Kilistelette laseja. Ensi-iltaviikon esitykset ovat ohi, takana on työntäyteinen prosessi. Työryhmän silmissä näkyy haikeutta. ”Tässäkö se nyt sitten oli?”, joku kysyy.
Kuulostaako tutulta? Tanssitaiteen vapaalla kentällä on enemmän sääntö kuin poikkeus, että ensi-iltaesitysten jälkeen teos jää taakse ja siirrytään uusiin projekteihin. Joissain onnekkaissa tapauksissa teokselle on sovittu jo joku keikka, ja jos onnistaa, joku festivaali haluaa teoksen ohjelmistoonsa. Mutta yleisesti voidaan todeta, että uusintaesityksiä järjestetään vähän.
Suomalaisella tanssin vapaalla kentällä tuotannot painottuvat kantaesitysten valmistamiseen. Prosessiin panostetaan valtavat rahalliset resurssit sekä suunnaton määrä aikaa ja työtä. Ensi-iltaperiodin esityksiä on useimmiten kuitenkin vain lyhyen aikaa. Tyypillisin esitysmäärä vapaan kentän kantaesitykselle on 5-7. Pienet budjetit mahdollistavat tilojen vuokraamisen vain lyhyeksi ajaksi ja työryhmän palkkaamisen rajattuun määrään esityksiä. Työryhmä jää usein odottamaan jatkoa, toivoen teokselle uusintaesityksiä tulevaisuudessa.
Tanssitaiteen kestävyyteen tulisi panostaa, mutta siihen tarvitaan rahaa sekä tanssiteoksen arvon vaalimista vailla aikasidonnaisuutta.
Muissa taiteissa tilanne on toinen. Kirjallisuus jää elämään kirjastoissa, ostettuja kirjoja lainataan ystäville ja jälleenmyydään divareissa. Kuvataide elää näyttelyissä, julkisissa tiloissa ja kodeissa. Musiikkia tuotetaan äänilevyille ja verkkoon. Artistit keikkailevat samalla ohjelmistolla pitkäänkin esittäen suosittuja kappaleitaan aina uudestaan. Elokuva elää teatterilevityksen jälkeen televisiossa ja verkkovuokrauksessa. Teattereissa näytelmätekstejä versioidaan uudelleen. Näyttelijä voi useiden esityskertojen myötä syventää tulkintaansa. Miksi vapaan kentän tanssijoille ei tarjota samaa mahdollisuutta? Voisiko tanssiteos jatkaa elämäänsä kantaesitysten jälkeen?
Haasteena uusintaesitys
Tanssiteosten uudelleen esittäminen ensi-iltaperiodin jälkeen on vaikeaa, sillä Suomessa rahoituksen painopiste on kantaesityksissä. Tanssin tekijät mielellään keikkailisivat vanhoilla teoksillaan, ja vierailupaikkojakin löytyy kun jaksaa kysellä. Vierailulle kutsuvat tahot pystyvät kuitenkin yleensä tarjoamaan vain tilansa ja jonkunlaisen esityspalkkion. Keikkailu vaatii tekijöiltä useimmiten sellaista omarahoitusosuutta, johon harvoilla on varaa. Uusintaesityksiin liittyvä tuotanto on usein koreografin tekemää palkatonta työtä.
Esityksen laadukas tallenne tarvitaan vierailuesityksien markkinointia varten. Tallenteen kuvaukseen ja editointiin harvemmin on mahdollisuuksia palkata ammattilaista, joten laatu kärsii. Jos teoksen ensiesityksistä on kauemmin, tulee esitystä lämmittää uudelleen. Välillä joku alkuperäisistä esiintyjistä ei pääse keikalle, jolloin rooliin harjoitetaan uusi tanssija. Teoksen lämmittämiseen palkkioineen ja harjoitustilakustannuksineen on vaikea löytää rahoittajaa. Vertauksena musiikin ammattikentän käytäntö; on tavallista, ettei artistille makseta harjoittelusta keikkaa varten. Keikkapalkkioiden vaihdellessa on tilannekohtaista saako artisti korvausta harjoittelemiseen käytetystä työajasta.
Koreografit pyrkivät saamaan teoksille kutsuja festivaaleille sekä kotimaassa että ulkomailla. Saatu kutsu tuntuu lottovoitolta hauissa vallitsevan kovan kilpailun takia, mutta samanaikaisesti alkaa uurastus rahoituksen löytämiseksi. Festivaalit eivät yleensä kustanna matkakuluja. Niihin voi onneksi hakea avustuksia. Vaikka tekijällä olisi ulkomaisen festivaalin kutsu, avustuksen saaminen ei ole varmaa. Festivaalit kykenevät harvoin tarjoamaan esityspalkkioita, joilla voitaisiin kustantaa myös teoksen lämmittäminen. Niillekin ryhmille, joilla on toiminta-avustus, on haasteellista riipiä rahaa kasaan uudelleen lämmittämiseen. Toiminta-avustuksilla katetaan useita eri kuluja vuoden aikana, joten ryhmät joutuvat vierailuesitysten kohdalla punnitsemaan tarkoin kunkin vierailuesityksen tärkeyttä ja saadun hyödyn suhdetta kustannuksiin. On valitettavaa, että suomalaisen tanssin vieminen maailmalle kaatuu liian usein rahoituksen puutteeseen.
