Olen poikkeustilan aikana ajatellut paljon juurtumista ja paikallisuutta – sitä mihin minä tanssintekijänä kiinnityn ja miksi. Oman pohdintani rinnalle kaipasin muiden tekijöiden näkökulmia, joten haastattelin tanssitaiteilijana ja JoJo – Oulun tanssin keskuksen yleisötyöntekijänä toimivaa Liisa Heikkistä sekä tanssitaiteilija Maria Nurmelaa.
Seuraavaksi lyhyesti omista juuristani. Olen syntynyt kunnassa, jota ei enää kuntaliitoksen myötä ole. Lapsuudenkotini oli keskellä metsää. Näin ollen koen juurteni kiinnittyvän enemmän keskisuomalaiseen metsään kuin mihinkään muualle. Muutin 16-vuotiaana opiskelemaan Turkuun ja sen jälkeen olen asunut ja toiminut vapaan kentän tanssitaiteilijana Tampereella, Loviisassa, Vantaalla ja Helsingissä. Olen ajautunut pääkaupunkiseudulle hiukan sattumalta, ensin entisen avopuolisoni työn perässä. Tämän jälkeen jäin tekemään maisteriopintoja tänne ja nyt en enää oikein osaa muuttaa poiskaan. Toisaalta olen myös kiinnittynyt tiettyihin yhteisöihin ja paikkoihin täällä – siis kasvattanut jonkinlaiset heiveröiset juuret.
Poikkeustila on saanut minut haaveilemaan muutosta pienemmälle paikkakunnalle. Mieleeni kuitenkin nousee muistoja Loviisasta, jossa olin aika ajoin yksinäinen. Ennen kuin annamme tälle yksinäisyydelle enempää tilaa, käännyn kollegoideni puoleen. Minkälaiset asiat heidän valintoihinsa ovat vaikuttaneet?
Juurista ja valinnoista
Liisa kertoo, että hänelle oli selviö palata Ouluun Taideyliopiston Teatterikorkeakoulussa suoritettujen maisteriopintojen jälkeen. Hänellä oli jo ennen opintoja muodostunut tanssiyhteisö HAHAHA, joka odotti Oulussa. Lisäksi henkilökohtaiset perhesuhteet tekivät paluusta luonnollisen. Liisa sanoo myös, että pohjoinen on hänelle hyvä paikka olla ja tehdä työtä omien arvojensa pohjalta. Liisa: Täällä on tilaa ihmisten kehittyä taiteilijoina. Ajattelun vapaus. Täällä on tilaa. Juuri vapauden ja tilan tuntu houkuttelee minuakin muuttamaan – olisiko jossain toisaalla enemmän tilaa tai tarvetta minun työlleni kuin pääkaupunkiseudulla?
Unelmoin sellaisesta taiteen tekemisen todellisuudesta, jossa voisin luottaa juurien lisäksi rakenteiden luovan turvaa työskentelylleni asuinpaikastani riippumatta.
Liisa on alun alkaen kotoisin Kemistä ja kokee olevansa edelleen ihan täysin kemiläinen. Hän on muuttanut Ouluun vasta 19-vuotiaana opiskelemaan. Hän kertoo leikittelevänsä välillä ajatuksella Kemiin palaamisesta. Hän ei kuitenkaan haaveile muuttavansa sinne kokonaan, vaan toimivansa molemmilla alueilla. Mietin hiukan kateellisena, miten täydelliseltä kuulostaa kahdella paikkakunnalla työskenteleminen, kun välissä on inhimillinen tunnin ajomatka. Ei tarvitse tehdä sellaista isoa päätöstä, että lähtee ja jättää kaiken nykyisessä asuinpaikassaan.
Maria taas kertoo juuriensa olevan vahvasti Turussa ja asuvansa virallisesti siellä. Tämän lisäksi hän asuu myös Helsingissä. Hän kokee kuitenkin Turun pääasialliseksi työskentelyalueekseen. Helsinki on hänelle yksi työskentelyalue kansainvälisten paikkojen lisäksi. Hän elää nomadielämää, matkalaukkuelämää. Tämä on varmasti hyvin tuttua monelle muullekin (tanssi)taiteilijalle. Poikkeustilan aikana joudumme kuitenkin kaikki ajattelemaan uudelleen suhteemme matkustamiseen, kiertämiseen ja monilla paikkakunnilla työskentelemiseen.
Maria sanoo: Arvoasetelmaa pitää pohtia ihan toisenlaisesta näkökulmasta suhteessa tähän kaikkeen, missä me nyt eletään. Miksi paikallinen ei ole arvokasta? Pohdimme myös yhdessä kysymystä siitä, miten arvoasetelmat kentällämme muodostuvat ja mikä kaikki siihen vaikuttaa.
