Tiedotuskeskus. Itselleni tuotantokurssilla ei tullut juurikaan uutta tietoa, sillä olin toiminut jo erilaisissa yhdistysrakenteissa sekä hakenut rahoitusta eri työryhmissä ennen maisterikoulutustani. Mielestäni kurssi oli kuitenkin selkeä ja näen sen antavat hyvät perustiedot. Toisaalta monet kyselyyn vastaajat totesivat myös, että tanssitaiteen rahoituksen riittämättömyyttä mikään kurssi tai koulutus ei voi ratkaista.
Moni alalla pidempään ollut kyselyyn vastannut kirjoitti siitä, kuinka tanssitaiteen kentän rakenteet eivät ole kehittyneet vuosien saatossa tarpeeksi.
Muutamissa vastauksissa käytettiin ilmaisua “hukassa” tai “pihalla” oleminen koulun jälkeen, kun työkenttä ja oma ammatinkuva näyttäytyivät täysin hahmottomina. Tämä on ajanut ainakin joitain ihmisiä syrjään alalta, kun omaa työllistymistä ei ole osannut edesauttaa. Yksittäisenä tanssijana yksin jääminen on hauras tila. Jos kouluaikoina solmitut kontaktit eivät tuo heti töitä, saattaa mennä vuosia etsiessä verkostoja. Täytyy olla aktiivinen ja usein myös onnekas. Henkilökohtaista apurahaa tanssijana on käsittääkseni paitsi harvinaista saada, mutta joillekin edes ajatella hakevansa:
“Katsoin vierestä, kun toisesta maisteriohjelmasta valmistunut teki taiteilija-apurahahakemusta. Omalla kohdalla ei tuntunut siltä, että olisi perusteita hakea apurahaa. En nähnyt, että asia koskisi minua ja niitä asioita, joita tein. En ajatellut olevani vielä niin ”hyvä”.
Moni alalla pidempään ollut kyselyyn vastannut kirjoitti siitä, kuinka tanssitaiteen kentän rakenteet eivät ole kehittyneet vuosien saatossa tarpeeksi. Edellinen tanssitaiteen professori ja nykyinen Zodiakin toiminnanjohtaja Ari Tenhula kommentoi nykytilannetta Tanssin Tiedotuskeskuksen artikkelissa “Nuorella lahjakkuudella ei ole tukea nykyisessä järjestelmässä”. Hän tuo esiin, että alle 40-vuotiaat tanssitaiteilijat ovat huonossa asemassa, sillä uran kehittymiselle ei ole rakenteita. Töitä joudutaan tekemään aina pienillä produktioapurahoilla ja alan vaihtamisen kynnys on näköalattomuuden takia matala. Tenhula kuvailee tätä haaskaukseksi suhteessa Taideyliopiston kalliiseen koulutukseen. Eräs 1990-luvulla valmistunut kyselyyn vastaaja on samoilla linjoilla:
“Tällä hetkellä koko ala näyttäytyy minulle ”sairaana”, sillä koulusta vasta valmistuneiden tilanne ei mielestäni ole muuttunut juuri ollenkaan suhteessa omaan aikakauteeni. Olen käynyt tästä keskusteluja vastavalmistuneiden kanssa, ja tilanne on aika huolestuttava. Mikäli valtio on valmis sijoittamaan koulutukseen, miksei se panosta myös koulutuksesta työelämään siirtymisessä, uusien työpaikkojen luomiseen ja infrastruktuuriin?”
Olen välillä itse ollut sitä mieltä, että tanssitaiteilijoita koulutetaan liian paljon. Tanssijantaiteen maisteriohjelmaan otetaan tällä hetkellä uusia opiskelijoita 10-12 joka toinen vuosi. Eeva Muilu tuo esiin myös asian toisen puolen, jos aloituspaikkojen määrää rajattaisiin: “Koulutuksen näkökulmasta sisäänottomäärän laskeminen rajaisi entisestään sitä, kenelle suodaan mahdollisuus koulutukseen, joka kuitenkin järjestetään. Tämä rajaisi myös moninaisuutta. Kentän rahoitus ja rakenne pitäisi saada vahvemmalle pohjalle, eikä paras ratkaisu siihen ole välttämättä se, että koulutetaan yhä harvempi tanssitaiteen maisteriksi.”
Kyselyyn vastanneiden polut näyttäytyvät todella yksilöllisinä ja vaikuttaa olevan monista asioista kiinni, kuka työllistyy koulutuksen jälkeen. Yli puolet on tehnyt myös muita kuin tanssitaiteilijan töitä:
“Olen toiminut osa-aikaisena siivoojana, lastenhoitajana, ikkunanpesijänä, roudarina, markkinoinnin tekijänä, tuottajana, lipunmyyjänä, varastotyöntekijänä, tiskurina, mutta en ole koskaan luopunut tanssijan työstä ja aion jatkaa ainakin vielä seuraavat kolme vuotta ja toivottavasti pitempäänkin.”
Oma koulutukseni on ollut varmasti hyvin poikkeuksellinen koronasta johtuen. Tätä juttua kirjoittaessani huomasin, että olen jo jonkin aikaa sitten alitajuisesti hyväksynyt ajatuksen siitä, että en välttämättä saa valmistumisen jälkeen tanssijan töitä. Koronan takia verkostoituminen on ollut hyvin vähäistä, vaikka se tämänkin kyselyn perusteella on yksi tärkeimpiä tekijöitä tulevaisuuden kannalta. Taiteellisen opinnäytteeni esitykset eivät välttämättä toteudu yleisölle avoimina. En siksi näe, että kukaan voisi “löytää” minua mistään. Yhdyn silti kyselyn täyttäneiden joukkoon: jokainen oli tyytyväinen päätökseensä käydä tanssijan maisterikoulutus:
“Koen oppineeni niin syvällisellä tasolla asioita itsestäni, toisista, kommunikaatiosta, taiteen tekemisestä, teosprosesseista, taiteen kokemisesta, itseni kuuntelua, tanssitekniikkaa sekä asioiden ja ilmiöiden välisyyksistä, että olen saanut korvaamattomia eväitä hyvän ja omannäköiseni elämän muodostamiseen, vaikka joskus tulevaisuudessa vaihtaisinkin alaa. Nämä opit ovat minulle ennen kaikkea ainutlaatuisia ihmisenä olemisen ja toimimisen oppeja, jotka koskettavat minua syvemmältä ja kokonaisvaltaisemmin kuin vain työllistymistäni alalla tai työidentiteettiäni.”
Vastausten lukeminen oli kiinnostavaa ja koskettavaa. Tanssialan koulutus ja ammatissa toimiminen ottaa ja antaa selvästi paljon. Kiitän kaikkia kyselyyn vastanneita ja toivotan kaikille lukijoille voimia pandemia-ajasta toipumiseen.
Kirjoittaja on tanssitaiteen maisteriopiskelija ja STST:n hallituksen varapuheenjohtaja.