Sain ensimmäisen henkilökohtaisen apurahan kuuteen vuoteen. En ollut uskoa tekstiä.
Luin kolmeen kertaan viestin ja olin pitkään varma, että kohta joku ilmoittaa, että on tapahtunut erehdys. ”Ikävä kyllä, joudumme perimään apurahan takaisin, sillä järjestelmässä tapahtui virhe. Huomasimme tarkistaa päivittämättömän nettisivusi ja emme voi laittaa maksatuspyyntöä eteenpäin. Huomasimme, että lähdit heti keulimaan ja päätit järjestää koronabileet turvaetäisyydellä ulkotilassa ja ottaa muutaman lonkeron ja emme voi antaa säätiömme olla tekemisessä tällaisen toiminnan kanssa. Teit heti suunnitelmia puutarhaa ja mahdollista kampaamokäyntiä varten ja vaikka emme myönnä apurahoja sosiaalisin perustein tällainen perseily on törkeää kanssataiteilijoita kohtaan.”
Olinkohan mä luvannut jotain mitä en pysty tekemään tässä ajassa. Piti lukea työsuunnitelma. Olin laittanut sen tiiviiksi, huh. Kerkeenköhän tekemään kaiken? Laitoinkohan vähän liikaa… tietysti laitoin, aina varmuuden vuoksi.
Olisi voinut hakea kokemuksen mukaan summaa, mutta rastitin alimman summan ”jos olis suuremmat todennäköisyydet”.
Tarroja vihkoon
Positiivisen palautteen vastaanottaminen on vaikeaa. En tarkoita nyt apurahoja pelkästään vaan yleensä. Erityisesti sen huomaa, kun ei ole työryhmää, jolloin ei voi ajatella, että kaikki johtui siitä, kun ne muut olivat hyviä. Harjoittelen ryhmässä Acting with the Inner Partner-menetelmää, jossa improvisoidaan yksin ääneen ja saa palautteen. Se on sinänsä jo hankalaa, ei ole oikeaa tai väärää. Mutta on kuitenkin jotain, mihin voi pyrkiä tai huomioida tekemisessään. Olla leikkisä, kevyt, olla läsnä, yhteydessä itseensä, kuulla mitä sanoo, olla jäämättä pään sisään. Jos tuntuu, että sai itsestään jotain ulos tai palaute on positiivista, on usein läsnä ajatus, että on itsetyytyväinen. Ens kerralla menee huonosti sit.
Palaute pitäisi ottaa vastaan pokerinaamalla ja sulkea sopukoihinsa, olla piehtaroimatta omahyväisesti. Ärsyttää, kun näkyy, että positiivisen palautteen saaminen on tärkeää, hymyilyttää. ”Jee mä sain tarran vihkoon.” Että pitäisi ymmärtää, että tämä harjoittelu on prosessi. Ei ole kyse siitä oliko tämä hyvä vai huono. Tänään on jotain, huomenna voi olla toista. Ei ole muuttumaton. Oli ja meni, oli ja meni.
”Minne sun kunnianhimo on hävinnyt?”
Vuonna 2006 olin tuottava. Tein kolme ensi-iltaa vuodessa. Tuottavuus on vähentynyt, hyvä kun saa tehtyä yhden teoksen kahdessa vuodessa. Silloin oli erilaista monilla tavoin. Tein itse liikemateriaalia valtavat kasat, itkin ja tein. Oli hirveä paine. Matskua, matskua, matskua, ylös, alas, ylös, alas, ja katsomaan videolta oliko siinä mitään hyvää. Hirveä pettymys, kun joku hieno hävisi eikä löytynyt kehosta enää. Ja vaikka itse oli hinkannut niitä, niin ne muuttuivat vähän toisiksi, kun ne opetti eteenpäin. Sisäinen hirviö nosti päätään. Jännitti hirveästi olla harjoituksissa ja tavata tanssijat. Ettei vaan tekeminen lopu kesken. Kaikki epämääräiset kokeilut olivat kiinnostavia, muttei niitä osannut käsitellä. Junnaava liike, kuvitteellinen kumppani, ei se satu-harjoitus.
Joskus tein tilausbiisin tietoisesti samalla matskulla kuin edellisen, koska treeniaikaa oli niin vähän. Ennakkotyöstä ei maksettu erikseen. Ajattelin säästää omaa energiaa ja kierrättää. Tuntui paskalta huijarilta. Tuli palautettakin että ”nyt niin samanlainen”. Laskelmoin ja olin ahne. Jos yleisö on 98 prosenttisesti ihan eri niin eikö se ole järkevää? Tai jos jutun näkee 140 katsojaa niin eikö se ole todella järkevää käyttää samaa? Jos tekee eri kaupunkiin? Täytyy peittää jäljet paremmin, jos niin vielä tekisi. Mutta kai se on kysymys, että onko se itselle kiinnostavaa. Tai pitäisi olla. Pitäisi, pitäisi, pitäisi.
Oma työ ei ole viime aikoina ollut niin paljon sidottu liikemateriaaliin. Luulen, että yksi alitajuinen syy on ollut ettei sitä jaksa. Keho ei jaksa. Tai ehkä se on se, että en ikinä saanut tehtyä sitä ”liikebiisiä”. Oli muunlaisia ideoita, en tiennyt mitä sillä liikematskulla usein tekisi. Hidastan, toistan, pienennän, isonnan, teen kuvioita. Mutta miltä se tuntuu? Parhainta matskua syntyy ihan pienessä tilassa. Ei tarvitse turhaan liikuskella. On se halvempaakin.
Kolumni on julkaistu Liitos-lehdessä 2/2020 toukokuussa 2020.
JENNI KIVELÄ
Kirjoittaja on helsinkiläinen freelancer-koreografi. Hän toimii Liitos-lehden kolumnistina vuonna 2020. Kuva: Bengt Wanselius