Maria tiivistää keskusteluamme: Joku on voinut tehdä jossain tosi hienon teoksen, jota kukaan ei näe. Ehkä voisimme kollektiivisesti yrittää nähdä myös sellaisia taideteoksia, jotka tapahtuvat omasta keskiöstämme katsottuna sivupoluilla. Näin voisimme vahvistaa kentän sisäistä tunnetta siitä, että kentän moninaisuus ja eri puolille Suomea ulottautuminen on rikkaus ja vahvistaa tanssitaiteen asemaa yhteiskunnassamme.
On selvää, että kaikilla ei ole yhtä vahvoja juuria ja sitä kautta verkostoja. Ylisukupolvinen taiteen tekemisen perinne luo sellaista pääomaa, joka avaa mahdollisuuksia. Maria kertoo äitinsä, Kirsti Nurmelan, tehneen elämäntyönsä tanssitaiteen parissa. Hän pohtii, että perheen ja ystävien tuki on hänen uransa kannalta merkittävää. Oman työn tuominen Turun alueelle on Marialle tärkeää, koska hän kokee saaneensa alueelta niin paljon. Hänen juuriensa kautta työ levittäytyy laajalle ja se on minusta arvokasta.
Maria sanoo: Paikallisella, pienellä teoksella voi yllättäen olla todella suuret vaikutukset. Se saattaa olla vaikka ensimmäinen nykytanssiteos, jonka joku kokee.
Rahoituksesta ja rakenteista
Olen ihmetellyt alueellisuutta rahoituksen näkökulmasta jo pitkään. Apurahanhakijana minun olisi mahdollista hakea rahoitusta asuinpaikkani lisäksi myös Keski-Suomesta. Useat rahoittajatahot nimittäin myöntävät rahoitusta alueella asuville sekä alueelta kotoisin oleville taiteilijoille. Passini määrittää minulle ikuisen oikeuden hakea rahoitusta syntymäpaikkakunnaltani – mitä, jos ammatillisesti kiinnityn enemmän johonkin toisaalle? Onko lapsuuden kotipaikan mukaan rahan jakaminen 2020-luvulla vielä perusteltua?
Juuri vapauden ja tilan tuntu houkuttelee minuakin muuttamaan – olisiko jossain toisaalla enemmän tilaa tai tarvetta minun työlleni kuin pääkaupunkiseudulla?
Tanssitaiteen rahoitus ja olemassa olevat rakenteet määrittävät osaltaan sitä, missä taiteilijat työskentelevät. Pienemmillä paikkakunnilla on vähemmän kilpailua apurahoista. Toisaalta myös tanssitaiteen määrärahat saattavat olla pienempiä, jos tekijöitäkin on vähän. Tanssitaiteen rakenteet ovat keskittyneet isommille paikkakunnille, kuten Helsinki, Tampere, Oulu, Turku ja Kuopio. Vapaan kentän toimija saattaa joutua luomaan rakenteita itsenäisesti, jos asuu kasvukeskusten ulkopuolella. Tarkoitan tässä rakenteilla esimerkiksi tuotantotahoja ja taiteilijaverkostoja, jotka keskittyvät tanssitaiteeseen.
Liisa sanoo: Jos asuisi Kemissä, niin mistä oma yhteisö muodostuisi? Siellä työskennellessä rakenteita pitäisi luoda itse. Haastattelun jälkeen pohdin sitä, minkälaisia olisivat rakenteet, jotka eivät olisi sidottu tiettyyn paikkakuntaan? Voisiko luoda rakenteita, jotka palvelisivat koko Suomen tanssin kenttää ja olisivat kaikkien saatavilla? Tähän tarpeeseen vastaavat tietenkin osaltaan tanssin aluekeskukset, Taike ja Tanssin talo – olisikin mielenkiintoista keskustella näiden instituutioiden edustajien kanssa siitä, mitä he ajattelevat rakenteiden alueellisesta jakautumisesta.
Jään miettimään sitä, miten juuria voisi vahvistaa tai kasvattaa? Asuttuani monilla paikkakunnilla Suomen sisällä, koen tärkeämmäksi kestävien lähikollegasuhteiden luomisen kuin asettumisen johonkin paikkaan pysyvästi. Omassa työssäni olen pyrkinyt luomaan yhteisöjä, jotka juurruttaisivat työryhmää yhteen. Silloin taiteen tekemisen keskiössä on tasavertainen työskenteleminen, pitkäkestoisuus ja jokaisen osallistujan toimijuuden vaaliminen. Voisinko siis juurruttaa itseni joihinkin yhteisöihin, vaikka asuinpaikkani tulevaisuudessa muuttuisikin? Unelmoin sellaisesta taiteen tekemisen todellisuudesta, jossa voisin luottaa juurien lisäksi rakenteiden luovan turvaa työskentelylleni asuinpaikastani riippumatta.
Artikkeli on julkaistu Liitos-lehdessä 2/2020 toukokuussa 2020.
ELSA HEIKKILÄ
Kirjoittaja on tanssitaiteilija, joka on kiinnostunut erityisesti taiteen yhteiskunnallisista ulottuvuuksista. Viime vuosina hän on töissään keskittynyt pohtimaan mahdollisuuksia luoda sekä ekologisesti että sosiaalisesti kestäviä prosesseja.