Vuonna 2017 aloitin yhtenä Höyhentämö-teatteriyhdistys ry:n taiteellisista vastaavista. Olin toiminut vuosia kehittämäni hetkessä syntyvän koreografian tekemiseen tähtäävän Dances to a Beat (DTB) -metodin parissa, ja unelmoin festivaalista, joka toisi yhteen uusia näkökulmia koreografian tekemiseen ja esitysdramaturgiseen ajatteluun.
Halusin omalta osaltani olla mukana luomassa avoimempaa ja tasa-arvoisempaa toimintakulttuuria tanssin kentälle.
Ensimmäinen Festival of Instant Choreography (FIC) toteutettiin Höyhentämössä huhtikuussa 2017. Tiesin heti, etten halua tehdä uutta festivaalia vain festivaalin tekemisen vuoksi, jos emme sitä kautta pystyisi miettimään myös tekemisen rakenteita uusiksi. Halusin omalta osaltani olla mukana luomassa avoimempaa ja tasa-arvoisempaa toimintakulttuuria tanssin kentälle.
Festivaalin tavoitteeksi nimesimme uusien innovatiivisten taiteellisten sisältöjen rinnalle läpinäkyvyyden lisäämisen ja uusien käytäntöjen luomisen. Päätimme lähettää jokaiselle hakijalle henkilökohtaisen palautteen hakemuksestaan ja myös julkaista festivaalin tuloslaskelman Höyhentämön internetsivuilla kunkin festivaalin päätyttyä.
Budjetin julkisena pitäminen tuntui jonkinlaiselta sosiaaliselta kokeelta ennen kaikkea itselleni. Oli kiinnostavaa alkaa suunnitella festivaalia ja tekemään päätöksiä tietäen, että aion asettaa valintani esille hyvinkin yksityiskohtaisesti. Pidän itseäni varsin rehellisenä ja oikeudenmukaisena henkilönä, ja yllättäen tuntui siltä, että tämä ele saattaisi johtaa vieläkin harkitumpiin päätöksiin.
Miltä näyttäisivät muiden tanssifestivaalien, yritysten tai vaikka valtioiden yhtä yksityiskohtaiset tuloslaskelmat? Kysymys on kiinnostava, ja luonnollisesti ongelmallinen.
Oli myös kiinnostavaa havaita, ettei ajatustani tuettu varauksetta. Pohdimme teatteriyhdistyksen hallituksessa mitä kontekstistaan irroitetulla numeroluettelolla oikeastaan halutaan sanoa. Haluammeko valittaa siitä, miten pientä tukea saamme ja miten pienellä rahalla teemme festivaalin? Vai haluammeko pröystäillä sillä, miten pientä tukea saamme ja silti teemme festivaalin? Valintani aiheutti myös painetta muille tehdä samoin.
Tämä paineen luominen alkoi tuntua suorastaan yhteiskunnalliselta eleeltä. Yksityisestä yleiseen: Mikä muuttuisi, jos kaikki toimisivat samoin? Miltä näyttäisivät muiden tanssifestivaalien, yritysten tai vaikka valtioiden yhtä yksityiskohtaiset tuloslaskelmat? Kysymys on kiinnostava, ja luonnollisesti ongelmallinen. Rakenteidensa erilaisuuden vuoksi näitä on mahdotonta vertailla. Pelkkä numero tietyssä budjettimomentissa voinee myös tarkoittaa melkein mitä tahansa.
Olen toiminut yli kymmenen vuotta tanssin kentällä ja yhtä kyllästynyt tanssijoiden pieniin esiintyjäkorvauksiin kuin kaikki muutkin. Nyt omalla festivaalillani halusin ennen kaikkea priorisoida pienestäkin budjetista huolimatta esiintyjille asialliset korvaukset. Tämä osoittautui haastavaksi samantien: Festivaalin tekeminen olikin huomattavasti työläämpää kuin mitä olin kuvitellut. Teimme kuitenkin hienon festarin joka vuosi, ja niiden toisella puolelle kummitteli oma uupumukseni. Ajattelin sen kannattavan – vielä jonain vuonna saamme kohderahoituksen tai minä oman apurahan. Toisin kävi: Festivaali ei saanut kohderahoitusta miltään taholta minään vuonna, enkä minä yhtään apurahaa.
Koronapandemian myötä huomaan itsessäni ja ympärilläni korostuneen taipumuksen olla läpinäkyvä silloin, kun siitä on itselleen hyötyä, tai kun se on itselleen mairittelevaa. Tekopyhyys ja kaksinaismoralismi ovat aikamme ruttoja. Näyttämällä valoa tiettyyn kohtaan, saattaa myös olla helpompaa piilottaa jotain muuta. Budjetin julkisena pitäminen on mielestäni hyvä strategia läpinäkyvyyden ja avoimuuden lisäämiseksi. Muita hyviä strategioita ovat myös kriittinen itsetutkiskelu sekä luottamus siihen, että kaikki tekevät parhaansa.
Artikkeli on julkaistu Liitos-lehdessä 2/2020 toukokuussa 2020.
KATI KOROSUO
Kirjoittaja on tanssitaiteilija ja FIC festivaalin taiteellinen johtaja.