Tanssin suurissa tuotantotaloissa Suomessa ja ulkomailla teosten kierrättäminen on toimintatapa. Esimerkiksi Kansallisbaletissa ja muissa eurooppalaisissa tanssiryhmissä kantaesitykset palaavat ohjelmistoon tulevina vuosina. Useimmiten puolet vuosittaisesta ohjelmistosta on repriisiesityksiä. Suuri osa ensi-illoistakin on saanut maailman kantaesityksensä muualla. Klassikkoja ja nykyteoksia esitetään uudelleen palvellen yleisöä asiakaslähtöisesti. Parhaimmillaan produktiota esitetään useina vuosina pitkällä aikavälillä. Repriisiteoksia ylläpidetään ja kehitetään sekä annetaan aina uusien esiintyjien tulkita teosta. Tanssiteokset kehittyvät vuosien varrella runsaiden esitysmäärien ja niiden edellyttämien harjoitusprosessien myötä.
Tarvitaanko uusintaesityksiä?
Tanssin vapaalle kentälle tulisi luoda enemmän mahdollisuuksia uusintaesityksille. Useiden hienojen teosten jääminen unholaan ensi-iltaesitysten jälkeen on valitettavaa. Ajassa, jossa vaalitaan kestävää kehitystä, tuntuu järjen vastaiselta, että Suomen tanssin vapaalla kentällä tuotetaan enimmäkseen uutta. Kantaesitykseen laitettavat rahalliset, materiaaliset ja ajalliset resurssit oikeuttaisivat teoksille mahdollisuuden pidempään elinkaareen. Työryhmän projektiin likoon pistämä työpanos oikeuttaisi taiteilijoille pitkän esitysperiodin tarjoamat mahdollisuudet nauttia kauemmin oman työn hedelmästä, esityksestä. Tehty taiteellinen työ oikeuttaisi työryhmälle useita esityskokemuksia, sillä useiden toistojen kautta voidaan heijastaa kuinka teos toimii eri yleisöille.
Uusintaesitykset tarjoavat teoksille mahdollisuuksia kehittymiseen ja jatkuvuuteen. Pidempi aikaväli kanta- ja lisäesitysten välillä tuo tekijöilleen tarvittavan etäisyyden tarkastella teosta uudelleen. Uusintaesitykset luovat koreografille toimintakentän, jossa teosta on mahdollista muokata. Mahdollisuus muuttamiseen tuo ymmärryksen siitä, ettei teos voi koskaan olla täysin valmis. Esiintyjien ilmaisu, liikkeellinen työ ja ryhmädynamiikka voimistuvat uusintaesitysten myötä. Mahdollisuus pidempään kehityskaareen yleisön edessä syventää esiintyjän ammattitaitoa ja tuottaa toisistaan eroavia vuorovaikutuskokemuksia yleisön kanssa. Teoksen valo- ja äänisuunnittelu sekä niiden ajoitus hioutuvat esityskertojen myötä. Puvustus ja lavastus näkevät pidemmän elinkaaren, joka vahvistaa kestävän kehityksen mukaista ajattelua.
Taiteilijalle tekee hyvää palata vanhaan. Jo kantaesitetyn teoksen pariin palaaminen haastaa sekä koreografin että tanssijan pitkäjänteiseen työskentelyyn, jossa uuden luominen ei ole prioriteetti. Teoksen uudelleen työstäminen luo uusia näkökulmia jo olemassa olevaan sekä laajentaa ammatillista osaamista. Oman tekemisen historian kohtaaminen ja vertaaminen sen hetken muihin projekteihin kirkastaa omaa taiteellista kehityskaarta; ”Missä taiteilijana seison nyt”.
Ajassa, jossa vaalitaan kestävää kehitystä, tuntuu järjen vastaiselta, että suomalaisella tanssin vapaalla kentällä tuotetaan enimmäkseen uutta.
Yleisökin jää usein kaipaamaan lisäesityksiä. Kantaesitysperiodien lyhyys tuskastuttaa monia. Lyhyellä aikavälillä toteutettuihin esityksiin ei aina ehdi muilta kiireiltä osallistumaan. Myös päällekkäisyys muiden tanssiesitysten kanssa pakottaa katsojan tekemään vastahakoisia valintoja. Kilpailu katsojista on alati lisääntyvässä kulttuuritarjonnassa kovaa. Vapaan kentän esitysperiodien markkinointia tehdään rahan puutteessa usein minimiresursseilla vailla ammattiosaamista. Tämä saattaa johtaa siihen, ettei katsoja tule tietoiseksi teoksen ensi-illasta. Pahimmillaan esityksen olemassaoloon herätään vasta luetun arvion myötä, joka voi ilmestyä esitysten jälkeenkin. Jos vielä kantaesitysteoksen ainoa uusintaesitys tapahtuu ulkomaisella festivaalilla, jää katsoja nuolemaan näppejään.
Runsaampien uusintaesitysten myötä vapaan tanssikentän yleisölle avautuisi mahdollisuus katsoa uudelleen jo nähty teos, josta on vaikututtu. Tästä harvinaisesta herkusta intohimoiset tanssin harrastajat voivat nauttia lähinnä suurissa tuotantotaloissa. Asiakaslähtöistä yleisön palvelua voisi harrastaa monipuolisemminkin vapaalla kentällä. Tanssin katsojien mielipiteitä eri esityspaikoissa tulisi tutkia laajemmin; millainen tanssitaide sykähdyttää, millaista toivottaisiin lisää. Ajatuksia tulisi kartoittaa myös niiltä kulttuurin kuluttajilta, jotka kuluttavat muita taiteita enemmän kuin tanssia. Tanssin tunnettuuden lisäämisen kannalta tulisi kulttuuriyleisöä kuunnella monipuolisesti huomioonottaen ne potentiaaliset katsojat, jotka eivät ole löytäneet tanssin pariin. Laadulliset kartoitukset tukisivat myös rahoittajatahojen yleisölähtöistä ajattelua ja voisivat tuoda jotain uutta päätösten tekoon.
Eilisen teos voi hurmata tulevinakin vuosina
Uusintaesitykset tulisi nostaa arvoonsa tanssin vapaalla kentällä. Tanssi ei saisi olla kertakäyttötaidetta, jota ehtivät kuluttaa ne jotka kynnelle kykenevät kantaesitysperiodien aikana. Tanssitaiteen kestävyyteen tulee panostaa, mutta siihen tarvitaan rahaa sekä tanssiteoksen arvon vaalimista vailla aikasidonnaisuutta.
On ollut ilahduttavaa huomata, kuinka viime vuosina Tanssin Talo, Taike ja muut toimijat ovat pyrkineet kehittämään tanssin kiertuemahdollisuuksia Suomessa. Tämä mahdollistaa teoksille kaivattuja uusintaesityksiä ja lisää tanssitarjonnan saatavuutta valtakunnallisesti. On tärkeää tarjota monipuolista tanssitaidetta yleisöille ympäri Suomea. Kiertueilla tanssin tekijät rikastuttavat ammattikokemustaan kohtaamalla erilaisia ja eri tavoin reagoivia yleisöjä.
Kiertuemahdollisuuksien kehittämisestä huolimatta rahoittajatahot eivät suosi avustushakemuksia, joissa haetaan tukea uusinta- ja vierailuesitysten järjestämiseen. Sovittu yhteistyö vierailevan ja vastaanottavan tahon välillä ei lisää tuen saannin mahdollisuutta. On myös valitettavaa, että vastaanottavien tahojen rahoituspohja on usein sellainen, ettei suurempia työryhmiä tai teknisiltä resursseiltaan vaativampia teoksia voida ottaa vierailulle. Tämä johtaa siihen, että esimerkiksi useiden festivaalien sisältöä joudutaan rajoittamaan yhden tai kahden esiintyjän teoksiin, joiden tekninen kokonaisuus ei vaadi lisäkalustoa tai rahtikuluja. Tällöin tanssin monipuolinen tarjonta jää toteutumatta.
Kantaesitysten valmistamisen ollessa tanssituotantojen rahoittamisen keskiössä, suuri määrä arvokasta tanssia katoaa. Tanssia ei tallenneta katsottavaksi myöhempinä vuosina uudestaan. Tanssiteos on hetken taidetta, johon katsoja käyttää monipuolisesti eri aistejaan. Teos jää elämään katsojan mieleen ja sydämeen. Teokset ansaitsevat tulla nähdyksi pidempinä esitysperiodeina, useammille yleisöille ja maantieteellisesti laajemmin. Rahoitustahojen toivoisi heräävän uudelleen esittämisen merkityksiin.
Artikkeli on julkistu Liitos-lehdessä 2/2020 toukokuussa 2020.
MARJATERTTU WILLMAN
Kirjoittaja on tanssija, koreografi ja pilatesohjaaja, joka toimii nykytanssiryhmä Willman Dance Companyn sekä Tanssin Voima festivaalin taiteellisena johtajana. Tanssin Voima festivaalin tarkoituksena on tarjota tanssiryhmille ja koreografeille mahdollisuuksia vanhojen teosten uusintaesityksiin. Willman on Kansallisbaletin pitkäaikainen tanssija, joka eläköityy tanssijan työstä tämän vuoden lopussa.